perjantai 21. joulukuuta 2007

Philip Pullman: Salaperäinen veitsi, Maaginen kaukoputki

Luin nämä kaksi kirjaa niin tiiviisti yhteen putkeen, että menkööt samaan merkintään. Salaperäisen veitsen luin itse asiassa yhdessä illassa. Kultaisen kompassin jatko-osa oli niin mukaansatempaava, ettei sitä malttanut päästää käsistään vaikka kuinka väsytti. On aina mukavaa huomata, että vielä löytyy kirjoja, joilla on tämä vaikutus paatuneeseenkin lukutoukkaan. :)

Kultaisen kompassin jälkeen Lyra löytää itsensä Salaperäisen veitsen alussa vieraasta maailmasta, jossa tuntuu olevan vain lapsia. Samaan aikaan lukija seuraa meidän maailmanne asukkaan, nuoren Will Parryn, tekemisiä. Will vie sairaan äitinsä tuttavan luokse asumaan, koska hän on päättänyt ottaa selvää, minne hänen isänsä katosi hänen syntymänsä aikoihin. Kuinka ollakaan, Will päätyy myös uuteen maailmaan, tapaa Lyran ja yhdessä he jatkavat seikkailujaan.

Koska tarina on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä kovin sen kummemmin selostamaan kaikkia käänteitä. Niihin kuuluu runsaasti vaihtuvia maailmoja, noitia, pappeja, tiedemiehiä, enkeleitä, maailmojen sotaa. Välillä tavataan Kaikkivaltias Luoja, välillä käydään kuolleiden valtakunnassa. Yllätykselliset juonenkäänteet pitivät mukanaan, ja oli mukavaa, että joku fantasiakirjailija jaksaa panostaa persoonallisten hahmojen ja tapahtumapaikkojen luomiseen. Pullman lähestyy välillä aihettaan suorastaan scifistisellä otteella, minua miellytti erityisesti tutkija Mary Malonen löytämä maailma, jossa evoluutio on tuottanut pyörillä liikkuvia, selkärangattomia zalifeja.

Sitten siihen uskonnollisuuteen tai uskonnonvastaisuuteen. Minusta Pullman ei ole mikään kiihkoateisti saatikka erityisen uskonnonvastainen. Hänen ei tarvitse. Hänen maailmankuvansa tuntuu olevan vahvasti realistinen ja luonnontieteisiin nojaava (jos näin voi sanoa, kun kirjoissa mm. hypitään vähän väliä rinnakkaisten maailmojen väliä) ja kirkon vallankäytön kuvauksessaan hän ei ole suinkaan hyödyntänyt edes pahimpia kirkkohistorian tositapahtumia. Pullman lienee niitä ihmisiä, jotka näkevät uskonnot ja jumalat ihmismielen tuottamina keksintöinä, joita lisäksi vielä hyvin usein käytetään väärin vallanjanon vuoksi. Pullman ylistää kirjoissaan tätä elämää, tämänpuolista maailmaa. Hänen enkelinsä kadehtivat ihmisiä, joilla on tunteva, fyysinen ruumis, jotka saavat nauttia kaikista tämän maailman elämisen riemuista. Kuoleman jälkeen ihmisen on onnellista hajota avaruuteen, jolloin hänen atominsa palaavat elämän kiertokulkuun osana luontoa.

Luulisi, ettei tämmöinen mielipide maallistuneissa länsimaissa kovinkaan radikaali ole. Ehkä Amerikan katoliset ovat kuitenkin toista mieltä, onhan tuo massiivisella rahalla tehty Kultaisen kompassin elokuvaversio tuottanut vain vaatimattomat lipputulot. Ehkä sikäläisten uskovien painostus ja huhujen levitys on tosiaan toiminut tehokkaasti, eivätkä ihmiset ole menneet katsomaan elokuvaa. Paradoksaalisesti nämä katoliset siis toimivat juuri niin kuin katolista kirkkoa symboloiva Magisterium Pullmanin kirjoissa. Mieleeni tuli myös Kaari Utrio: hän kuvaa keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissaan erittäin uskottavasti kirkon otetta. Lyran maailmassa kirkon ote on vain edelleen aivan samanlainen kuin keskiajalla, sillä mitään uskonpuhdistusta Lyran maailman historiassa ei koskaan tapahtunut. Kirkko on edelleen universaali poliittinen mahti, vallanhaluinen ja taitava, sen edustajilla on silmät ja korvat joka puolella tunnettua maailmaa ja tehokkaat painostuskeinot niitä kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä kirkon kanssa.

Pullmanin kerrotaan rakentaneen kirjasarjastaan osin tietoista vastinetta Narnia-sarjalle. Narnian perusjuonihan oli allegoria kristinuskosta: hyvä Aslan-leijona uhrautuu narnialaisten puolesta kuolemaan, mutta nousee ylös kuolleista. Pullmanilla entinen nunna Mary Malone kertoo tarinan uskostaan luopumisesta, kun totesi arvostavansa ja rakastavansa maanpäällisen elämän ihmeellisiä antimia, ja kuolleiden valtakunnassa uskova mies tahtoo tiukasti uskoa olevansa taivaassa, vaikka onkin vain harmaassa ja synkässä varjojen valtakunnassa. Suurimmaksi mahdiksi ja universumeihin vaikuttavaksi voimaksi osoittautuu ihmisten välinen rakkaus, myös lihallinen sellainen.

Lukijana kiinnitin huomioni Lyran vanhempiin. Hänen isänsä, lordi Asriel (Asrielhan on helppo anagrammi Israelista) on aina suhtautunut tyttäreensä jokseenkin välinpitämättömästi, hän rakentaa omaa poliittista uhkayritystään. Lyran äiti on Kolmen muskettisoturin Myladyn sukuinen naishahmo, vallanhimoinen ja valehteleva juonittelija, joka käyttää viehätysvoimaansa hyväkseen miesvastustajiensa kohdalla. Mutta kyllä lukija kohtaa aikanaan myös heidän rakkaudentekonsa lapsensa puolesta.

Ja kuten aina näiden messiaanisten, lapsisankareita kuvaavien tarinoiden kohdalla, Lyran tarina on myös kertomus aikuistumisesta. Mitä ihmiselle tapahtuu murrosiän kynnyksellä? Milloin lapsen viattomuus muuttuu aikuisen tiedostamiseksi? Miten käy, kun syömme hyvän ja pahan tiedon puusta - kun suomut putoavat silmiltämme, mutta elämään astuu myös häpeä? Mutta tarvitseeko ihmisen hävetä sitä, mitä hän todellisuudessa on? Pullmanin mukaan ei tarvitse - päin vastoin, saamme iloita maailmastamme, elämästämme, lihallisesta ruumiistamme, jota enkelitkin kadehtivat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti