L.M. Montgomery: Kilmeny of the Orchard

L.M. Montgomery -nälkä iski jälleen ja lääkettä tarjosi Amazon Kilmeny of the Orchardin muodossa. LMM-instituutin mukaan Kilmeny on kolmas Montgomeryn julkaisema romaani, se on ilmestynyt vuonna 1910 Annan nuoruusvuosien ja Anna ystävämme -kirjan jälkeen. Kilmenyssä onkin sellainen tuntuma, että ihan kuin kirjailija olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kahden Annan perään. Montgomeryn tyylin perussävyynhän kuuluu toisaalta romanttisuus ja ihanteellisuus, toisaalta tarkat havainnot ihmisten välisistä suhteista ja arkinen tilannekomiikka ja luonteenkuvaukset. Aivan kuin romantikko-Montgomery haluaisi nähdä maailman ylevänä ja kauniina, mutta humoristi-Montgomery ei voi sokeasti tähän ihanteeseen mennä mukaan, vaan hänen on pakko pistellä väliin kaikkea sitä arkista elämänmenoa ja tahatonta tilannekomiikkaa, joka torppaa romantiikan tehokkaasti kuin NHL-pakki vastustajansa. Kilmenyssä Montgomery tuntuu päättäneen kuunnella yksinomaan romanttisia ihanteitaan, mikä on sääli. Kun Kilmenystä puuttuvat lähes kokonaan huumori, psykologisen osuva luonnekuvaus ja arkinen elämänmeno, on lopputuloksena melodramaattinen, yltiöromanttinen ja itse asiassa jopa hieman omituinen rakkaustarina.

Tämä on ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja, joka kerrotaan miehen näkökulmasta. Päähenkilönä on nuori, vastavalmistunut Eric Marshall, rikkaan liikemiehen ainoa poika, joka lähtee kaupungista Prinssi Edvardin saarelle sijaisopettajaksi ystävänsä pyynnöstä. Tarkoitus on viipyä vain muutama viikko, mutta matkasta tuleekin pitempi... Eric on siis nuori, komea, rikas, älykäs ja jämäkkäluontoinen eikä hän koskaan ole ollut rakastunut. Hänen rakastettunsa kun tulisi olla jotain aivan erityistä... Sellaiseenpa hän sattumalta törmääkin Prinssi Edvardin saarella Lindsayn kylässä, ollessaan kävelyllä vanhassa hedelmätarhassa. Kilmenyhän siellä viulua soittelee. Hän on (tietenkin!) aivan käsittämättömän kaunis, uskomattoman ihana luonteeltaan ja musiikillisesti äärimmäisen lahjakas. Kummallisuus tulee siitä, että hän on mykkä ja kasvatettu ihmisistä täysin erillään kotitilallaan. Eipä hän omasta kauneudestansakaan mitään tiedä, koska hän ei ole koskaan nähnyt itseään peilistä! Joten sankarittaremme on myös häkellyttävän vaatimaton ja luonnollinen.

No rakkaustarinahan siitä syntyy. Romaania vaivaa jotenkin kumma oikopolkujen sävy. Kunnon rakkausromaanissahan rakastavaiset joutuvat kohtaamaan hirmuisia vastoinkäymisiä tai väärinymmärrysten synnyttämiä onnettomuuksia, joiden läpi pitää taistella ennen happyendiä. Tässä kirjassa vaikeuksia on pari kolme, jotka nekin ratkeavat melko itsestäänselvästi. Ensinnäkin typerin syy: Kilmeny ei halua mennä naimisiin Ericin kanssa koska on mykkä. Vaikka hän rakastaa Ericiä yli kaiken, niin hän ei halua Ericille mykkää vaimoa. Itseaiheutettu onnettomuus siis, ja vielä melko hölmö sellainen. Toinen syy on on - tietenkin! - vastahakoiset kasvattivanhemmat. Mutta kas kummaa - nämä ihmiset, jotka ovat estäneet 18-vuotiasta Kilmenyä koko ikänsä pääsemästä ihmisten ilmoille, ovat heti kuin sulaa vahaa kun nuori komea opettaja Marshall marssii heitä tapaamaan. Kolmas syy on nykylukijan silmissä lähes rasistinen. Samalla tilalla Kilmenyn kanssa asuu ottopoika Noel, joka on syntyperältään italialainen. Kanadalainen kasvatus ei ole onnistunut hiomaan hänen "italialaisen talonpoikaisverensä" kuohahtelevuutta ja arvaamattomuutta pois... ja sitten seuraakin todella dramaattisia käänteitä!

Kaiken kaikkiaan henkilöt ovat jopa melko ärsyttäviä, koska he ovat niin täydellisiä. Erityisesti kiltti, sulokas, lahjakas, ystävällinen Kilmeny, jonka kauneutta kuvataan rivitolkulla täydellisimmäksi ikinä, saa lukijan hermostumaan. Tarinan opetus myös tuntuu olevan se ikiaikainen sanoma, että tärkeintä naiselle on olla kaunis, koska tuskinpa ruma mykkä tyttö joka on kasvanut täysin vailla sosiaalisia virikkeitä pystyisi valloittamaan rikkaan ja komean miehen...

Kuitenkin Kilmeny oli minulle antoisaa luettavaa. Syynä on se, että kun johonkin kirjailijaan tykästyy, hänen teoksensa eivät enää ole vain yksittäisiä kirjoja, vaan yksittäisestä kirjasta tulee osa kaanonia, jota voi lukea koko muun tuotannon valossa. Samasta ilmiöstä on kyse silloin kun vaikkapa Sibeliukselta löytyy joku julkaisematon sävellyksen pätkä tai Rembrandtilta pieni hiilitöherrys, josta historioitsijat eivät ole aiemmin olleet tietoisia. Yksistään tai jonkun muun tekeminä nämä tuotokset eivät välttämättä olisi taiteellisesti mitenkään arvokkaita, mutta osana kokonaisuutta ovat. Kilmenyssä aistin sen hengen, jolla Montgomery kuvaa Annan tai Emilian kirjallisia harrastuksia. Sekä Anna että Emilia ovat kovin taipuvaisia romantiikkaan, ja kirjoittavat milloin minkäkinlaisia epäuskottavia, yli-ihanteellisia sepustuksia, jotka näytetään armottomassa valossa jossakin toisessa yhteydessä. Muistetaanpa vain Annan voittoisa novelli "Averilin uhri", jota Diana täydensi leivinjauheen product placementilla, tai Emilian runot joita hänen opettajansa kritisoi säälimättömästi. Kilmenyssä Montgomery on tainnut päästää saman romanttisen hengen täysillä valloilleen, kenties aikomuksenaan luoda jotain elämää suurempaa, mutta lopputulos on kuitenkin irti arkielämästä ja vailla kosketuspintaa todellisuuteen.

Summa summarum. Montgomery-lukeneisuuttani täydentäessäni olen edelleen ihmetellyt sitä samaa asiaa, jota jo Mistress Patin lukemisen yhteydessä tilitin. Miksi, miksi suomalaiset kustantajat eivät suomennuta Montgomerya kattavasti, kun lukijoita riittäisi ihan taatusti tässä Annan ja Emilian kestofanitusmaassa? Ensinnäkin Annat ja Runotytöt pitäisi viipymättä suomennuttaa uudelleen, lyhentämättöminä laitoksina. Niitä kai on alkuperäissuomennoksissa leikelty armotta, mikä pistää vihaksi kun tajuaa, että vaikka kuinka monta tärkeää pätkää Annankin elämässä on jäänyt pimentoon. Ja samaan syssyyn suomennokset kaikista muista Montgomeryn romaaneista ja novellikokoelmista, joita englanniksi on koottu yksien kansien väliin runsaasti, uusimmat 1990-luvulla. Niin ja voisi ne Montgomeryn päiväkirjatkin sitten suomennuttaa. Englanninkielisessä maailmassa Montgomeryllä on käsittääkseni vakiintunut ja arvostettu asema, Suomessa tuntuu jääneen päälle asenne, jonka mukaan hän on vain joku muinainen tyttökirjailija. Montgomeryn kirjoja ei missään tapauksessa pitäisi ajatella pelkästään "nuortenkirjoina", kyllä ne ovat ihan kaiken ikäisten kirjoja. Taidan ruveta pommittamaan kustantamoja oikein urakalla tämän asian tiimoilta. ;) Ihmetyttää myös, miksi kulttuurikentän kenties vaikutusvaltaisin Montgomery-fani, Hesarin kulttuuritoimittaja Suvi Ahola, ei ole pitänyt tästä asiasta enempää ääntä? Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun luin Hesarista hänen kirjoittamansa raportin Prinssi Edvardin Saaren Montgomery-seminaarista.

Minulle on pikkuhiljaa valjennut yksi kirjakeräilytavoite: kaikki Montgomeryt alkuperäiskielellä, kovissa kansissa, jos mahdollista niin yhtenäisessä ulkoasussa omaan hyllyyn. Mukaanlukien ne päiväkirjat. Vielä en ole ottanut selvää, minkälaisia julkaisuja löytyy, Amazonista olen tilannut ihan hinnan perusteella halvimpia mahdollisia pokkareita. Mutta eiköhän tuotakin ehdi selvittämään...

Lue myös nämä:
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings
L.M. Montgomery: Anne of Green Gables
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso