torstai 3. tammikuuta 2008

Mika Waltari: Pienoisromaanit

Mika Waltarin Pienoisromaaneja metsästelin puolilaiskasti divareista jo jonkun aikaa. Olen lukenut nämä aikaisemmin semmoisena 1990-luvun puolivälin keltakantisena painoksena. Sitä en löytänyt, mutta tilasin sitten Antikka.netistä vuoden 1966 painoksen, joten eipä ole valittamista.

Tuo ensimmäinen lukukerta tapahtui Pietarissa kesällä 2003. Se on helppo muistaa, koska asuin tuon kesän kaupungissa ja kävin lainaamassa suomenkielistä luettavaa Pietarin Suomi-instituutin mukavasta pikku kirjastosta. Pienissä kirjastoissa on aina se hyvä puoli, että niissä on tiivis valikoima ja lukijana on helppo eksyä kiinnostavien kirjatuttavuuksien pariin. Luin tuolloin myös Jorma Ojaharjun mainion omaelämäkerran Tämä elomme riemu ja rikkaus ja Eeva Kilven novelleja. Muuten olen Waltarilta lukenut Sinuhe egyptiläisen, useampaankin kertaan ja ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, Turms kuolemattoman, lasten satukirja Kiinalaisen kissan ja jotain muutakin. Sinuhen sain hienona kuvapainoksena mummilta rippilahjaksi, ja pari vuotta takaperin samaa sarjaa olevan Turms kuolemattoman äidiltä. Juuri tässä Pienoisromaanit-kokoelmassa on mukana tuo mainostamani heroiinitarina. Jos olisin iltapäivälehden toimittaja ja uutisrintamalla olisi hiljaista, laittaisin jonakin päivänä lehteen lööpin "MIKA WALTARI YLLYTTI HEROIININ KÄYTTÖÖN". Ennen maailmanloppua -niminen tarina on nimittäin hurmaava ylityslaulu dekadenttiselle tuholle ja rappiolle. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, ja siinä puolueeton pohjoismainen lehtimies tempautuu Saksasta mukaan loisteliaisiin suurjuhliin jonnekin Etelä-Eurooppaan. Hän tutustuu matkallaan viehättävään, tunnettuun elokuvanäyttelijättäreen.

"Sitoessani solmiota palasi elokuvanäyttelijätär luokseni. Hänellä oli yllään aamutakki, jonka punaista silkkiä pitkin juoksi hopeisia susia. Vesipisaroita vuoti hänen paljaita sääriään pitkin.

- Tahdotteko heroiinitabletin, hän kysyi avuliaasti ja ojensi kultaista rasiaansa. - Se tekee kaiken helpommaksi."

Muiksi suosikkitarinoikseni tämän kolmentoista pienoisromaanin kokoelman joukosta nousivat tällä lukukerralla Fine van Brooklyn, Kultakutri, Kuun maisema ja Pariisilaissolmio. Eipä moitteen sanaa ole muissakaan, tosin ehkä ensimmäinen, 1920-luvun lopulla alun perin julkaistu Multa kukkii on hieman kuivakkaampi ja ontompi kuin myöhäisemmät tuotokset. Suurin osa muista on kirjoitettu 1940-luvulla, ja toistuva teema onkin sodan aiheuttama maailmanpalo: miten vanha maailma romahti ihmisten ympärille, tavat ja tottumukset ja ihmisyksilön sielunrakennekin meni sodan pyörteessä uusiksi. Tämä kokemus välittyy Waltarin tekstistä hyvin voimakkaasti. On aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Sodan aika on huumaavaa, villiä, epätoivoista, kaiken irti ottavaa, elämässä kaikin voimin kiinni roikkumista. Parhaimmillaan Waltarilla on taito olla ylevä ilman, että se kääntyy koomiseksi tai tyhjäksi. Hänen kertojanäänensä on tunnistettava ja viehättävä. Voisiko häntä sanoa tarkkasilmäiseksi romantikoksi. Hän havainnoi kyllä ympäröivää maailmaa terävästi ja tarkasti, mutta osaa myös heittäytyä palvomaan kauneutta.

Lukijana arvostan muutenkin sitä, että kirjailija ammentaa kertojana runsaudensarvesta. Olen vähän huono ihailemaan minimalistista romaanitaidetta. Waltari oli valtavan tuottelias, ja osasi ottaa aiheensa melkein mistä tahansa. Ei puhettakaan, että hän olisi jänkännyt yhtä ja samaa aihetta niukoin, kymmenen vuoden välein ilmestyvin kirjoihin. Lisäksi tämänkertainen lukukokemukseni oli jotenkin erityisen elokuvallinen. Ikään kuin olisin katsellut tarinoita pääni sisäisinä elokuvina. Vaikkapa Pariisilaissolmio oli aivan ihana. Siinä ikääntynyt pankinjohtaja, käy grogilla Kämpissä vanhan ystävänsä kanssa, viehättyy sihteeriinsä, muistelee nuoruuttaan Pariisissa.

"Koetin sormissani solmiota ja oli kuin siitä olisi virrannut voimaa minuun. Sisuni kuohahti. Olin vanheneva, rauhallinen mies, joka en koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään. Mitä oikeutta kenelläkään oli polkea tunteitani ja harrastuksiani. Täsmällisyydellä ja uutteralla työllä, puutavara-alan tuntemukseni ja kielitaitoni ansiosta, olin saavuttanut nykyisen asemani pankissa ja minulla oli oikeus pukeutua niinkuin itse halusin, kenenkään irvistelemättä. Pääjohtaja sai sitoa vaikka kengännauhan kaulaansa eikä kenenkään mieleen olisi tullut nähdä siinä mitään omituista. Ei niin että moinen päähänpisto olisi koskaan juolahtanut hänen mieleensä, mutta toiselta puolen hänen solmionsa eivät paljon eronneet kengännauhoista. Nyt minulla oli kaulassani mitä hienoin pariisilaissolmio, oikea kilpa-ajosolmio, enkä aikonut erota siitä taistelutta.

- Enkä riisu, sanoin uhkaavasti.

Mitä suurimmaksi hämmästyksekseni vaimoni ei jatkanut keskustelua, kohautti vain kevyesti olkapäitään ja ravisti päätään."

Monissa muissa tarinoissa liikutaan niin ikään vanhassa Helsingissä, mutta kadun varjoisalla puolella. Esimerkiksi Jokin ihmisessä sekä Kultakutri sijoittuvat suorastaan alamaailman pariin, kuvaavat häikäilemättömiä, rikollisia ihmisiä, jotka tekevät pahaa lapsesta asti ja joilla on villi veri ja kulkijan luonto. Mutta Waltarin kertomina tällaisetkin päähenkilöt kuulostavat romanttisilta onnensotureilta, vaikka maailman pimeää puolta ei suinkaan peitellä. Usein teemana toistuu myös nuoren ihmisen kasvu viattomasta ja kirkkaasti tuntevasta lapsesta kyyniseksi, väsähtäneeksi aikuiseksi, jonka nautinnot ovat jo sameat ja ajatukset kovat. Erityisesti tähän paneudutaan Kuun maisemassa. Siinä on monta kiehtovaa luonnekuvaa, varsinkin kerrottaessa Miriamista, uskonnollisten kasvatusvanhempin luota näyttelijän oppiin pakenevasta tytöstä. Hän tuo mieleen jonkun vanhan maailman viettelijättären, Liana Kaarinan tai Anneli Saulin:

"- Sinusta on tullut kuuluisa. Onneksi olkoon, sanoin tuntien ettei kulunut ulsterini sopinut hänen turkkinsa rinnalle.

Hän kurotti suunsa korvani puoleen, ihmisten tähden veitikkamaisesti hymyillen, kuin sanoakseen minulle jotakin viehättävää ja kuiskasi: "Haista itse." Niin hän kuiskasi minulle kuin pahasisuinen pikkutyttö laitakaupungilta. Säpsähdin ihmisten tähden, mutta minun oli pakko naurahtaa.

- Epäonnistuin teatterissa, hän sanoi. - Elokuva jauhetaan kokoon kuva kuvalta. Minulla on filmaattiset kasvot. Kuva kuvalta osaan sanoa repliikitkin, vaikka näyttämöllä unohdan ne. Minussa on hermovika. Siksi kuolen näyttämöllä. Mutta en ole kylliksi postikortti päästäkseni elokuvien pääosiin. Minulla on erikoisalani. Heinäkasa. Siinä olen hyvä. Kai sen olet huomannut."

Onnistuin näköjään olemaan lukuajoituksessani suorastaan trendikäs, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Waltarin syntymästä. Toivottavasti saamme paljon kiintoisia Waltari-juttuja eri medioista. Onkin erikoista, ettei Waltarista ole kirjoitettu kovinkaan paljon elämäkertateoksia tai tutkimuksia. Hänhän kuolikin jo 1970-luvun lopulla, joten luulisi pahimpien elinaikana hänen päälleen langetettujen rasitteiden, kuten viihdekirjailijan leiman, jo hälvenneen. Kirjakaupassa törmäsin uudehkoon Waltari-kirjaan, joka näköjään on mennyt vieläpä oppikirjojen luokituksen alle. Ehkä tuo täytyy lukea kumminkin, ja odotella josko Panu Rajala saisi joskus sen Waltari-kirjan valmiiksi, jota hän on jo lehdissä mainostanut etukäteen.

Näitä pienoisromaaneja suosittelen lämpimästi ja tasapuolisesti kaikille. Jos runsas, kaunopuheinen kieli ja kuvaus kiinnostaa, samoin kuin dekadenttisen romanttiset henkilöhahmot potemassa maailmantuskaa, sekä viehättävästi säilynyt ajankuva ja hurmaava suomen kielen käyttö, on Waltari varma nakki. Jotain merkillistä hänen kerronnassaan on, jotain joka jää mieleen kytemään ja jättää lukijaan jälkensä.

EDIT: 13.1.08 Hesarissa oli kiintoisa juttu taiteilija Yrjö Saarisesta, jonka kirjallinen vastine löytyy kokoelman pienoisromaanista Jäinen saari.

...Lisäksi Antikka.netistä tärppäsi ja tilasin myös sen keltakantisen uusintapainoksen. :P Tämmöistä se on kirjojen keräilijän elämä näköjään. No, toinen kappale pitänee toimittaa divariin joskus hyllyntyhjennyspäivänä.

2 kommenttia:

  1. Sinut on palkittu :) Linkki ohessa.

    VastaaPoista
  2. Kyllä Waltarista löytyy jos jonkinlaista kirjaa. Esim. Markku Envall on analysoinut Waltarin kirjat (Suuri illusionisti). Lisäksi Ritva Haavikko toimitti joskus 80-luvulla kirjan "Ihmisen ääni" ja muutamia muitakin Waltariin syventyviä teoksia.

    VastaaPoista