tiistai 21. elokuuta 2007

Tove Jansson: Taikurin hattu

Iki-ihanista Muumi-kirjoista on taas saatavilla uusia painoksia! Ja vielä juuri "oikean" näköisinä, eli pieninä yksittäispainoksina alkuperäisillä kansilla ja kuvituksilla. Edellisen kerran muistan näitä olleen kaupoissa kymmenkunta vuotta sitten.

Muumejahan ovat lukeneet suurin piirtein kaikki. Minäkin luin näitä ensimmäisen kerran jo lapsena. Silloin tykkäämiseni meni kirjoittain seuraavasti: Muumipeikko ja pyrstötähti oli ihan kiva, mutta vähän tylsempi kuin muut, Taikurin hattu oli jännä ja kiva eikä yhtään pelottava, oikeastaan kaikkein paras kirja, Muumipapan urotyöt oli myös jännä ja kiva eikä pelottava. Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, Näkymättömässä lapsessa ja Taikatalvessa oli jotain outoa ja kummaa, erilaista kuin kahdessa ensimmäisessä, mikä tuntui vähän pelottavalta. Muumipappa ja meri oli jo tosi outo ja pelottava ja Muumilaakson marraskuu ihan tyhmä, missä ei ollut mitään järkeä.

Kun Muumi-animaatiot nostivat Muumit jälleen kerran huipulle, rupesin lukemaan Muumi-kirjoja uudestaan. Olisinko ollut lukioikäinen näiden uusintakierrosten aikana. Nyt viimeiset kirjat avautuivat paremmin. Tykkäsin kovasti niin Vaarallisesta juhannuksesta, Muumipappa ja meri -kirjasta ja Muumilaakson marraskuustakin. Pakkaa hämmensi myös teoria, josta luin kai Hesarin kuukausiliitteestä. Että Taikatalvi kertoisikin Muumipeikon seksuaalisesta heräämisestä, ja vieläpä homoseksuaaliksi. Ainahan Muumipeikko haikaili Nuuskamuikkusen perään, ja suhde Niiskuneitiin tuntui paljon pinnallisemmalta. Taikatalvi-kirjassa Tuu-tikki, jota pidetään tosielämän Tuulikki Pietilän innoittamana, johdattaa Muumipeikon talven ihmeellisyyksiin. V. 1917 syntynyt Pietilä, joka elää edelleen toivoakseni hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, oli itsekin homoseksuaalin Janssonin elämänkumppani.

Monilla ihmisillä ehdoton suosikki Muumi-hahmoista on joko Pikku Myy tai Nuuskamuikkunen. Mutta minä tykkäsin aina eniten Niiskuneidistä. Ihailin hänen otsatukkaansa ja nilkkarengastaan. Hassua kyllä, tosi harva mainitsee suosikikseen Muumipeikkoa itseään. Mutta kieltämättä hän onkin hyvä päähenkilö jokamies-henkisyydessään - muilla on ominaisuuksia, joilla peilautuvat Muumipeikkoa vastaan. Muumipeikko on myös mukavan pohdiskeleva ja välillä herkkä ja epävarmakin päähenkilö.

Taikurin hatun edellisestä lukukerrasta on siis todella aikaa. Kirjan päättymisen jälkeen päällimmäisen tunteeni taisi olla hämmennys. Olin muistanut että kyseessä on lämminhenkinen ja rauhallinen seikkailu, mutta eihän rauhallinen ole oikeastaan ollenkaan se sana, jolla menoa voisi kuvata... Tarinan etenemisessä on paljon yllättäviä ja selittelemättömiä käänteitä. Esimerkiksi rannasta löytyvä purjevene. Kenen se on ja miten se on rantaan päätynyt? Muumiperhe ei tätä ihmettele, vaan ottaa riemumielin veneen omakseen. Nuuskamuikkusen kaukokaipuu ja itsenäisyys ovat myös elementti, joka rikkoo yhtenevän idyllin. Lapsena hyväksyi kyseenalaistamatta myös muumitalon alati laajenevan perheyhteisön - siihen vain liittyy jäseniä, joille petataan sänky ja keitetään kahvia. Mistä he tulevat ja miksi? Ja miten Muumimamma noin vain ottaa kaikki vastaan? Aikuinen miettii näitä ihan toisella tavalla.

Taikurin hatun parissa oli mukava virkistää muumimuistoja, mutta arvioisin kumminkin, että lapsi nauttii tästä tarinasta aikuista enemmän. Lapsen eläytymiskyvylle ja mielikuvitukselle kun ei ole vertaa. Kyllä seikkailut hattivattien saarella, mamelukkia kalastamassa ja Taikurin hatun kasvattamassa viidakossa viihdyttivät nytkin, puhumattakaan lumoavasta elokuun juhlasta kirjan lopussa, mutta lapsena ne koki silti paljon syvemmin. Ajattelin kumminkin jatkaa uusintakierrosta Muumien parissa. Luulenpa, että juuri nuo lapsena väheksymäni sarjan loppupään kirjat, Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu, antavat nyt päinvastoin enemmän.

Loppuun vielä makupala tekstistä. Tämän kohtauksen muistan tunnistaneeni jo lapsena hyväksi esimerkiksi miehisestä "ei-näin" kohteliaisuudesta. Tässä mainittu puukuningatar on siis hattivattien saarelta löytynyt keulakuva, jonka Niiskuneiti antoi Muumipeikolle lahjaksi. Muumipeikko ihastui puukuningattareen vähän liikaakin, mikä ei luonnollisestikaan Niiskuneitiä miellyttänyt.

"Niiskuneiti oli nyt yhtä hurjan kalastusvimman vallassa kuin toisetkin, ja hän vikisi innosta.

- Sinä olet kuin Diana, Muumipeikko sanoi ihaillen.

- Kuka se oli? kysyi Niiskuneiti hyvillään.

- Metsästyksen jumalatar, Muumipeikko selitti. - Yhtä kaunis kuin puukuningatar ja yhtä viisas kuin sinä!

- Hm, sanoi Niiskuneiti."

Niin perinaisellista. Kukapa haluaisi tulla muistetuksi viisaudestaan, jos samaan aikaan jotakin toista naista muistellaan hänen kauneudestaan.

13 kommenttia:

  1. Taikatalvi ja Vaarallinen juhannus tuntuivat minustakin pienenä vähän oudoilta ja pelottavilta. Näkymättömästä lapsesta ei ole niin voimakasta mielikuvaa.

    Niin, ja Nipsu oli minun suosikki pienenä (siis kirjoissa, ei tv-sarjassa vaikka sitäkin ehdin vielä juuri ja juuri oikean ikäisenä katsomaan). Se oli niin söpö. Ja sitten harmitti, kun sille kävi aina vähän hullusti.

    Nykyään tykkään eniten mammasta ja papasta. Toisesta silloin kun on kiva löllyä kotona ja juoda marjamehua, toisesta silloin kun haaveilen suurista meriseikkailuista :)

    VastaaPoista
  2. Muistan nähneeni pienenä painajaisia hattivateista... Ja pidin pitkään Tove Janssonia ilkeänä, lapsia tahallaan kiusaavana tätinä. :)

    Vasta 1990-luvulla japanilaisten kaupallistettua tarinat piirretyiksi, ne avautuivat minullekin, vaikka olinkin iältäni jo ohitse.

    Oma suosikkini on ehdottomasti Nuuskamuikkunen. :)

    VastaaPoista
  3. Onko kellekään valjennut mitä niistä appelsiininkuorista tuli taikurin hatussa? Eikö siinä kirjassa vaan kehoteta kysymään äidiltä?

    t. nim. kohta varmaan joku kysyy ja mitä minä sitten vastaan

    VastaaPoista
  4. Noita äidiltäkysymisneuvoja taisi olla muissakin kohdissa. :) Tosiaan, ne myöhemmät osat olivat eri lailla pelottavia kuin vaikka Mörkö tässä kirjassa. Sillä olihan Mörön ilmestyminen ihan hyytävän jännittävää, varsinkin kun näkee sen kuvan, jossa Mörkö istuu ulko-oven edessä hiekkakäytävällä. Mutta se oli sellaista turvallista, sopivaa jännitystä kumminkin.

    VastaaPoista
  5. Vasta tekstisi luettuani aloin pohtia muumisuosikkejani. Kas kummaa: niistä löytyi yhteinen nimittäjä. Hurahdin alle kouluikäisenä tähtitieteeseen ja kahlasin tietosanakirjasta kaiken aiheeseen liittyvän. Tähän kokonaisuuteen Muumipeikko ja Pyrstötähti upposi kuin häkä.

    Muumilaakson marraskuun kuvaus läpitunkevasta, harmaasta sateesta on mitä nautinnollisin, samoin Näkymätön lapsi -kirjan myrsky (oikeasti tietenkin kuvaus neuroottisen Vilijonkan yrityksistä hallita itseään).

    Huumoria ei sovi unohtaa, esimerkiksi Muumien heräämistä kesken jouluvalmistelujen.

    VastaaPoista
  6. Miia, mikähän siinä on että juuri tuossa alle kouluikäisenä ja ala-asteikäisenä tuo oppimiskyky ja tiedonjano on suurin. :) Mä hurahdin vastaavalla tavalla eläimiin. Luin paljon eläinlehtiä ja kirjoja, ja tiesin taatusti enemmän eläimistä kuin tässä iässä. Myöhemmin kiinnostuin vielä erityisesti koirista. Monella muullakin tuntuu olleen sama juttu, joku asia kolahtaa pienenä niin lujaa, että siitä lukee innoissaan kirjakaupalla tietoa jo ennen kouluikää.

    Mikseivät aikuiset harrasta yhtä innokkaasti eläimiä tai tähtitiedettä? :)

    VastaaPoista
  7. Tämä on yksi perimmäisistä kysymyksistä. Aikuiset eivät harrasta, koska he lähinnä kilpailevat keskenään, eikä heillä ole (omasta mielestään) aikaa haltioitua luonnosta ja säästä tai tutkia tähtitaivasta.

    Toisin sanoen aikuisista tulee astronomeja, meteorologeja tai tutkijoita :(

    VastaaPoista
  8. Niinpä kai... ne asiat joita on "pakko" opiskella tai tehdä työkseen, muuttuvat äkkiä velvollisuuksi eivätkä ole enää yhtä hauskoja.

    Toisaalta lapsi on parhaimmillaan ihanan vapaa maallisista murheista, kuten veroprosenteista, laskujen maksamisesta, pyykin pesusta ja muusta sellaisesta, ja voi täysin rinnoin keskittyä milloin mihinkin asiaan, jonka kiinnostavaksi kokee. :)

    VastaaPoista
  9. Toden totta. Muumilaakson marraskuu ja Muumipappa ja meri olivat lapsena huonoimmat muumikirjat. Uusintakierroksella ne olivat parhaat, tai ainakin paljon paremmat kuin ennen.

    Liian analyyttiseksi niitä lukiessa ei kuitenkaan saisi heittäytyä tai käy kuin kriitikonplantulle, joka Helsingin sanomissa taannoin esitteli kuukauden pokkaria Muumipappa ja meri. Esittelyssä kerrottiin, kuinka Muumipeikon ja Mörön välille kehittyy homoeroottista jännitettä.

    Siinähän kehittyy, kun Mörkö ja Muumi ovat eri sukupuolta!

    VastaaPoista
  10. Muistelen nähneeni tuon saman pokkariarvion, mutta tuota en hoksannut. :) Möröstä puhuttaessahan tosiaan on ruotsiksi käytetty sanaa "hon", ellen väärin muista.

    VastaaPoista
  11. Anonyymi22.4.08

    Muulit on kivoi... tai täll hetkell en kestä niitä ku teen ysin äikän loppututkielmaa muumilaakson marraskuusta... :/ nään pian painajaisii niist.

    VastaaPoista
  12. Anonyymi22.4.08

    korjaan muumit :DD

    VastaaPoista
  13. Hehe, mietinkin jo että onko muuli uusi, muodikas lempinimi muumeille. ;)

    VastaaPoista