Talvella laskimme muutaman kerran mäkeä saksalaisten jäätyneillä ruumiilla. Niitä löytyi vielä kaupungin laitamilta. Laskimme niillä kuin kelkoilla…
Viimeiset todistajat on neljäs lukemani Svetlana Aleksijevitšin kirja. Tätä ennen olen lukenut Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu ja Sinkkipojat. Omassa hyllyssä odottelee vielä Tšernobylistä nousee rukous, jota olen henkisesti vähän säästellyt sellaiseen hetkeen, jolloin haluan lukea jotain todella synkkää. Wikipedian mukaan Aleksijevitšilla olisi vielä yksi teos, jota ei ole suomennettu: Зачарованные смертью (”Kuoleman lumoamat”). Olisipa hienoa, jos sekin suomennettaisiin!
Viimeiset todistajat on neljäs lukemani Svetlana Aleksijevitšin kirja. Tätä ennen olen lukenut Sodalla ei ole naisen kasvoja, Neuvostoihmisen loppu ja Sinkkipojat. Omassa hyllyssä odottelee vielä Tšernobylistä nousee rukous, jota olen henkisesti vähän säästellyt sellaiseen hetkeen, jolloin haluan lukea jotain todella synkkää. Wikipedian mukaan Aleksijevitšilla olisi vielä yksi teos, jota ei ole suomennettu: Зачарованные смертью (”Kuoleman lumoamat”). Olisipa hienoa, jos sekin suomennettaisiin!
Viimeiset todistajat ei tosin ole aiheeltaan yhtään Tšernobylin ydintuhoa hilpeämpää luettavaa. Se kertoo toisen maailmansodan kokeneiden neuvostolasten muistoista sodan ajalta. Tekniikkana on kollektiiviromaani, jonka muoto on jo tullut tutuksi aiemmista teoksista. Kirjailija on haastatellut ihmisiä heidän kokemuksistaan. Haastateltavat nimetään, mutta sen kummempaa lähteytystä tai taustoitusta kirjassa ei ole. Kirjaa ei siis kannata lukea tietokirjana tai vaatia siltä tietokirjamaisuutta.
Kertojaäänet sulautuvat mosaiikkimaiseksi kokonaisuudeksi, jossa toistuu tiettyjä teemoja. Kokemukset painottuvat läntisen Neuvostoliiton alueelle, erityisesti nykyisen Valko-Venäjän alueelle. Kokijalapset elivät maalaiskylissä, jotka osuivat todennäköisimmin Saksan itärintaman ns. keskustan armeijaryhmän hyökkäysalueelle. Keskustan armeijaryhmä pyrki Moskovaa ja ryhmä mm. miehitti Minskin.
Monessa kirjan tarinassa toistuu kylien polttaminen ja siviilien tappaminen sekä partisaanijoukkojen pyrkimys vastarintaan. Järkyttäviä yksityiskohtia ovat mm. muistot saksalaisten sotakoirista, jotka hyökkäsivät lasten kimppuun, samoin kuvaukset lasten käyttämisestä ”veripankkeina”. Valloittajat ottivat lapsista verta ja käyttivät verta haavoittuneidensa hoitamiseen.
Erityisen kiinnostavia muistoja olivat pari tarinaan Leningradin piirityksestä. Leningradin piiritys ja asukkaiden nälänhätä piiritetyssä kaupungissa ovat makaaberin kiehtovaa sotahistoriaa. Viimeisten todistajien innoittamana lainasin jo pari kirjaa Leningradin piirityksestä.
Viimeiset todistajat on erittäin korkealaatuista kaunokirjallisuutta, mutta eihän tätä kenellekään sellaiselle voi suositella, joka haluaa kirjoilta hyvää mieltä. Totuuden etsijöille ja historiaa voimin silmin tarkasteleville tätä kyllä voi suositella. Suomessa tällä hetkellä vierastetaan kaikkea venäläisyyteen liittyvää tällä hetkellä, mutta eipä venäjäksi kirjoittava nobelisti Svetlana Aleksijevitš ole suuressa suosiossa idässäkään. Venäjän ja Valko-Venäjän auktoriteettien vuoksi Aleksijevitš joutui lähtemään maanpakoon ja hän asuu nykyään Saksassa. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa.
Ehkäpä Viimeisten todistajien innoittamana tartun lähiaikoina myös Tšernobylistä nousee rukous -kirjaan. Turha lykätä lukemista, vaikka aihe onkin ahdistava. Kirjabloggaajat ovat lukeneet Aleksijevitšia paljon. Linkitän tähän Viimeisistä todistajista bloganneet: Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Donna Mobilen kirjat.
Käännöksestä
Suomentaja Pauli Tapio on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Kirjan kieli on todella upeaa, viimeisteltyä ja välittää venäjänkielisen tyylin hienosti.
Tekstit
