lauantai 3. marraskuuta 2007

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

Helvi Hämäläisen tuotantoa en ole koskaan ennen lukenut, mutta jo jonkin aikaa mielessäni ehti pyöriskellä hänen kirjoihinsa tarttuminen. Pontta sain, kun siellä täällä blogimaailmassa Hämäläistä on käsitelty, esimerkiksi Kirjatohtori on Säädyllisen murhenäytelmän lukenut. Hämäläisellähän on varsin mittava tuotanto, tosin julkisessa keskustelussa muistetaan mainita lähinnä tämä hänen pääteoksekseen kai laskettava Säädyllinen murhenäytelmä. Olen joskus vilkuillut telkkarista Kaisa Rastimon elokuvasovitusta, kirja herätti mielenkiinnon katsoa senkin uudestaan. Sen muistin, että Säädyllisessä murhenäytelmässä Hämäläinen aiheutti aikansa kirjallisen skandaalin, olihan hän häpeilemättä varastanut aiheen säätyläispariskunnasta, jossa tohtorismies hairahtuu naapurin palvelustytön kanssa siveettömille poluille, tuttaviensa elämästä. Esikuvina olivat professori Oiva Tuulio ja kirjailija Tyyni Tuulio, kuten Hesarin artikkeli aiheesta kertoo. Romaani on itsessään kuitenkin upea, ehjä kokonaisuus, joten uskoisin kirjailijan saaneen elävästä elämästä inspiraation ja kirjallisen tuotteensa hän muokkasi kokonaisuudeksi oman mielensä mukaisesti.

Hämäläisellä on tunnustettu asema suomalaisessa kirjallisessa kaanonissa, mutta ihmettelinpä luettuani, miksi häntä ei arvosteta vielä enemmän. Säädyllinen murhenäytelmä on erittäin hyvä romaani, aikalaisarvostelija Rafael Koskimiehen sanoin "vertailu tyylimielessä eurooppalaisiin aikalaisiin ei ole aiheetonta". Miksi Hämäläinen ei ole kansakunnan kaapin päällä Aleksis Kiven, Juhani Ahon, Väinö Linnan rinnalla, yksistään jo tämän romaaninsa perusteella? Onko naiseus liian helppo syy, vaikka tunnetusti herrojen nerokerhoon on taiteilijanaisen vaikeampi murtautua? Vai johtuisiko se siitä, että Säädyllinen murhenäytelmä ei kuvaa sitä perinteistä suomalaista taideideaalia, siis suo-kuokka-ja-Jussi-linjaa, jossa köyhimykset raatavat pelloillaan ja välillä juovat viinaa ja tappelevat. Herraviha istuu kansanluonteessamme syvällä, ja hienostuneen, kultturellin säätyläisperheen elämäntyyli on todellakin kuvaukseltaan enemmän eurooppalaista kuin suomalaiskansallista. Kirja ei myöskään kuvaa sotaa - vaikka kirjan tapahtumisaikana Euroopassa riehuu toinen maailmansota ja Suomi kokee talvisodan, eivät nämä nouse kirjassa etualalla, vaan ovat ikään kuin taustalla pyöriviä uutisotsikoita. Esimerkiksi Veijo Meren Manillaköysi paistattelee paljon tärkeämmän ja kirjallisesti merkittävämmän teoksen maineessa, mutta kyllä se on pelkkä heppoinen novellintekele tähän Säädylliseen murhenäytelmään verrattuna.

Nykylukijalle riemastuttavaa ja virkistävää on Hämäläisen paneutunut ja huolellinen kirjoitustyyli. 528 sivua kahden pariskunnan ja heidän läheistensä elämää hieman yli vuoden mittaisella aikavälillä, rauhallisia, kiireettömiä ympäristönkuvauksia ja tunnelmanluontia, kuitenkin siten, ettei teksti missään vaiheessa ala polkemaan paikallaan. Kuka tämmöisiä enää kirjoittaa? Hektinen nykypäivä pilkkoo kaiken yhä pienempiin paloihin, nopeammin syötäviin annoksiin - hyvänä esimerkkinä syksyn uutuuskirjoista Kari Hotakaisen Finnhits, joka käsittääkseni koostuu alle sadan sanan novelleista. Kiintoisa tyylilaji toki sekin, mutta minusta on mukava syödä välillä tuhtia ruisleipää voileipäkeksien hotkimisen sijaan.

Hämäläinen on visuaalinen kirjoittaja. Hänen tyylinsä on sellainen, että hän ikään kuin menee huoneen nurkkaan tai puutarhakuistille istumaan, katsoo kiireettä ympärilleen, tarkkailee, näkee ja ymmärtää kaiken, nuoruuden ja vanhuuden, naisen ja miehen ajatukset. Hän antaa katseensa kiertää, rekisteröi pienimmätkin yksityiskohdat osuvasti ja tarkasti - ja sitten hän räpäyttää silmiään ja näkee asiat sen jälkeen vielä tarkemmin. En ihmettele että hänen kirjastaan on aikanaan suututtu - se ei ole armoton, mutta se on rehellinen ja todellinen, ja sen vuoksi se vaikuttaa armottomalta, koska suora rehellisyys ei voi olla sievistelevää tai siloittelevaa. Lisäksi kirjailijalla on uskomaton ajallisen perspektiivin taju. Suosittelen tätä lukukokemusta kaikille, joita on joskus ahdistanut elämän hetkellisyyden ja ohimenevyyden tajuaminen - Hämäläinen näkee aikakausien rajat, ihmiselämän kauneuden ja katoavuuden, hän näkee yli oman aikansa, nuorten ihmisten tulevaisuuden kymmeniä vuosia eteenpäin ja keski-ikäisten ja vanhojen näkymättömät langat kymmeniä vuosia taaksepäin. Vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassaan hän vaistoaa aikakausien rajun murroksen - tohtori Tauno Saarinen ja hänen Elisabet-vaimonsa edustavat vanhaa, henkisyyttä korostavaa aikakautta, heidän aikuisuuden kynnyksellä olevaa Pekka-poikaansa odottaa uusi, lihallisempi aika.

Taunon ja Elisabetin tarinan rinnalla kulkee Taunon sisaren Naimin kohtalo. Naimi on mennyt nuorena naimisiin Arturin kanssa, mutta miehensä loukkausten ja uskottomuuden vuoksi jätti tämän ja aloitti yksinäisen naisen elämän. Naimi kuvataan kahdenkymmenen vuoden yksinolon jälkeen kuin kokoon kuivuneena: hän on elämässä mukana vain puolittain, hän on vanhan intohimon polttama ja haavoittama, ulkoisestikin kuivunut ikään kuin kasaan. Vähäpätöisen tapahtuman vuoksi Naimi kuitenkin ottaa yhteyttä Arturiin ja palaa tämän luo, mutta avioliitto onkin kolmen kauppa Arturin äidin huvilalla, mustasukkaisen anopin silmien alla.

Tauno, Elisabet, Naimi ja Artur asettuvat akselille, jossa kuvataan seksuaalisen intohimon heräämistä ja merkitystä ihmiselämässä. Hämäläinen ilmaisee tosin nämä asiat erittäin runollisesti: kuivakka tohtori-Tauno pohtii "persoonattoman Eroksen" kosketusta hullaantuessaan kesähuvilalla naapurin palvelustyttöön. Akselin vasemmassa laidassa on Elisabet, joka edustaa oikeassa elämässä melko raivostuttavaa ihmistyyppiä: sievistelevää, silottelevaa, muottiin painavaa idyllin rakentajaa. Häntä ei ole ruumiillinen intohimo koskaan todella koskettanut, hänen avioliittonsa Taunon kanssa on lähinnä henkistä toveruutta. Tauno kokee, ettei ole koskaan kunnolla elänyt nuoruutta, ja hetket huvilan puutarhassa palvelijan kanssa ovat hänelle alkukantaisen kauneuden ja jumaluuden kokemista. Naimin avioliitto Arturin kanssa oli alkujaan rakkaudellinen ja intohimoinen, mutta kärsimys on polttanut hänet tuhkaksi. Artur taas on Elisabetin täydellinen vastakohta, itsekäs elostelija, jonka "vuode ei ole puhdas", joka tuntee kaikki viettelypelien kiemurat ja fyysiset nautinnot, mutta on kyvytön rakastamaan vaimoaan. Oikeastaan hän arvioi olevansa kyvytön rakastamaan ketään tai mitään, vain äitiään kohtaan hän tuntee sydämellistä hellyyttä.

Taunon seikkailut paratiisin puutarhassa ovat huikean runollista ja kiehtovaa luettavaa. Samoin Elisabet kaikessa teennäisyydessään, tiukassa halussaan pitää perheidylli sellaisena kuin hän itse haluaa, on kiehtova hahmo. Kummatkaan eivät ole yksiulotteisia henkilöitä: Elisabetin hyviä puolia ovat teennäisyyden alle painettu aito sydämellisyys ja huolehtivaisuus, ja Taunosta kasvaa kirjan loppupuolella minun silmiini kirjan sympaattisin henkilö. Hän kokee muuttuneensa, saaneensa jotain uutta elämäänsä. Hänen intohimonsa kohde kuvataan tietoisesti Taunon rajoitetun näkökulman kautta: "tyttö", jonka nimikin mainitaan kirjassa vain kerran, on Taunolle lihaksi tullut antiikin jumalatar, hulluksi tekevä olento varjoisine leukakuoppineen, ei elävä ja todellinen ihminen.

Naimin ja Arturin tarinasta olisi saanut melkeinpä oman romaaninsa, ja ehkä joku aiheissaan nuukaileva nykykirjailija olisi sellaisen tehnytkin. Hämäläinen onneksi kutoo heidänkin tarinansa kudelmaan mukaan. Yksi kirjan parhaista jaksoista on osa nimeltä Kilpailijattaret, jossa kuvataan Naimin, Arturin ja Arturin äidin talvista eloa äidin vanhalla huvilalla. Viehättävä, mutta hiukan jo vanhuutensa vuoksi henkistä tasapainoaan menettänyt äiti alkaa kokea Naimia kohtaan yhä voimakkaampaa mustasukkaisuutta, ja ryhtyy pelaamaan kieroja sosiaalisia pelejä saadakseen poikansa pois miniän ulottuvilta. Artur puolestaan kohtelee Naimia karmeasti. Suurin piirtein ensitapaamisella kahdenkymmenen vuoden erossaolon jälkeen Artur käy läpi mielessään virheet Naimin ulkonäössä ja suunnittelee tälle jopa kasvoleikkauksia, jotta kestäisi katsella vaimoaan. Huvilalla alkaa nöyryytys, joka alkaa sillä että Artur antaa huulipunan sivistyneelle ja sielullisesti uljaalle Naimille, ja vaatii tätä kohentamaan ulkonäköään. Minulle tuli mieleen tuon telkkarista tulleen Ozin jakso, jossa Vern Schillinger pakottaa Tobias Beecherin aina uusiin ja uusiin nöyryytyksin ja haluaa tämä pukeutuvan naiseksi, jotta kaikki näkisivät, mikä heidän sellinsä hierarkia on. Aivan samalla tavalla Schillingerkin kaiken aluksi antoi Tobiakselle huulipunan. Pieni ele, valtava merkitys.

Naimilla puuttuu rakkaudessa itsesuojeluvaisto täysin, ja eristäytyneellä huvilalla ei ole ketään antamassa hänelle tukeaan. Hän alistuu rakkauden nimessä yhä uusiin vaatimuksiin: värjäyttää hiuksensa ja kulmakarvansa, hankkii uusia pukuja, lisää puuteria ja huulipunaa pitkin päivää, käyttää räikeitä luomivärejä. Sinänsä tässä ei kai ole mitään sellaista, mitä suurin osa maapallon naisista ei päivittäin tekisi, mutta kuvaus henkistyneestä ja ulkonäöllisesti kaikessa rauhassa rapistuneesta Naimista tässä meikkipelleilyssä on karmeaa luettavaa.

"Hän liikkui nykyään huoneissa laahaavin askelin, tummansinisiksi värjätyt luomet puoliummessa, suu punaisena kuin korallinyöri, suuri nerokas otsa kokonaan nypittyjen kulmakarvojen tilalle maalattujen madaltamana, litteät kurttuiset kasvot kasvoveden, ihovoiteiden ja puuterin muodostaman naamion alla, poskipäät punattuina. Ja noiden leveiden luomien alta suuntautui hänen mieheensä nöyrä, hellä, arka katse, ei mielettömän narrimaisen keimailijattaren, vaan toivottoman rakastavan naisen. Raikkaan marunan ja laakerin tuoksun sijasta hänen olkapäänsä ja povensa tuoksuivat nykyään kuin kokotin äitelille, pistäville ja omituisille nesteille, joita hän hermostuneesti tuon tuostakin jostakin Arturin vastenmielisyyden ilmaukseksi tulkitsemastaan pienestä otsanrypistyksestä vaihtoi."

Kuvaus Arturin äidistä on ehkä hienoin vanhuskuvaus, mitä olen ikinä lukenut. Iäkäs leski tuntee jo ruumiissaan lähestyvän kuoleman, mutta haluaa silti nauttia elämän pienistä asioista. Viehättävän, älykkään, rakastavan naisen persoonallisuus vääristyy kalvavan vanhuuden myötä: hänestä tulee oikullinen, ilkeä, lähimmäisilleen joskus mahdoton kestää. Mutta sitten, kun hän tietää elävänsä viimeistä kesäänsä, hän haluaa ottaa siitä kaiken irti: kiertää puutarhassa ja joella hyvästelemässä kukkaset ja luonnon. Hämäläinen on ollut 34-vuotias julkaistessaan tämän kirjan. Mikä näkijän kyky hänellä oikein on ollut? Niin samaistuttavaa ja todentuntuista tekstiä sellaisen ihmisen pään sisältä, joka on paljon nähnyt ja "elämästä kyllänsä saanut", mutta jota silti riipaisee kauneuden tiedostaminen ja oman elämänsä ohimenevyyden tajuaminen. Olikohan Hämäläisen omassa vanhuudessa kauneudesta nauttiminen vielä myös mukana? Tämän artikkelin perusteella toivottavasti oli.

Tilasin Säädyllisen murhenäytelmän Antikka.netistä ja lukunautintoani lisäsi omalta osaltaan myös kirjan ulkoasu: kansipaperit ovat pieniä reunakulumia lukuunottamatta hyvin säilyneet ja kirjan vanhahtava fontti ja hieman kellastuneet sivut sopivan erinomaisesti 1930-luvun sivistyneistöperheen tunnelmaan. Divarikirjat ovat muutenkin tosi kiehtovia. Tämäkin, vuoden 1952 painos ja näin hyväkuntoinen. Onko joku käynyt ostamassa sen tuolloin 1950-luvulla, pitänyt vuosikymmeniä hyllyssään, mistä se on päätynyt divariin ehkä aivan hiljattain? Kumminkin, seuraavaa lukukertaa varten aion hankkia sellaisen painoksen, joka on ilmestynyt vuoden 1995 tai sen jälkeen. Kirjaa kun kuulemma leikeltiin raskaalla kädellä, ja alkuperäiseen asuun täydennetty versio näki tosiaan päivänvalon vasta reilut kymmenkunta vuotta sitten. Tähän kirjaan nimittäin tulen taatun varmasti palaamaan, ja odotan jo mielenkiinnolla, mitä uutta täydennetty laitos tarjoaa. Tällaisen painavan, intensiivisen romaanin uusintalukukierros voisi olla sopivimmillaan aikaisintaan 3-4 vuoden päästä. Optimaalisin hetki lukea tämä kirja voisi olla joululoma. Pitkiä, kiireettömiä päiviä, jolloin on suorastaan velvollisuus köllöttää huovan alla sohvannurkassa ja lukea kirjoja ja syödä suklaakonvehteja. Sitä paitsi silloin pitäisikin olla sellaista luettavaa, joka tarjoaa pureskeltavaa ja ajateltavaa päiväkausiksi, mieluummin kuin jotain minkä lukaisee nopeasti ja unohtaa melkein saman tien.

Jollakin tahdilla meinaan kyllä lukea Hämäläistä lisääkin, esimerkiksi tämä Raakileet-kirja tuntuisi kovasti kiinnostavalta. Ja pitäisiköhän uskaltaa lukea tuo Kadotettu puutarhakin, 1990-luvulla julki päässyt Säädyllisen murhenäytelmän jatko-osa?

7 kommenttia:

  1. Todella kiehtova kirja! Myös jatko-osa Kadotettu puutarha kannattaa ehdottomasti lukea heti perään. Yhdessä ne muodostavat mieleenpainuvan aikalaiskuvauksen. Mutta kirjat avautuvat aivan uudella tavalla jos lukee myös Tyyni Tuulion muistelmat Lapsuuden maa, Nuoruuden maa ja Keskipäivän maa. Niissä kerrotaan monista tapahtumista, jotka sitten löytyvät Hämäläisen jalostamina Säädyllisestä murhenäytelmästä. Hän on todellakin ottanut hyvin huolettomasti yksityiskohtia Tuulioden elämästä ja käyttänyt niitä oman tarinansa elementteinä.

    VastaaPoista
  2. Sen verran kurkin netistä Kadotettua puutarhaa että se taitaa paneutua tuohon sota-aikaankin enemmän. Kyllä siihen jossakin vaiheessa varmaankin tartun.

    Helvi Hämäläinen itse tuntuu olleen kyllä aika mielenkiintoinen ja värikäs persoona, lueskelin joitakin haastatteluja ja artikkeleita netistä häneen liittyen.

    VastaaPoista
  3. Kyllähän Hämäläinen ainakin jollakin kansakunnan ylähyllyllä on. Joskus parisenkymmentä vuotta sitten ykköstv:ssä äänestettiin Suomalaisesta romaanista. Kun näin jutun, ajattelin että ei mitään minulle - Säädyllistä romaania, jota olisin äänestänyt ei varmaan kukaan äänestäisi. Yllätyin, kun se olikin ennakkolistalla ehdokkaana ja loppujen lopuksi tuli äänestyksessä neljänneksi näiden Kivien ja Linnojen jälkeen! Sen jälkeen Säädyllinen murhenäytelmä otettiin kirjakerhokirjaksi, tuli Sukupolveni unta, Finlandiat, julkaistiin päiväkirjat. Raakileet kuulosti Kirjamessujen esittelyn ja lukunäytteiden perusteella todella kiinnostavalta.

    VastaaPoista
  4. Sokea kana6.11.07

    Heh, siis Säädyllistä murhenäytelmää tietenkin tarkoitin.

    VastaaPoista
  5. Tämähän oli mielenkiintoista lisävalaistusta. Yritin etsiä netistä tuosta äänestyksestä lisätietoa, mutta ei ainakaan pikagoogletuksella löytynyt. Tietysti jos tuo äänestys on 1980-luvulta, niin ei ihme.

    VastaaPoista
  6. Sokea kana7.11.07

    Se oli luultavasti 80-luvun alkuvuosia. Siihen aikaan “kaikki katsoivat samoja ohjelmia” ja äänestys oli Pekka Holopaisen vetämässä, erittäin suositussa sunnuntaiaamun makasiiniohjelmassa. Kun katsoin ennakkolistan laatineen esiraadin nimiä, päättelin että Mirjam Polkunen oli halunnut listalle Hämäläisen.
    Polkunenhan haastatteli Hämäläistä SKS:lle 1972.
    Helvi Hämäläisellä oli 1967-87 kausi, jolloin hän ei julkaissut mitään uutta ja minusta ainakin tuntui silloin, että juuri tuo ohjelma käynnisti renessanssin HH:n kannalta!

    VastaaPoista
  7. Minusta Hämäläinen on onnistunut vangitsemaan Säädylliseen murhenäytelmään jotakin olennaista 1900-luvun alkupuolen porvarillisen sivistyneistön maailmankuvasta, sen vaikka sitten pakolla silotellusta elämänmenosta. Sitä lukiessa nuo rautaisen kurinalaiset kahleet voi melkein tuntea.

    Ilmestymisaikanaanhan se kärsi tirkistelysyytteistä, mitkä eivät nykyajan juorulehtikulttuurissa kasvanutta juuri hetkauta. Nyt sitä voi tarkastella mainiona ajankuvauksena, henkilökuvauksena - sinä miksi Hämäläinen sen tarkoitti. Ja jossa hän onnistui.

    Siispä tämä osoittanee, että juorulehdilläkin voi olla jokin sivufunktio, kirjallisuuden kannalta jopa hyödyllinen, kun ne kykenevät tyydyttämään uteliaisuutta ajassa, niin että kirjallisuus voi poimia kestävämmän aineksen.

    VastaaPoista