Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha

Kadotettu puutarha on jatkoa Säädylliselle murhenäytelmälle. Kuten tunnettua, se pääsi julkisuuteen vasta 1990-luvulla, vaikka se on kirjoitettu 1950-luvulla. Aika ärhäkkä täti Hämäläinen lienee muutenkin ollut. Kustantaja on kaivellut arkistojensa aarteita viime aikoina ja julkaissut paljon muitakin hänen vanhoja kirjojaan, joita ei säädyllisyyden nimissä voitu kirjoitusajankohtanaan julkaista. Toivottavasti kirjailija seuraa pilvenreunalta tilannetta hyvillä mielin.

Luulin jatkavani suoraan siitä, mihin Säädyllisen murhenäytelmän parissa jäin. Odotin vähäeleistä, tiheäsyistä sivistyneistön perhedraamaa, mutta huomasin lukevani sotaromaania. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan seurataan talvi- ja jatkosotaa säätyläisperheen näkökulmasta kotirintamalta käsin, ja samalla minulle avautui aikaisempaa paremmin eräs toinen kirjallisuushistoriallinen ihmettelyn aihe. En ole ihan täysin kai pystynyt ennen samaistumaan siihen, että miksi se Tuntematon sotilas sytytti sellaisen kirjasodan ilmestyessään ja miksi sitä pidettiin niin paheksuttavana. Nyt se vähän valkeni. Henkisen elämän edustajat, henkisissä arvoissa ikänsä uineet tohtori ja Elisabet vierastavat rintamalta kantautuvia kansanomaisia sanontoja. Esimerkiksi "jermu" ja "korsu" edustavat heille "kielen alhaisoa". Eldankajärven jää on hermostuttava renkutus. Leo-pojan kirjeet slangihenkisine sanontoineen tuntuvat hieman sopimattomilta, vaikka pojan kirjeitä odotetaankin kovasti.

Tohtori ja Elisabet ovat sivistyneisyydessään ja isänmaallisuudessaan eräänlainen vastinpari Väinö Linnan Pohjantähdessään kuvaamalle pappilan pariskunnalle. Hämäläinen vain on hiton paljon enemmän kotonaan säätyläisperheen ajatusmaailmassa kuin Linna. Elisabet, jonka tohtori ajattelee erittävän helmiäistä kaiken kiusallisen ympärille, on hartaassa ja naiivissa uskonnollisuudessaan ja ajalle tyypillisessä korkeahenkisessä isänmaallisuudessaan uskottava ja eheä hahmo. Lisäksi Säädyllisessä murhenäytelmässä aavisteltu maailman murtuminen, uusien lihallisten arvojen hyöky astuu nyt täyteen toteen. Erityisen kovana tämä tuntuu sodan jälkeisenä pula-aikana, kun inflaatio on syönyt tohtorin palkan ostovoiman olemattomiin, palvelustyttöön ei ole enää varaa ja perheeseen on pakko ottaa lautakunnan määräyksestä alivuokralainen, joka ei täytä Elisabetin käytösihanteita.

Ihailkaa Hämäläisen hienoa kielenkäyttöä. Näissä vanhemmissa kirjoissa on myös se mukava puoli, että niistä puuttuu MTV-sukupolvelle tyypillinen hötkyily. Kirjailija malttaa kertoa asiansa kaikessa rauhassa, ottaa sille oman tilansa, sen sijaan että koko ajan pitäisi tiivistää ja typistää kerrontaa. Kohtaus sijoittuu toisen maailmansodan ratkaisuhetkien aikaan:

"Tohtori sulki silmänsä. Hänen aivoissaan risteilivät tuon sanonnan tuomat vastenmielisyyden tunnot. H-hetki... He luovat tuollaisia käsitteitä, jotka eivät vaadi edes silmänräpäyksellistä intellektuellia tajuamista, se juuri on hävittämistä, he tunkeutuvat pyhään... Minä en sano: minulla on M-hetki, vaan minä matkustan... Hän kieltäytyi vastauksessaan käyttämästä sanaa H-hetki osoittaakseen, ettei sitä hyväksynyt ja tunteakseen tyydytystä että ainakin omassa maailmassaan sen käytön kumosi."

Sinänsä henki on sama kuin niissä Mika Waltarin Pienoisromaaneissa: toinen maailmansota murskasi vanhan ja uudet aatteet hyökyivät aallon lailla vanhan tilalle. Minulle tämä lukukokemus jotenkin avasi sitä ajatusta, että me edelleen elämme toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Vaikka siitä on yli kuusikymmentä vuotta aikaa, mikä tarkoittaa monille ei-historiasta-kiinnostuneille ihmisille jo muinaisuutta, niin vielä ei ole tullut samanlaista aatehistoriallista murrosta. Helvi Hämäläinen kirjoittaa toistuvasti näissä romaaneissaan lihan valtakauden alkamisesta. Henkinen häviää lihalle. Ja niinhän se hävisikin, jos tarkastellaan, miten kulttuurituotoksissa sodan jälkeen alkoi yhä voimakkaammin kiihtyvin kierroksin vahvistua seksuaalisuuden ja nuoruuden korostaminen. Syntyi ylipäätään nuorisokulttuuri ilmiönä, syntyi länsimainen huumeongelma kun morfiinilla piikitetyt veteraanit palasivat kotiin kaikkialla, päihteiden imu, tunteiden korostus järjen edelle. Nyt 2000-luvulla ollaan jo siinä pisteessä, että on vaikea miettiä, miten kukaan enää voisi yrittää olla nuorempi tai seksikkäämpi: Hollywoodissa 16-vuotiaista tehdään elokuvatähtiä ja 60-vuotiaat yrittävät leikkauksilla kiristää naamansa ja kroppansa 16-vuotiaan tasolle. Kova porno rupeaa olemaan hyväksytty ja mukava aikuisharrastus, jonka voi jo suurin piirtein laittaa CV:n maininnaksi töitä hakiessaan. Jossain vaiheessa tulee vielä iso käännös. Historia on aaltoliikettä.

Kirjan toinen puolisko onkin paluu perhedraamaan. Keskiössä on varhaiseen neitoikään varttunut Maaret, tohtorin hairahduksen hedelmä. Kuivakan, asiallisen tohtorin hellä isänrakkaus nuoreen, eloisaan tyttäreensä on ihanasti kuvattu. Aivan kuin tohtori ihmettelisi, miten hänen paperinrahisevasta olemuksestaan on voinutkaan syntyä jotain niin nuorta, viehättävää, kaunista, naisellista, voimakasta, valoisaa ja lämmintä. Säädyllisyyspelin kiemurat taitavan Elisabetin mieltä alkaa kuitenkin kaihertaa miehensä ja tytärpuolensa lämmin suhde, ja hän vapauttaa kerrankin luonnonvoimansa valloilleen tuhoa aiheuttamaan - siinä mittakaavassa kuin Säädyllisen murhenäytelmän säädyllisen perheen jäsenille hyvän käytöksen puitteissa suinkin sopii.

Kadotetussa puutarhassa (nimi viittaa tietenkin paitsi Eedenin puutarhaan, myös konkreettisemmin Naimin ja Arturin Kannakselle jääneeseen huvilaan sekä tohtorin ja Elisabetin Porkkalaan jääneeseen kesäasuntoon) viehätti henkilöhahmojen näyttäytyminen lukijalle lämpimässä, erilaisessa valossa. Säädyllisessä murhenäytelmässä henkilöitä kuvattiin mielestäni enemmän ulkokohtaisesti tarkkaillen. Nyt tutut hahmot saivat uusia ja välillä melko yllättäviäkin käänteitä. Rakkauselämässään värikäs Naimi tuntui varsin sympaattiselta ja kiinnostavalta hahmolta. Hänelle tosin rakkaus on lähinnä uhrautumista, mutta onpahan ainakin tuttavilla puhuttavaa. Tohtorin sielunelämää seurataan eniten. Elisabet on edelleen sama, teennäisesti käyttäytyvä ja hieman ärsyttävä itsensä, mutta kuitenkin todenmukainen ja omalla tavallaan sympaattinen. Ehkä armottomimmin kurmootetaan Arturia. Häntähän pidetäänkin Olavi Paavolaisen kirjallisena vastineena, ja Hämäläisellä ja Paavolaisella oli aikanaan suhde. Aika julma, mutta kuitenkin totuudellinen miehen muotokuva Arturista piirretään. Toisaalta, kaikki hyvät kirjailijat ovat ahneita elämän syöjiä, jotka rouskuttavat hampaisiinsa kaiken vastaantulevan säästämättä mitään tai ketään. Eikä hyviä kirjoja kaunistelemalla synnykään.

Joudun epäilemättä lukemaan tämän kirjan jossain vaiheessa uusiksi. Minut valtasi ahmimisilmiö. Vaikka Säädyllisessä murhenäytelmässä maltoin mieleni ja luin sitä keskittyneesti ja pikkuhiljaa, tässä tuli välillä hirmuisia kiihdytyksiä, kun piti harppoa tekstiä koko ajan eteenpäin saadakseni tietää, mitä ihmettä seuraavaksi tapahtukaan. Toisaalta, uusintakierroksella on sitten hyvä tilaisuus pohjustaa tarinaa lukemalla Säädyllinen murhenäytelmä tuona 1990-luvun "restauroituna" versiona. Sen verran sitä kurkinkin, että kirjasta löytyi mm. erittäin mielenkiintoinen keskustelu, jossa päähenkilöt analysoivat Hitlerin politiikkaa. Sopiva uusintalukutahti on näin aikuisiällä mielestäni muutaman vuoden päästä ensilukemasta. Lapsena tämä oli erilaista, silloin saatoin aloittaa kirjan alusta suurin piirtein saman tien, kun olin päässyt loppuun. Ehkä tämä aikuisen aivotoiminta on sen verran hidastunut ja kuormittunut, että ajatuksille ja kirjallisille kokemuksille pitää antaa useampia vuosia kypsymisaikaa.

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Juhani Aho: Papin rouva
Mika Waltari: Pienoisromaanit

Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta

Työmatkalla ehti myös lukea. Taannoin kävin divarissa viemässä kirjahyllystä siivottuja kirjoja vaihtoon ja etsimässä vanhoja sarjakuvalehtiä, ja samalla reissulla bongasin Helvi Hämäläisen Finlandia-runokokoelman Sukupolveni unta. Säädyllisen murhenäytelmän jälkilämmössä tämä lähti mukaan.

Erilaista runoutta tämä ainakin oli, minulle. Suomalainen moderni runous on tyypillisimmillään melko sisäänpäin kääntynyttä: liikutaan runoilijan pään sisällä. Helvi Hämäläinen naulaa tässä otsikkonsa viimeisen päälle: sukupolvikuvausta on tosiaan paljon, talvisotaa, toista maailmansotaa, keskitysleirejä. Vanhan ja elämässään paljon nähneen naisen ääni kuuluu myös: runoilijaminä enteilee ja odottaa kuolemaa, kertoo monista itkuistaan, kaipaa kuollutta lastaan. Ulospäin kääntynyt yhteiskunnallinen katse puhutteli, samoin Säädyllisessä murhenäytelmässä lukijalle välittynyt tunne siitä, että Hämäläinen on kirjailijana näkijä, joka pystyy katsomaan historiassa vuosikymmeniä eteenpäin ja taaksepäin siinä, missä joku toinen ei kykene näkemään viikkoakaan eteenpäin saatikka muistamaan mennyttä. Tuli mieleen Eino Leinon runonsäe: "Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun."

Nyt on luvassa täysin epäprofessionaalia ja subjektiivista analyysiä. Saarikoski-fanina tunnuin löytävän yhtäläisyyksiä Saarikosken Tiarnia-sarjan ja tämän Sukupolveni unta välillä. Ajallisestihan ne eivät ole edes kaukana toisistaan, Sukupolveni unta julkaistiin vuonna 1987. Tuttuja tuntoja löysin esimerkiksi näistä pätkistä. Huom. nämä eivät ole kokonaisia runoja, vaan pätkiä runoista. Lisäksi nämä pätkät itsessään eivät aina ole suoraan vastinpareja, vaan runot, joihin ne kuuluvat, herättivät mielessäni assosiaatioita. Ei olisi kuitenkaan järkeä kopioida tähän kovin pitkiä pätkiä tekstejä, siksi poimin vain joitakin säkeitä sieltä täältä.

Hämäläinen: "Kuljit kanssani auringon kasvaessa,
kun medentuoksuisten kammioitten hämärässä
syntyi kuningattarien uni
kuljit kanssani keltaisessa päivässä,
niittyjen tummassa kullassa ja punassa,
varjoissa, jotka painoivat kuin kultaesineet nummella."

Saarikoski: "Sillä tammikuun kuudentena päivänä
tapahtui että
mehiläiset heräsivät
ja opastivat minut
mäen päälle jossa kynttilät kirkkorakennuksessa
loisti"

Hämäläinen: "hän kuoli sinussa kituen kuin mies joka sairastaa,
hän yski toivottomana pois keuhkonsa,
hän kuoli pää kääreessä niinkuin kuumesairas"

Saarikoski: "Tuuli yski keuhkonsa rikki
joskus kauan sitten, kun olin nuorukainen"

Lisäksi Hämäläisenkin runoissa esiintyy paljon hevosia. Pidin myös hänen tyylistään puhutella suoraan historiallisia henkilöitä, tässä tapauksessa esimerkiksi John F. Kennedyä ja Thomas Jeffersonia. Ja varsinkin talvisotaa ja sotaveteraaneja kuvaavat runot olivat todella autenttisia - 1980-luvun loppupuolella ne lienevät olleen suorastaan rohkeita, veteraanien kunnianpalautus kun taisi olla vasta alkamassa?

Kokoelman loppupuolen runot ovat enemmänkin luonnonmystiikkaa. Alkupuolen ulospäinsuuntautunut katse ja näkijän ote historian kertomiseen miellyttivät, ehkä varsinkin juuri siksi, että nuorista nykyrunoilijoista kovinkaan moni ei tämmöisiä kirjoita. Aina vaan sitä oman elämän jauhamista ja kääntelyä ja vääntelyä.

Kadotetun puutarhan saan toivottavasti pikapuoliin näppeihini. Olisikohan se minulle sitten se joulun teholukupaketti?

Lue myös nämä:
Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Helvi Hämäläisen tuotantoa en ole koskaan ennen lukenut, mutta jo jonkin aikaa mielessäni ehti pyöriskellä hänen kirjoihinsa tarttuminen. Pontta sain, kun siellä täällä blogimaailmassa Hämäläistä on käsitelty, esimerkiksi Kirjatohtori on Säädyllisen murhenäytelmän lukenut. Hämäläisellähän on varsin mittava tuotanto, tosin julkisessa keskustelussa muistetaan mainita lähinnä tämä hänen pääteoksekseen kai laskettava Säädyllinen murhenäytelmä. Olen joskus vilkuillut telkkarista Kaisa Rastimon elokuvasovitusta, kirja herätti mielenkiinnon katsoa senkin uudestaan. Sen muistin, että Säädyllisessä murhenäytelmässä Hämäläinen aiheutti aikansa kirjallisen skandaalin, olihan hän häpeilemättä varastanut aiheen säätyläispariskunnasta, jossa tohtorismies hairahtuu naapurin palvelustytön kanssa siveettömille poluille, tuttaviensa elämästä. Esikuvina olivat professori Oiva Tuulio ja kirjailija Tyyni Tuulio, kuten Hesarin artikkeli aiheesta kertoo. Romaani on itsessään kuitenkin upea, ehjä kokonaisuus, joten uskoisin kirjailijan saaneen elävästä elämästä inspiraation ja kirjallisen tuotteensa hän muokkasi kokonaisuudeksi oman mielensä mukaisesti.

Hämäläisellä on tunnustettu asema suomalaisessa kirjallisessa kaanonissa, mutta ihmettelinpä luettuani, miksi häntä ei arvosteta vielä enemmän. Säädyllinen murhenäytelmä on erittäin hyvä romaani, aikalaisarvostelija Rafael Koskimiehen sanoin "vertailu tyylimielessä eurooppalaisiin aikalaisiin ei ole aiheetonta". Miksi Hämäläinen ei ole kansakunnan kaapin päällä Aleksis Kiven, Juhani Ahon, Väinö Linnan rinnalla, yksistään jo tämän romaaninsa perusteella? Onko naiseus liian helppo syy, vaikka tunnetusti herrojen nerokerhoon on taiteilijanaisen vaikeampi murtautua? Vai johtuisiko se siitä, että Säädyllinen murhenäytelmä ei kuvaa sitä perinteistä suomalaista taideideaalia, siis suo-kuokka-ja-Jussi-linjaa, jossa köyhimykset raatavat pelloillaan ja välillä juovat viinaa ja tappelevat. Herraviha istuu kansanluonteessamme syvällä, ja hienostuneen, kultturellin säätyläisperheen elämäntyyli on todellakin kuvaukseltaan enemmän eurooppalaista kuin suomalaiskansallista. Kirja ei myöskään kuvaa sotaa - vaikka kirjan tapahtumisaikana Euroopassa riehuu toinen maailmansota ja Suomi kokee talvisodan, eivät nämä nouse kirjassa etualalla, vaan ovat ikään kuin taustalla pyöriviä uutisotsikoita. Esimerkiksi Veijo Meren Manillaköysi paistattelee paljon tärkeämmän ja kirjallisesti merkittävämmän teoksen maineessa, mutta kyllä se on pelkkä heppoinen novellintekele tähän Säädylliseen murhenäytelmään verrattuna.

Nykylukijalle riemastuttavaa ja virkistävää on Hämäläisen paneutunut ja huolellinen kirjoitustyyli. 528 sivua kahden pariskunnan ja heidän läheistensä elämää hieman yli vuoden mittaisella aikavälillä, rauhallisia, kiireettömiä ympäristönkuvauksia ja tunnelmanluontia, kuitenkin siten, ettei teksti missään vaiheessa ala polkemaan paikallaan. Kuka tämmöisiä enää kirjoittaa? Hektinen nykypäivä pilkkoo kaiken yhä pienempiin paloihin, nopeammin syötäviin annoksiin - hyvänä esimerkkinä syksyn uutuuskirjoista Kari Hotakaisen Finnhits, joka käsittääkseni koostuu alle sadan sanan novelleista. Kiintoisa tyylilaji toki sekin, mutta minusta on mukava syödä välillä tuhtia ruisleipää voileipäkeksien hotkimisen sijaan.

Hämäläinen on visuaalinen kirjoittaja. Hänen tyylinsä on sellainen, että hän ikään kuin menee huoneen nurkkaan tai puutarhakuistille istumaan, katsoo kiireettä ympärilleen, tarkkailee, näkee ja ymmärtää kaiken, nuoruuden ja vanhuuden, naisen ja miehen ajatukset. Hän antaa katseensa kiertää, rekisteröi pienimmätkin yksityiskohdat osuvasti ja tarkasti - ja sitten hän räpäyttää silmiään ja näkee asiat sen jälkeen vielä tarkemmin. En ihmettele että hänen kirjastaan on aikanaan suututtu - se ei ole armoton, mutta se on rehellinen ja todellinen, ja sen vuoksi se vaikuttaa armottomalta, koska suora rehellisyys ei voi olla sievistelevää tai siloittelevaa. Lisäksi kirjailijalla on uskomaton ajallisen perspektiivin taju. Suosittelen tätä lukukokemusta kaikille, joita on joskus ahdistanut elämän hetkellisyyden ja ohimenevyyden tajuaminen - Hämäläinen näkee aikakausien rajat, ihmiselämän kauneuden ja katoavuuden, hän näkee yli oman aikansa, nuorten ihmisten tulevaisuuden kymmeniä vuosia eteenpäin ja keski-ikäisten ja vanhojen näkymättömät langat kymmeniä vuosia taaksepäin. Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan hän vaistoaa aikakausien rajun murroksen - tohtori Tauno Saarinen ja hänen Elisabet-vaimonsa edustavat vanhaa, henkisyyttä korostavaa aikakautta, heidän aikuisuuden kynnyksellä olevaa Pekka-poikaansa odottaa uusi, lihallisempi aika.

Taunon ja Elisabetin tarinan rinnalla kulkee Taunon sisaren Naimin kohtalo. Naimi on mennyt nuorena naimisiin Arturin kanssa, mutta miehensä loukkausten ja uskottomuuden vuoksi jätti tämän ja aloitti yksinäisen naisen elämän. Naimi kuvataan kahdenkymmenen vuoden yksinolon jälkeen kuin kokoon kuivuneena: hän on elämässä mukana vain puolittain, hän on vanhan intohimon polttama ja haavoittama, ulkoisestikin kuivunut ikään kuin kasaan. Vähäpätöisen tapahtuman vuoksi Naimi kuitenkin ottaa yhteyttä Arturiin ja palaa tämän luo, mutta avioliitto onkin kolmen kauppa Arturin äidin huvilalla, mustasukkaisen anopin silmien alla.

Tauno, Elisabet, Naimi ja Artur asettuvat akselille, jossa kuvataan seksuaalisen intohimon heräämistä ja merkitystä ihmiselämässä. Hämäläinen ilmaisee tosin nämä asiat erittäin runollisesti: kuivakka tohtori-Tauno pohtii "persoonattoman Eroksen" kosketusta hullaantuessaan kesähuvilalla naapurin palvelustyttöön. Akselin vasemmassa laidassa on Elisabet, joka edustaa oikeassa elämässä melko raivostuttavaa ihmistyyppiä: sievistelevää, silottelevaa, muottiin painavaa idyllin rakentajaa. Häntä ei ole ruumiillinen intohimo koskaan todella koskettanut, hänen avioliittonsa Taunon kanssa on lähinnä henkistä toveruutta. Tauno kokee, ettei ole koskaan kunnolla elänyt nuoruutta, ja hetket huvilan puutarhassa palvelijan kanssa ovat hänelle alkukantaisen kauneuden ja jumaluuden kokemista. Naimin avioliitto Arturin kanssa oli alkujaan rakkaudellinen ja intohimoinen, mutta kärsimys on polttanut hänet tuhkaksi. Artur taas on Elisabetin täydellinen vastakohta, itsekäs elostelija, jonka "vuode ei ole puhdas", joka tuntee kaikki viettelypelien kiemurat ja fyysiset nautinnot, mutta on kyvytön rakastamaan vaimoaan. Oikeastaan hän arvioi olevansa kyvytön rakastamaan ketään tai mitään, vain äitiään kohtaan hän tuntee sydämellistä hellyyttä.

Taunon seikkailut paratiisin puutarhassa ovat huikean runollista ja kiehtovaa luettavaa. Samoin Elisabet kaikessa teennäisyydessään, tiukassa halussaan pitää perheidylli sellaisena kuin hän itse haluaa, on kiehtova hahmo. Kummatkaan eivät ole yksiulotteisia henkilöitä: Elisabetin hyviä puolia ovat teennäisyyden alle painettu aito sydämellisyys ja huolehtivaisuus, ja Taunosta kasvaa kirjan loppupuolella minun silmiini kirjan sympaattisin henkilö. Hän kokee muuttuneensa, saaneensa jotain uutta elämäänsä. Hänen intohimonsa kohde kuvataan tietoisesti Taunon rajoitetun näkökulman kautta: "tyttö", jonka nimikin mainitaan kirjassa vain kerran, on Taunolle lihaksi tullut antiikin jumalatar, hulluksi tekevä olento varjoisine leukakuoppineen, ei elävä ja todellinen ihminen.

Naimin ja Arturin tarinasta olisi saanut melkeinpä oman romaaninsa, ja ehkä joku aiheissaan nuukaileva nykykirjailija olisi sellaisen tehnytkin. Hämäläinen onneksi kutoo heidänkin tarinansa kudelmaan mukaan. Yksi kirjan parhaista jaksoista on osa nimeltä Kilpailijattaret, jossa kuvataan Naimin, Arturin ja Arturin äidin talvista eloa äidin vanhalla huvilalla. Viehättävä, mutta hiukan jo vanhuutensa vuoksi henkistä tasapainoaan menettänyt äiti alkaa kokea Naimia kohtaan yhä voimakkaampaa mustasukkaisuutta, ja ryhtyy pelaamaan kieroja sosiaalisia pelejä saadakseen poikansa pois miniän ulottuvilta. Artur puolestaan kohtelee Naimia karmeasti. Suurin piirtein ensitapaamisella kahdenkymmenen vuoden erossaolon jälkeen Artur käy läpi mielessään virheet Naimin ulkonäössä ja suunnittelee tälle jopa kasvoleikkauksia, jotta kestäisi katsella vaimoaan. Huvilalla alkaa nöyryytys, joka alkaa sillä että Artur antaa huulipunan sivistyneelle ja sielullisesti uljaalle Naimille, ja vaatii tätä kohentamaan ulkonäköään. Minulle tuli mieleen tuon telkkarista tulleen Ozin jakso, jossa Vern Schillinger pakottaa Tobias Beecherin aina uusiin ja uusiin nöyryytyksin ja haluaa tämä pukeutuvan naiseksi, jotta kaikki näkisivät, mikä heidän sellinsä hierarkia on. Aivan samalla tavalla Schillingerkin kaiken aluksi antoi Tobiakselle huulipunan. Pieni ele, valtava merkitys.

Naimilla puuttuu rakkaudessa itsesuojeluvaisto täysin, ja eristäytyneellä huvilalla ei ole ketään antamassa hänelle tukeaan. Hän alistuu rakkauden nimessä yhä uusiin vaatimuksiin: värjäyttää hiuksensa ja kulmakarvansa, hankkii uusia pukuja, lisää puuteria ja huulipunaa pitkin päivää, käyttää räikeitä luomivärejä. Sinänsä tässä ei kai ole mitään sellaista, mitä suurin osa maapallon naisista ei päivittäin tekisi, mutta kuvaus henkistyneestä ja ulkonäöllisesti kaikessa rauhassa rapistuneesta Naimista tässä meikkipelleilyssä on karmeaa luettavaa.

"Hän liikkui nykyään huoneissa laahaavin askelin, tummansinisiksi värjätyt luomet puoliummessa, suu punaisena kuin korallinyöri, suuri nerokas otsa kokonaan nypittyjen kulmakarvojen tilalle maalattujen madaltamana, litteät kurttuiset kasvot kasvoveden, ihovoiteiden ja puuterin muodostaman naamion alla, poskipäät punattuina. Ja noiden leveiden luomien alta suuntautui hänen mieheensä nöyrä, hellä, arka katse, ei mielettömän narrimaisen keimailijattaren, vaan toivottoman rakastavan naisen. Raikkaan marunan ja laakerin tuoksun sijasta hänen olkapäänsä ja povensa tuoksuivat nykyään kuin kokotin äitelille, pistäville ja omituisille nesteille, joita hän hermostuneesti tuon tuostakin jostakin Arturin vastenmielisyyden ilmaukseksi tulkitsemastaan pienestä otsanrypistyksestä vaihtoi."

Kuvaus Arturin äidistä on ehkä hienoin vanhuskuvaus, mitä olen ikinä lukenut. Iäkäs leski tuntee jo ruumiissaan lähestyvän kuoleman, mutta haluaa silti nauttia elämän pienistä asioista. Viehättävän, älykkään, rakastavan naisen persoonallisuus vääristyy kalvavan vanhuuden myötä: hänestä tulee oikullinen, ilkeä, lähimmäisilleen joskus mahdoton kestää. Mutta sitten, kun hän tietää elävänsä viimeistä kesäänsä, hän haluaa ottaa siitä kaiken irti: kiertää puutarhassa ja joella hyvästelemässä kukkaset ja luonnon. Hämäläinen on ollut 34-vuotias julkaistessaan tämän kirjan. Mikä näkijän kyky hänellä oikein on ollut? Niin samaistuttavaa ja todentuntuista tekstiä sellaisen ihmisen pään sisältä, joka on paljon nähnyt ja "elämästä kyllänsä saanut", mutta jota silti riipaisee kauneuden tiedostaminen ja oman elämänsä ohimenevyyden tajuaminen. Olikohan Hämäläisen omassa vanhuudessa kauneudesta nauttiminen vielä myös mukana? Tämän artikkelin perusteella toivottavasti oli.

Tilasin Säädyllisen murhenäytelmän Antikka.netistä ja lukunautintoani lisäsi omalta osaltaan myös kirjan ulkoasu: kansipaperit ovat pieniä reunakulumia lukuunottamatta hyvin säilyneet ja kirjan vanhahtava fontti ja hieman kellastuneet sivut sopivan erinomaisesti 1930-luvun sivistyneistöperheen tunnelmaan. Divarikirjat ovat muutenkin tosi kiehtovia. Tämäkin, vuoden 1952 painos ja näin hyväkuntoinen. Onko joku käynyt ostamassa sen tuolloin 1950-luvulla, pitänyt vuosikymmeniä hyllyssään, mistä se on päätynyt divariin ehkä aivan hiljattain? Kumminkin, seuraavaa lukukertaa varten aion hankkia sellaisen painoksen, joka on ilmestynyt vuoden 1995 tai sen jälkeen. Kirjaa kun kuulemma leikeltiin raskaalla kädellä, ja alkuperäiseen asuun täydennetty versio näki tosiaan päivänvalon vasta reilut kymmenkunta vuotta sitten. Tähän kirjaan nimittäin tulen taatun varmasti palaamaan, ja odotan jo mielenkiinnolla, mitä uutta täydennetty laitos tarjoaa. Tällaisen painavan, intensiivisen romaanin uusintalukukierros voisi olla sopivimmillaan aikaisintaan 3-4 vuoden päästä. Optimaalisin hetki lukea tämä kirja voisi olla joululoma. Pitkiä, kiireettömiä päiviä, jolloin on suorastaan velvollisuus köllöttää huovan alla sohvannurkassa ja lukea kirjoja ja syödä suklaakonvehteja. Sitä paitsi silloin pitäisikin olla sellaista luettavaa, joka tarjoaa pureskeltavaa ja ajateltavaa päiväkausiksi, mieluummin kuin jotain minkä lukaisee nopeasti ja unohtaa melkein saman tien.

Jollakin tahdilla meinaan kyllä lukea Hämäläistä lisääkin, esimerkiksi tämä Raakileet-kirja tuntuisi kovasti kiinnostavalta. Ja pitäisiköhän uskaltaa lukea tuo Kadotettu puutarhakin, 1990-luvulla julki päässyt Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa?

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Juhani Aho: Yksin
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät