Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.

 

Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?

 

Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.

 

Kollektiiviromaanista

 

Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?

 

Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut

 

Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.

 

Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?

 

Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.

 

Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä

 

Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä