keskiviikko 25. lokakuuta 2006

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

Sanoin Myöhempien aikojen pyhiä -postauksessani että Anna minun rakastaa enemmän menee "kunhan kirjastosta kohdalle osuu" -listalle, ja nyt se sitten osui. Kovaa metakkaa on tosiaan mediassa tästä kirjasta pidetty ja Itkonen runsaasti julkisuutta on ehtinyt saada. Noh, tuossa postauksessani jo totesin, ettei mediajulkisuus suinkaan ole yksi yhteen kirjallisen laadun kanssa, ja todeksi se osoittautuikin. Kyllä Anna minun rakastaa enemmän on ihan hyvä romaani, mutta vähintään yhtä hyvällä tai suuremmalla syyllä voitaisiin nostaa kohu Hilkka Ravilon, Harri Sirolan ja monen muun kirjoista.

Muutaman mehevä sitaatin Anna minun rakastaa enemmän on jo julkiseen keskusteluun jättänyt, ja totta onkin että samalla lailla tunnistettava oman sukupolveni kuvaus se on kuin Laura Honkasalon Tyttökerhokin. Vuonna 1975 syntynyt Itkonen kirjoittaa 1990-luvun lukiolaisista ja yliopisto-opiskelijoista sekä 2000-luvun alun nuorista aikuisista ja heidän maailmastaan tarkkaa ajankuvaa. Ajankuvaan kuuluu myös julkisuuden ilmiöillä leikittely - kertoohan kirja Summer Maple -taiteilijanimellä maailmaa valloittavasta singer-songwriterista Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin kuuden ällän ylioppilastytöstä, joka ponnahtaa Himin ja Nightwishin veroiseksi ja suuremmaksikin musiikilliseksi ilmiöksi. Tarinaa kertovat vuoroluvuin Suvin äiti sekä entinen poikaystävä Antti, joka teinirakkauden loputtua on ajautunut naimisiin espoolaislähiöön. "Vitun hulluja kaikki, koko minun kirottu sukupolveni, koko Espoo, kaikki ihmiset, ja elämä on halveksua itseään ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta ja tietää että ylhäällä paistaa aurinko, että nuolennopeat päivät kiitävät ohi, että ilmassa lentävät kultaiset linnut."

Mutta mutta. Vaikka Itkosen kieli on hiottua ja mietittyä, niin ihan kaikesta en kiinni saanut. Ensinnäkin Suvin hahmo oli minusta epäuskottava. Miten viileä lukiolaispriimus muka pystyy muuttumaan Euroopan ja Amerikan festarilavoja kiihdyttäväksi rokkimimmiksi? Suvi henkilönä tuntui olevan kaikkea muuta kuin rock'n roll. Vai sellaisiako nykyajan rokkitähdet muka oikeasti ovat, virkamiesmäisen sliipattuja ja puhtoisia? Lisäksi Itkonen tekee saman perusvirheen kuin Hannu Raittilakin. Hän käyttää mielellään vaihtuvaa kertojanääntä, mutta jos sitä käyttää niin niiden kertojanäänien pitäisi joko olla niin erilaisia, että lukija heti tunnistaa kuka on äänessä, tai sitten kertojaäänen vaihdos pitäisi otsikoida selvästi. Nyt minä ainakaan en äänensävystä mitenkään tunnista onko äänessä Antti vai Suvin äiti ja meni tovi ennen kuin hoksasin, että he vuorottelevat lukujen kertojina. Käykääpäs nyt arvon herrat lukemassa Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Se on perusaapinen tämän tekniikan käyttöön: miten kirjoitetaan erilainen ääni erilaisille ihmisille. Seurakunnan talousvastaava ja ojanpohjakunnossa oleva pultsari puhuvat taatusti erilaisilla äänillä. Ja niin pitäisi keski-ikäisen rouvan kuin kolmekymppisen nuoren miehenkin tehdä. Vähän samaa sarjaa on kirjan lopun "yllätysjuonenkäänne": on pitänyt saada tervomainen kikka kolmonen juoneen mukaan, vaikka aivan hyvin olisi ilmankin pärjätty.

Muuten Itkosen romaani on sikäli erikoinen suomalaisessa kirjallisuudessa, että siinä liikutaan sujuvasti maamme rajojen ulkopuolella. New Yorkiin sijoittuu pitkiä jaksoja, ja populäärimusiikin knoppitietoa viljellään kiinnostavalla tavalla. Rokkitähden kiertue- ja levytyselämää kuvataan myös uskottavasti. Kaikkein eniten Anna minun rakastaa enemmän on minun mielestäni kuitenkin tarina erosta. Kun ihmissuhde päättyy, kun siitä ei osaa päästää irti vaan palaa aina uudestaan ja uudestaan sen entisen luo, ei osaa olla yhdessä mutta irtikään ei osaa päästää. Sellaista säätöä Suvin ja Antin teinirakkautena alkanut suhde on - tai näyttäisi olevan.

Joitakin erityisen herkullisia kuvauksia aikamme ilmiöistä, tunnistettavista ihmistyypeistä ja tapahtumista kirjasta löytyy. Paskainen nauru irtosi mm. kuvaukselle Radio Novasta, saman sarjan kettuilua kuin Lehden mainio artikkeli samasta aiheesta.

"Radiota ei voi avata, paljas pahuus syöksyy rikkihappona tärykalvoille.

Ei kukaan halua kuulla musiikkia, kaikki haluavat kuulla suosikkinsa 70-, 80- ja 90-luvuilta, onneksi olkoon Eppu Normaali, onneksi olkoon J. Karjalainen, teostot pyörivät, aika seisahtuu, insinöörit tila-autoissaan muistelevat kultaista nuoruuttaan, ja jossain Eppujen ja Karjalaisen välissä radionovan uutiset, kimmovehviläinen, lounaasta Etelä-Suomeen saapuu sadealue, päivän ylin lämpötila plus viisi astetta, nimipäiviään viettävät Simo ja Sami, jippii, niin siirappisen sokerisen psyykelääkehyvää huomenta kaikille teille joiden elämä tik tak kuluu loppuun, tik tak, tämä ääni, kuuletteko, tik tak, tämän niin kutsutun musiikin ainoa tarkoitus on peittää se, ja seuraava tuhansien herkkien persiljakorvien testaama taatusti turvallinen saippuakappale olkaa niin hyvät herrat ja rouvat veronmaksajat, kuluttajat, kansalaiset, kuulijat, c-vitamiinipastilli syysflunssaan, kapseli kalanmaksaöljyä meille kaikille, kappale hellä ja järkevä kuin atooppisen ihon erikoisvoide: Kun tänään lähden, I Will Always Love You, Toton Africa, Elisan moitteeton nahkahansikaskäsi kääntää autostereoiden volyymia isommalle, miksi, oi miksi minun vaimoni ei saman tien kuuntele tuulta tai sadetta tai valtameren aaltoja jos musiikki merkitsee hänelle näin vähän, jos se ei merkitse hänelle mitään."

Huomatkaa, että Toton African mainitsee myös Lehti. :) Vielä kun saisi tietää, ovatko kirjallisuus- ja mediatutkijat jaksaneet jo tehdä tutkimuksia siitä, miten Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction vaikutti 1990-luvun lopulta alkaen suomalaiseen kirjallisuuskerrontaan ainakin mieskirjailijoiden teksteissä. Kaikki edellämainitut, Itkonen, Tervo ja Raittila käyttävät samoja tekniikoita joilla Tarantino räjäytti tajunnan: vaihtuvat kertojanäkökulmat, rikottu aikajana ja yllätykselliset juonenkäänteet. Pahimmillaan nämä keinot ovat laimentuneet vain tekniseksi kikkailuksi, mutta tottapahan viisaat kirjallisuudentutkijat osannevat listata myös ilmiön hyvät puolet. Pitänee odotella, että joku ystävällinen netissä surffaaja linkkaa minulle jotain sopivaa materiaalia aiheeseen liittyen.

9 kommenttia:

  1. Pitäsi kyllä lukea tuo Itkosen kirja. Muutamat kirjan lukeneet ystäväni ovat olleet romaanista todella innoissaan, se on ilmiselvästi hipaissut tarinallaan jotain heissä.

    Olen samaa mieltä kanssasi, kertojan vaihdoksen pitäisi näykyä tekstissä selvästi. Eri kertojat ovat aina kiinnostavia, samalla tekniikka on hyvin vaativa.

    VastaaPoista
  2. Melkeinpä suosittelen tuota esikoista, Myöhempien aikojen pyhiä, ennemmin. Vai ehkä olet sen jo lukenutkin?

    VastaaPoista
  3. En ole sitäkään. Minulla on Itkosen kohdalla kirjalinen aukko.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi6.1.08

    Yksi kirjan merkittävä ansio on, että se on saanut myös muusikot(joihin lukeudun itsekin)takaisin lukemisen pariin. Ainakin oman tuttavapiirini musiikkialan ihmiset, eli valtaosa, pääsääntöisesti lukevat surullisen vähän, eikä aihetta edes sivuavia teoksia etenkään suomalaisesta kirjallisuudesta käsittääkseni juuri löydy. Ja vaikka kirjan tehokeinot epäilemättä onkin tuhanteen kertaan käytetty, niin entäs sitten? Kirjallisuus/elokuvat/musiikki.. kaikki on sinänsä tehty jo kauan aikaa sitten. Aina ei tarvitse keksiä uutta, eikä vanhan olla tylsää. Kirjasta huokuu vilpittömyys ja rakkaus, jolla se on tehty. Vaikkei Itkosesta menestynyttä rocktähteä tullutkaan, ainakin hänestä tuli menestyneestä rocktähdestä kertovan kirjan tehnyt menestynyt kirjailija. Uskon, että voitto juuri tällä aihealueella maistuu kirjailijasta itsestään todella makoisalta.

    VastaaPoista
  5. Muusikkojen saaminen lukemisen pariin on taas sellainen ulkokirjallinen ansio, jota kritiikeissä ja palkintojenjaoissa ei varmasti arvatakaan! Yritin miettiä, mitä muita romaaneja olisi, jotka kuvaavat samantapaiset musiikin maailmaa, muttei tullut ihan äkkipäätä mieleen. Nuorisobändikuvauksia on toki paljonkin, mutta ne tuppaavat loppumaan siihen, että bändi saa ekan ison keikan. Muusikot taitavat olla kirjallisina hahmoina aliedustettuja siinä missä esim. poliisit ovst yliedustettuja. Kirjailijoita kyllä laitetaan monta kertaa kirjojen päähenkilöiksi.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi18.3.12

    Itkosen tähän mennessä hienoin teos, suorastaan säkenöivä, on Kohti. "Vaikka" se sai Finlandia-palkinnonkin, on se lukijaakin sykähdyttävä matka perheen ytimeen, valoisakin.

    Muistelen, että siinä kertojavaihdokset toimivat hyvin. Lukukokemuksesta on aikaa...

    t. Samppa-rouva

    VastaaPoista
  7. Mulla jostain syystä hyytyi Itkosen lukeminen tämän kirjan jälkeen. En tiedä miksi ei ole kauheasti enää edes kiinnostanut aloittaa hänen kirjojaan. Olen kyllä seurannut kirja-arvioita ja Itkonen kirjoittaa kolumneja melko moneen lehteen (tai sitten ei kovin moneen mutta jostain syystä tuntuu että niitä kolumneja on usein), joten niitä on tullut luettua.

    VastaaPoista
  8. Anonyymi15.10.13

    Lopun käänne yllätti minut siinä määrin että piti tavata kirjaa taaksepäin. Käänne vahvistaa kirjan teemaa, eron vaikeutta ja tuo teoksen loppuun dramatiikkaa.

    Kertojien vaihtelu hämmensi ajoittain mutta hetken luettua selvisi kumpi on äänessä, äiti-Leena vaiko Antti.

    Toistaiseksi kaksi Itkosta luettuna, molemmat hyviä, itse pidän "Myöhempien aikojen pyhiä" tiiviimpänä ja vielä paremmin otteessaan pitävänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! :) Minäkin tykkäsin enemmän Myöhempien aikojen pyhiä -esikoisesta.

      Poista