perjantai 30. marraskuuta 2007

Laura Lähteenmäki: Marenkikeiju

Marenkikeijun bongasin Nonon jutusta. Luulenpa, että tämä on sellainen lastenkirja, josta en olisi itse lapsena pitänyt. Tykkäsin puhuvista eläimistä, prinsessoista ja prinsseistä, mutta en tykännyt yhtään sellaisista arkista tosielämää käsittelevistä lastenkirjoista, joissa pyrittiin kasvattamaan lapsia johonkin tiettyyn suuntaan. Siis semmoisista, joissa Pekka pelkää liikuntatunnin jalkapallopelejä ja joutuu voittamaan itsensä pelaamalla jalkapalloa. Tai Maija pelkää mennä uimahalliin koska ei halua että kuukautiset alkaisivat kesken uimisen, ja sitten Maija kumminkin joutuu uimahalliin. Nämä olivat kovin ahdistavia.

Ja koska Marenkikeiju kertoo lihavasta neljäsluokkalaisesta tytöstä, jolla ei ole kavereita ja jota kiusataan koulussa ja joka syö koko ajan, olisin varmasti lapsena ollut tosi ahdistunut tästä tarinasta. Mutta koska näin aikuisena on joutunut jollakin lailla jo kohtaamaan ja hyväksymään elämän julmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden, oli Marenkikeiju oikein kiinnostavaa ja hyvää luettavaa. Ulpun näkökulmasta kerrotussa tarinassa ei edes korosteta sanaa lihava. Ulpu käyttää lasten tehokasta suojautumiskeinoa ja sulkee pois sellaiset asiat mielestään, joita ei halua ajatella. Koulussa maidon kaatamiset reppuun tai pyöränkumien tyhjentämiset hän koettaa kääntää mielessään harmittomiksi tempuiksi, terveydenhoitajan luona tapahtuvat punnitushetket hän koettaa muuttaa paremmin sujuviksi ilahduttamalla terveydenhoitajaa kertomuksilla ahkerasta kaalinsyönnistä ja liikunnan harrastuksesta, paljon syömisen hän perustelee nälällä, ruoka-ajoilla tai ruoan terveellisyydellä. Hyvä kohtaus on esimerkiksi Ulpun pelko siitä, joutuuko hän koulun kevätjuhlassa kävelemään salin eteen vastaanottamaan stipendiä. Ulpu toivoo kiihkeästi ettei saisi stipendiä, mutta hänet palkitaan luokan ahkerimpana lukijana. Ahdistavan stipendinnoutamisen jälkeen Ulpu ottaa kotona kaikki lukudiplomit seinältään pois.

Ulpun merkittävin ihmissuhde hänen omasta mielestään on isoveli Kivin tyttöystävä Silja. Ulpu ihailee Siljaa sillä samalla kiihkeydellä, jolla hieman vanhemmat tytöt ihastuvat poikiin. Siljasta Ulpu on Kiville mustasukkainenkin, ja Ulpu laskee hetkiä, jotka saa viettää Siljan seurassa.

Omien touhujensa parissa Ulpu on reipas ja monella lailla osaava tyttö. Hän leikkii takapihan metsässä monenlaisia, tanssiikin metsässä itsekseen. Tosielämän tanssitunnit vain ovat painajaista, ja Ulpu onkin ottanut tavaksi pinnata tunneilta ja peittää jäljet äidiltään.

Syömisen teemaa korostetaan välillä hieman liikaakin sillä tehokeinolla, että Ulpun omassa kielenkäytössä kaikki asiat vertautuvat syömiseen ja ruokaan. Koulun katto on kuin suklaalevy, raidat Siljan hiuksissa kuin kinuskia ja pähkinäkastiketta. Hyvä tyylikeino tämä hienoisesta yliampuvuudestaan huolimatta kuitenkin on. Lisäksi pisteet siitä, ettei Ulpun syömisongelma käänny anoreksiaksi, vaikka hän vähäruokaista Siljaa ihaileekin. Mainio kohtaus oli esimerkiksi tämä, jossa Ulpu arvioi omien syömistensä terveellisyyttä:

"Katselin ruokiani. Tuossakin oli suolakurkun viipaleita, jotka olivat melkein salaattia. Maksasta sai rautaa. Kiiltelevä maksaklöntti oli piirretty terveydenhoitajankin ravintoympyrään. Rypälemehupurkki vakuutti olevansa täynnä terveellistä juomaa. Lisätty kalsiumia! se julisti. Maidosta sain lisää kaliumkarbonaattia, tai jotakin. Leipä oli aina terveellistä. Yhdeksän viipaletta päivässä, opettaja sanoi. Ja minä söin.

Silja söi itse epäterveellisesti: hän söi niin vähän ja tanssi niin paljon."

Kirjan kiinnostavuus syntyi kai ainakin osittain minun kohdallani siitä, että olen kyllä itsekin alkanut ihmetellä, kuinka paljon ylilihavia lapsia ja nuoria tuleekin nykyisellään vastaan. Kymmenvuotiaat tytöt ja pojat saattavat olla niin paksuja, että heillä on suuremmat rinnat kuin aikuisilla naisilla, vain rasvakerrostuman paljoudesta johtuen. Onhan se kamalan näköistä, ja erilaiset lasten laihdutusleirit tuntuvat rantautuneen Suomeenkin. Siksi Marenkikeiju on niin hyvä kirja: se onnistuu kertomaan tämän tarinan lapsen pään sisältä. Tuskin kukaan lihava, lapsi tai aikuinen, on tietoisesti valinnut haluavansa olla ylipainoinen. Aikuinen vielä varmasti tiedostaa laihdutusneuvot, mutta harva lapsi tuskin osaa painoasioitaan kovin objektiivisesti pohdiskella. Jos jotain tiedostamista tapahtuu, on lopputulos paras jos lapsi herää miettimään asiaa omaehtoisesti.

Onkohan olemassa määritelmää lastenkirjalle, joka sopii parhaiten aikuisille? Minulle tämä kirja oli sellainen.

3 kommenttia:

  1. Nimitystä en tuollaiselle aikuisten lastenkirjalle tiedä, tai ehkä sitten on tuo mainitsemani, mutta sellaisia kirjoja on paljon. Mietin itsekin kuinka moni Ulpun ikäinen lukija kirjaan tarttuisi.

    Minua taas miellytti juuri se, että Ulpu kuvaa kaikki värit jonkin ruuan kautta. Sehän paljastaa osaltaan kuinka hallitsevaa ruoka ja sen suomat elämykset Ulpulle ovat.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi4.2.12

    "Onhan se kauhean näköistä"
    tsiisus.

    VastaaPoista
  3. Lasten liikalihavuus taitaa huolestuttaa ihan lääkäreitäkin. Toki enemmän terveyssyistä, ei ulkonäkösyistä.

    VastaaPoista