perjantai 23. heinäkuuta 2010

Umberto Eco: Ruusun nimi

Edellisessä kyselyssä tiedustelin parasta kesälomasuunnitelmaa. Vastanneet halusivat eniten lähteä taksilla Rovaniemelle, toiseksi mieluisinta oli lampaanmetsästys ja kolmanneksi eniten toivottiin Kalevi Sorsasta mielikuvituskaveria. Mielenkiintoista!

Minun kesälukemistani on ollut vanha klassikko, johon en jostain syystä ole aiemmin tarttunut vaikka historiallisten romaanien ystävä olenkin - Umberto Econ Ruusun nimi. Kirjalle tuleekin 30 vuotta täyteen, se on alun perin julkaistu vuonna 1980 ja suomeksikin melko tuoreeltaan vuonna 1983. Komean näköinen tämä WSOY:n klassikot -sarjassa julkaistu uusi painos onkin.

Muistan joskus katselleeni puolella silmällä telkkarista elokuvasovitusta, jonka pääosassa oli Sean Connery. Lisäksi minulle, historian ystävälle ja historiallisten romaanien himolukijalle, kirjan aihe tuntui sopivan kuin nenä päähän. Kirja sijoittuu 1300-luvulle italialaiseen munkkiluostariin, jonne nuori noviisi Adson Melkiläinen saapuu oppineen munkin, Fra William Baskervillen kanssa. Luostarissa tapahtuu murha, ja Williamia pyydetään selvittämään murhaaja.

Valitettavasti klassikon maine ja kauniit kannet eivät pelastaneet lukukokemusta. Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen teki mieli jättää kirja kesken, mutta päätin että luen loppuun vaikka väkisin, koska olin kirjan lukemista pitkään suunnitellut. Kirja tuntui Da Vinci -koodin esiasteelta, ollen kuitenkin Dan Brownin taannoista hittikirjaa parempi. Ruusun nimi oli minun mielestäni tylsä ja hengetön perusdekkari, joka on kuorrutettu kirjailija Umberto Econ oppineisuudella. Eco toimii Bolognan yliopiston semiotiikan professorina, ja hän briljeeraa kirjassa ahkerasti 1300-luvun tuntemuksellaan ja latinan taidoillaan. Sen sijaan kovin eläviksi hän ei henkilöhahmojaan saa, ja murhasarjakaan ei kovin kummoisia jännityksen väristyksiä minussa herättänyt, vaan murhat tuntuivat aika yhdentekeviltä, "jaa taasko joku kuoli" -tyyliin.

Lisäksi minua häiritsi kerrontatekninen epäpuhtaus. Harmillista, aivan kuin minusta olisi tullut vanhemmiten nirso ja vaativa lukija tällaisten asioiden suhteen. Kirja on kirjoitettu Adsonin muistelmien muotoon. Kehyskertomuksena on vanhan Adsonin kertojanääni - hän kirjoittaa tapahtumia muistiin vanhana miehenä. Niinpä onkin häiritsevää, kun tämä ajallinen etäisyys ei kovin uskottavasti näy. Kirjassa on esimerkiksi erittäin pitkiä repliikkejä, joiden sisään on usein upotettu virkkeitä sulkujen sisään! Tämä jos mikä on minusta kiusallista ja vie dialogilta uskottavuutta. Lisäksi kirjassa on paljon "paasausjaksoja", joissa Eco kuvailee 1300-luvun kirkollispolitiikkaa. Mikäs siinä, tällaisesta pidin kovasti silloin kun olin kouluikäinen, mutta nykyään arvostan enemmän uskottavaa ja hyvin valittua ja keskitettyä kertojanäkökulmaa. Kertojanäkökulma saa olla kaikkitietävä, mutta silloin sen pitäisi olla sitä johdonmukaisesti.

Arvioin siis, että tämä kirja sopii parhaiten teini-ikäisille himolukijoille. Siinä iässä minäkin olisin varmasti osannut nauttia tästä täysin rinnoin: olisin imenyt itseeni ne ulkokohtaisesti kuvatut faktat 1300-luvun Italiasta, mutkikkaasta katolisen kirkon valtataistelusta ja eri munkkikuntien ja uskonnollisten lahkojen piirteistä. En usko että minua olisi myöskään häirinnyt henkilökuvauksen ohuus - nuoren ihmisen mielikuvitus täyttää aukot tehokkaasti ja latteinkin henkilöhahmo tuntuu persoonalliselta ja elävältä. Olisipa itse dekkarijuonikin saattanut tuntua jännittävältä.

Mutta nyt, kun minulla ei enää tätä nuoren ihmisen aivokapasiteettia ole, kirja tuli kahlattua läpi puoliväkisin. Onpahan luettu.

Seuraavaksi kirjapinossa odottaa todella massiivinen klassikko - saa nähdä kuinka kauan sen lukemiseen menee. Jotenkin kesälomalla on enemmän tehoja keskittyä johonkin vaativaan ja painavaan luettavaan kuin talven kiireissä, siksi kannattaa ainakin yrittää jotain kesäklassikkoa. Tosin divarikierros tuotti erinomaisen saldon: klassikkoon keskittymistä uhkaa vino pino houkuttelevia hömppäromaaneja. Saapa nähdä, mitä tulee luettua ensimmäiseksi loppuun asti!

torstai 15. heinäkuuta 2010

TV-sarja: True Blood

Kesäloman ensimmäinen päivä! Heräsin rankkasateen ääniin, joten puistopiknik tai uimarantareissu ei ainakaan heti onnistu. :) Niinpä onkin aikaa nörtteillä blogin kanssa.

Olen käynyt läpi vanhoja juttujani ja lisäillyt niihin kirjakuvia. Jonkun verran puuttuu vielä, mutta urakka alkaa olla voiton puolella. Lisäksi lupaan, että rupean aiempaa paremmin vastaamaan blogiin jätettyihin kommentteihin! Anteeksi, etten ole kaikkiin vastannut kauhean nopeasti ja joihinkin en ollenkaan. Kävin melko paljon läpi vanhoja kommentteja ja vastailin niihin - jatkossa lupaan vastata nopeasti. Niin, ja blogin edellisen kyselyn, "Missä asuisit mieluiten?" voitti Muumilaakso, kakkoseksi tuli Prinssi Edvardin saari ja kolmanneksi Tylypahka. Käykäähän vastaamassa uuteen kyselyyn!

Katson melko vähän telkkaria, mutta aina välillä jokin sarja koukuttaa minut täysin. Tänä vuonna koukuttaja on ollut True Blood. (Kuvat sarjan fanisivun kuvagalleriasta.) Sarja perustuu Charlene Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjasarjaan, josta ovat bloganneet ainakin marjis ja Kirjapeto.

Taidan olla siinä mielessä vanhanaikainen television katsoja, että minulla on vain vähän sarjoja dvd:llä - itse asiassa omistan ainoastaan Ozin ja Vanity Fairin. En myöskään harrasta sarjojen tai elokuvien lataamista netistä, vaikka joskus opiskeluaikoina siihen erinomaiset tsäänssit olikin. Jokin aika sitten Hesarin tv-kolumnisti kirjoitti, että nykyiset laatusarjat ovat niin vaativia, ettei niitä pysty katsomaan vain kerran viikossa. Niitä pitää katsoa dvd:ltä, useita jaksoja putkeen. Olen täysin päinvastaista mieltä - jakso per viikko on juuri sopiva katselutahti, sillä viikon aikana ehtii pohtia ja kypsytellä edellisen jakson tapahtumia, ja vastaanottokyky on huipussaan kun seuraava jakso tulee viikon päästä. Ja onneksi on digiboksi, niin voi katsoa sen jakson silloin kun itselle sopii, jos ei satu olemaan tv:n ääressä lähetyksen aikana.

Kaipa jokainen vähääkään mediaa seuraava suomalainen jo tietää, mistä True Blood kertoo, mutta otetaan varmuuden vuoksi lyhyt juoniselostus. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen syvään etelään, Pohjois-Louisianassa sijoittuvaan pikkukylään Bon Tempsiin. Päähenkilö Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana, ja hänellä on telepaattisia kykyjä. Toisin kuin sarjakuvien supersankarit, hän ei pidä telepaattisia kykyjään voimana vaan haittana - häntä on aina pidetty outona lintuna. Sookie ihastuu Billiin, joka on vampyyri - tarinan kulmakivi kun on se, että japanilaiset ovat keksineet TruBlood-nimisen juotavan keinoveren, joten vampyyrien ei tarvitse enää elää piilossa, vaan he ovat astuneet avoimesti "ulos arkusta" ja tulleet asumaan tavallisten ihmisten keskuuteen. Sookie ajautuu Billin kanssa paitsi lemmensuhteeseen, myös hengenvaarallisiin seikkailuihin, joihin kuuluu vampyyrien lisäksi myös muodonmuuttajia ja muita yliluonnollisia olentoja.

Sarjassa on monia hyviä elementtejä. Ensinnäkin, mikään sarjahan ei toimisi, jos se olisi tylsä tai epäuskottava. True Bloodin henkilöt ovat todella koukuttavia, moniulotteisia ja onnistuneita. Uskottavuus taas on saatu onnistumaan ihan viimeisen päälle, huolimatta näistä monen mielestä varmaan älyttömän kuuloisista yliluonnollisista elementeistä. Minun mielestäni yksi selitys sille, miksi sekä tv-sarjojen tekijät että katsojat ovat kypsyneet hyväksymään tällaiset yliluonnollisuudet, on ainakin osittain noiden mainitsemieni supersankarisarjakuvien vaikutus. Minä ainakin luin nuorena älyttömän paljon Marvelin ja muiden sarjakuvia, joissa seikkaili telepaatteja, muodonmuuttajia ja vaikka mitä. Kirjoitin näistä lukukokemuksistani taannoin jutun Kvaak.fi -foorumille. Toki muutkin populäärikulttuurin ilmiöt vaikuttavat, ovathan vampyyrit olleet vuosikymmenien ajan elokuvien vakiokalustoa. Vakiintuneen vampyyrikuvauksen varjossa tämä nykyinen, hyvin romanttissävytteinen vampyyrikirjallisuus on tuntunut minusta välillä jopa hämmentävältä. Mutta eiköhän siihenkin ole syynsä.

True Bloodin lisäksi vampyyrihuumaa on nostattanut näkyvimmin Stephanie Mayer Twilight-sarjallaan (suom. Houkutus), ja lisäksi varsinkin englanninkielisessä maailmassa populääri vampyyrikirjallisuus on tuottanut todella monenlaisia haaroja. Kaverini Kaisa alkaa olla näissä ekspertti, hänen hyllystään luin joskus sekä True Bloodia että muitakin kirjoja pätkittäin. Erikoisin näkemäni tuotos oli Akateemisessa Kirjakaupassa ollut pokkari Vampire Darcy's Desire, jossa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo oli käännetty vampyyrimaailmaan!

True Blood -sarjassakin eräs ulottuvuus on puhdas saippuaooppera: ihmissuhteet ja niiden kiemurat. Kaunis vaalea Sookie heittäytyy riemumielin Billin syleilyyn, ja amerikkalaisia kliseitä noudattaen menettää varjelemansa neitsyyden Billille. Koska romanssit ihmistytön ja vampyyrimiehen välillä tuntuvat olevan myös Houkutuksen peruskauraa, esitän tässä oman arvioni siitä, miksi vampyyrit ovat muuttuneet Dracula-mytologiasta naisten kirjoittamien hömppäromaanien sankareiksi. Arvelisin, että syynä on tasa-arvon edistyminen - jos vanhoissa harlekiineissa kuvattiin vanhan linnan perintöprinssin ja kylän köyhän perheen kaunottaren romanssia, olisi nykynaiselle jotenkin noloa ja epäfeminististä ihailla tällaista. Uuden ajan chick litissä naiset ja miehet esitetään tasavertaisina - molemmilla on työpaikat, oma ura, omaa rahaa. Naisten ei tarvitse säästellä neitsyyttään eikä olla viattomia, vaan henkilöhahmoilla voi olla hyvinkin vilkas seksielämä. Lempisarjoihini kuuluva Sex and the City (Sinkkuelämää) pureutui nykysinkkunaisten ongelmiin: jos ikää on 30+, koulutus ja työpaikka kunnossa, niin mistä hitosta revitään samantasoinen, sitoutumishaluinen mies?

Vampyyrit tarjoavat tähän kätevän ratkaisun, vampyyrihan on kuolematon ja säteilee vaaraa. Hän saattaa koska tahansa haukata sankaritarta kaulasta ja imaista veret kuiviin. Vampyyrimiehen elämänkokemus ja voimat ovat huikeasti ihmisnaisen yläpuolella. Asetelma on taas kerran sama kuin vanhoissa harlekiineissa - mies vie ja nainen vikisee. Sankaritar voi autuaana huokailla sankarin syleilyssä ja koettaa torjua tämän omistushaluista intohimoa - tässä tietenkään onnistumatta, joten sankaritar voi luvan kanssa heittäytyä itsekin lemmen vietäväksi.

Korostan vielä, että olen ehdoton tasa-arvon kannattaja ja feministi, mutta kaipa tällaisessa rakkausviihteessä nämä perinteisiä stereotypioita hönkivät fantasiat pitävät pintansa. Harva nainen haaveilee nössykkämiehestä, joten meille koulutetuille, työssäkäyville nykynaisillekin ihanan kalpeat ja vaaralliset vampyyrimiehet Bill ja Eric tarjoavat sekä silmänruokaa että selkäpiitä kutkuttavia väristyksiä. Mitä jos True Bloodin alkuasetelma käännettäisiin toisin päin - 170-vuotias vampyyrinainen muuttaa pikkukylään ja menee paikan ainoaan baariin ensimmäisen kerran? Hän ei varmasti rakastuisi ensi silmäyksellä, kuten Bill, vaan todennäköisemmin saattaisi päätyä baaritiskille tilittämään siitä, kuinka kauhean vaikeaa onkaan olla vampyyrisinkkunainen - kaikki paikan miehet ovat paljon nuorempia, tyhmempiä, vähäisemmällä elämänkokemuksella varustettuja ja lisäksi fyysisesti aivan alivertaisia. Eräänlainen vampyyrien Sinkkuelämää saattaisi olla lopputuloksena. :)

Lisäksi True Blood on siinä mielessä virkistävä sarja, että siinä kuvataan amerikkalaista alaluokkaa - köyhää työtätekevää väestöä. Sookien tuttavapiiri lienee samaa porukkaa, joiden esi-isiä Tuulen viemän Scarlett paheksui "valkoisena roskaväkenä". Tuulen viemään verrattuna eroa on siinäkin, että mustat henkilöhahmot toimivat tasavertaisina valkoisten rinnalla. Vai toimivatko? Netistä löytyy kiihkeää debattia, jossa analysoidaan saavatko Tara ja Lafayette samanlaista kohtelua kuin valkoiset hahmot. Puoltoääni esimerkiksi täällä ja kieltoääni täällä. Lisäksi etelävaltiolaiset ovat kirjoitelleet kauhuissaan, kuinka huonosti näyttelijät hallitsevat etelävaltiolaisen aksentin, ks. tämä keskustelu. Itse en osaa aksenttiin kantaa ottaa, hauskalta se sarjassa kuulostaa, mutta suomalaisena olen tietenkin kuullut etelävaltiolaista aksenttia lähinnä vain Hollywoodin tuottamien elokuvien ja sarjojen kautta, joissa kliseitä taatusti kierrätetään. Ainoa henkilökohtaisesti tuntemani etelävaltiolainen, Atlantasta kotoisin oleva entinen työkaverini David, puhui paljon yleiskielisempää englantia kuin sarjan hahmot.

Lisäksi sarja käsittelee vähemmistön syrjintää. Tämäkin näkökulma löytyi sellaisenaan jo Chris Claremontin Ryhmä-X -sarjakuvista. Hänellä mutantit olivat syrjitty vähemmistö, joka sai symboloida niin etnisiä kuin seksuaalisiakin vähemmistöjä. True Bloodissa asetelma on samanlainen. Vain osa amerikkalaisista hyväksyy vampyyrit, iso osa pitää heitä kauheina ja haluaa estää vampyyrien oikeudet. Esimerkiksi Sookien veli Jason ajautuu mukaan Fellowship of the Sun -lahkoon, joka oikeamielisen kristinuskon nimissä uskoo, että vampyyrit ovat saatanasta ja on oikein tappaa ne kaikki. Lahkon kautta sarjassa on hillitöntä parodiaa amerikkalaisista äärikristityistä - katsokaa vaikka tämä lahkon leirillä nähty musiikkiesitys "Jesus Asked Me Out Today".

Lisäksi sarjassa otetaan kantaa huumeiden käyttöön. Vampyyrit ja veri kuvataan ovelan kaksoiskierteen kautta. Paitsi että vampyyrit janoavat ihmisverta (keinoveri on pahan makuista eikä tyydytä kaikkien vampyyrien makua), niin vampyyrien oma veri on voimakas, parantava ja huumaava aine ihmisille. Osa ihmisistä jää koukkuun V:hen, kuten vampyyriverta kutsutaan. Luonnollisestikin V on laitonta kamaa, ja ihmiset näkevät välillä paljon vaivaa saadakseen sitä. Osa onnistuu jopa vampyyrien sieppaamisessa ja tappamisessa. Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjassa nähtiin Amy, johon Jason rakastui. Amyn kautta asetelma kärjistettiin äärimmillään. Hän oli tyypillinen nykyajan nuori tiedostava nainen - kapitalismikriittinen vegaani, joka kehuskeli pienellä hiilijalanjäljellään, mutta oli samaan aikaan valmis tekemään mitä vain saadakseen annoksen V:tä. Huikeita jaksoja näimme tämän tiimoilta.

Sarjan ihmissuhteet mainitsin saippuaoopperamaisiksi ja sitä ne ovatkin, mutta perinteisiin saippuaoopperoihin verrattuna True Bloodissa on paljon enemmän seksikohtauksia eikä paljasta pintaa muutenkaan säästellä. Yksi samaistumispintaa tarjoava elementti lieneekin, että kaiken vampyyriaineksen alla sarja kuvaa ihan tavallista nuorten ihmisten epävarmaa ihmissuhdesäätöä. Välillä ollaan tämän kanssa ja välillä tuon kanssa, jotkut eivät ole koskaan kenenkään kanssa vaikka haluaisivat. Henkilöissä on mainiota se, että harva henkilö on mitenkään ylikorostuneen hyvä. Sookie on päällisin puolin perinteinen amerikkalainen blondineitsytihanne - paitsi että hän on samaan aikaan riemastuttavan pöljä. Itsepäinen ja helposti herneet nenään vetävä Sookie aiheuttaa mokailullaan melkoisia ongelmia, joita edes telepaatin kyvyt eivät aina riitä ratkomaan. Minua muuten pikkuisen häiritsee, että telepatia tuntui unohtuvan sarjasta aika äkkiä. Sarjan ekoissa jaksoissa Sookien ajatustenlukutaitoa kuvattiin paljon ja ansiokkaasti - esimerkiksi täydessä baarissa ihmiset ajatukset olivat ärsyttävää sinne tänne sinkoilevaa irrallisten lauseiden surinaa ja pörinää. Viime jaksoissa on mennyt pitkiä pätkiä ilman, että Sookien kykyyn on viitattu millään lailla.

Samoin Sookien veli Jason on aivan hurmaava - juuri sen takia että hän on täydellisen typerä ja rasittava ihminen. Komea tietenkin, mutta tyhmä kuin saapas. Eipä siitäkään voi seurata mitään muuta kuin ongelmia.

Tähän sarjaan minä siis olen koukussa ja niin on moni muukin. Kirjasarjassa on jo kymmenen osaa, tv-sarjaa on tehty kolme tuotantokautta. Kuulemma kirjat ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Olen harkinnut kirjojen lukemista, mutta toistaiseksi en ole itse ryhtynyt niitä ahmimaan. Mainitun kaverini Kaisan luona selailin ja lueskelin kirjoja jonkin verran sieltä täältä, mutta minusta niiden tyyli tuntui aika lattealta. Koska telkkarisarjoja, joista pidän, ei tule niin kauhean usein vastaan, päätin että mieluummin nautin täysillä hyvästä tv-sarjasta kun sellainen kerran on, ja jätän kirjat ainakin toistaiseksi rauhaan. Kommentteja kirjasarjasta voi lukea vaikka Goodreads-sivulta.
Sarjaa on alettu myös suomentaa. Gummerus julkaisi ensimmäisen osan nimellä Veren voima ja elokuussa on tulossa kakkososa nimellä Verenjanoa Dallasissa. Gummeruksen Sookie Stackhouse -sivulta voi lukea muutaman ensimmäisen sivun ykköskirjasta.

Lue myös tämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Katso myös tämä:
TV-sarja: Oz

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Pauliina Susi: Pyramidi

Flaneeraus kirjastossa tuotti mukavan saaliin. Eräs "suositteluhyllyiltä" mukaan lähtenyt kirja oli Pauliina Suden viime vuonna ilmestynyt Pyramidi. Muistan kuulleeni kirjasta pätkiä Yle Radio Puheen kuunnelmana. Luin kirjan kahdessa päivässä ja olin ällistynyt. Ällistyksen syynä oli kirjan laatu.

Kirja kertoo verkostomarkkinoinnista ja on jaettu kolmeen jaksoon - DreamUS-verkostomarkkinointiyrityksen käyttämien tasojen mukaisesti jaksot on nimetty Graniitiksi, Rubiiniksi ja Timantiksi. Ensimmäisen jakson kertojana on Sini, marketin kassalla työskentelevä nuorehko nainen joka ajautuu mukaan "driimuksen" toimintaan. Kaksi jälkimmäistä jaksoa kerrotaan miesnäkökulmaksi. Nimettömäksi jäävä mieskertoja tutustuu Siniin verkostomarkkinointitilaisuudessa ja päättää auttaa hänet irti verkostosta.

Graniitti-osuus on ihan luettavaa ja mukiinmenevää tekstiä. Susi pyrkii kuvaamaan nykyajan pätkätyöväenluokan elämää - kassatyön rajoittuneisuutta ja pienipalkkaisen vähävaraisuutta. Hän onnistuu kohtalaisesti - Sini kuvataan mäntyharjulaisperheen ensimmäisen polven ylioppilaaksi, jolla on hyvin pieni ystäväpiiri ja jonka harrastukset rajoittuvat lähinnä television katseluun. Kun vanha ystävä Janita ottaa yhteyttä, Sini ajautuu epäilyksistään huolimatta vakuuttavasti puhuvan DreamUS-johtaja Anton vietäväksi ja maksaa tälle kalliit liittymismaksut päästäkseen mukaan toimintaan.

Tämä "pätkätyöväenluokan" kuvaus sai ajatuksia liikkeelle - ketkä muut suomalaiskirjailijat ovat kuvanneet nyky-Suomen tavallisen kansan arkielämää? Blogissani esitellyistä kirjailijoista ylivoimainen ykkönen on Arto Salminen. Hän on raadollinen, mutta todella osuva kuvatessaan taksikuskien, kassatyöntekijöiden, työttömien elämää. Kreetta Onkeli on myös uskottava, mutta hän ei yritäkään kirjoittaa arkirealismia, vaan irrottelee paljon vapaammin mielikuvituksen keinoin. Hanna Marjut Marttila kuvasi Lahjakas Anu Lovack -kirjassaan lähiöbaarin asiakaskuntaa, vähintään semionnistuneesti. Kari Hotakainen pyrkii sijoittamaan kirjoihinsa aina yhden tai useamman henkilöhahmon, joka käy kahvittelemassa huoltoasemilla, väheksyy kirjasivistystä, arvostaa autoilua. Mutta osittain niin Susi, Marttila kuin Hotakainenkin päätyvät kuvaamaan hahmojaan hieman ylhäältä katsoen. Mahtaisiko se johtua siitä, että vaikka hyvin monen suomalaiskirjailijan juuret ovat siellä lastulevyhuonekalujen ja vuokrakerrostalojen henkisissä maisemissa, niin siinä vaiheessa kun kirjailija on päätynyt yliopisto-opintojen kautta pääkaupunkiseudulle ja apurahoille, ei eläytymiskyky enää ihan riitäkään nykypäivän rahvasta kuvaamaan. Mene tiedä. Aivan täysin ei Susikaan kassatyöntekijä-Sinin kuvauksessa onnistu, vaikka aika hyviä asioita hän mukaan saakin.

Mutta sitten ne laatuongelmat. Kun kakkosjakso alkaa, vaihtuu kertojanäkökulma, ja samalla taso romahtaa. Kun mieshenkilö ryhtyy tarkastelemaan Sinin elämää, menee Sudella osoitteleva saarnausvaihde päälle. Mieshenkilö analysoi Siniä ja luettelee niitä mielipiteitä, joita Susi selvästi halusi tuoda esille ykkösjaksossa tapahtumien kuvauksen kautta. No saarnaus ehkä vielä kohtalaisen aisoissa pysyy, mutta tapahtumien käänteet tipahtavat kaiken uskottavuuden tuolle puolen. Juonikuvio muuttuu dekkarimaiseksi. Lopputuloksessa yhdistyvät melko köyhä kieli, epäuskottavat henkilöhahmot joihin ei pysty juuri samaistumaan ja typerät juonenkäänteet, joissa on ammottavia uskottavuusaukkoja. Jossain vaiheessa olo oli niin mitvit, että luin kirjan loppuun vain nähdäkseni, muuttuvatko asiat vielä hullummiksi. Lainaan Tavaus-blogin Jarkolta sanonnan, jolla hän luonnehti Stephanie Mayerin Houkutus-kirjaa: jäätävää kakkaa.

Mikäli Susi olisi vetänyt kirjan loppuun samalla tasolla kuin ykkösosa, olisin arvioinut tämän ihan ookooksi. Nyt ihmettelen todella, miten Tammi-kustantamolla on varaa julkaista tämmöistä. Kun kustantamot kerran vaikeroivat julkisuudessa, miten vain pienen pieni prosentin murto-osa kustantamoille tarjotuista käsikirjoituksista voidaan julkaista, niin miten ihmeessä tällainen pääsee kustannustoimittajan käsien läpi? Tämäkö todella on parasta mahdollista tarjolla olevaa suomalaista kaunokirjallisuutta, jota kannattaa kovien kansien väliin painattaa? Eikö yhtään olisi kannattanut yrittää korjailla kirjaa paremmaksi?

Jossakin tausta-ajatuksissa on kaihertanut myös se Hesarin toimittajan juttu kirjablogeista - siinähän oli esitetty hieman negatiiviseen sävyyn, että bloggaajat saattavat arvioida myös vanhoja kirjoja. Pyramidin lukeminen täsmensi hieman omia tuntemuksiani siitä, miksi luen sekaisin uutta ja vanhaa. Nimittäin jos lukisin vain uutuuskirjoja, joutuisin tyytymään usein tämäntasoiseen luettavaan. Ei se riitä minulle. Kaipaan kirjallisuudelta monipuolista kielenkäyttöä ja vaihtelevaa miljöötä. Ja tasokkuutta. Siksi kannattaa lukea kaiken ikäistä kirjallisuutta - usein aika on seulonut ne helmet esiin ja vaatimattomammat tuotokset ovat painuneet armeliaaseen unohdukseen.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Javier de Isusi: Marcosin piippu

Javier de Isusin ensimmäisen suomennetun sarjakuvan, Marcosin piipun, luin ensi kertaa viime syksynä. Tein tuolloin haastattelun de Isusista Helsingin Sarjakuvafestivaalien tiedotuslehteen. Marcosin piippu on ensimmäinen osa Maattoman Juanin matkat -sarjasta, josta onkin näköjään ilmestymässä toinen osa suomeksi syksyllä. Palasin Marcosin piippuun, sillä se muistui mieleeni suomalaisaktivisti Jyri Jaakkolan kuoleman uutisoinnin vuoksi. Jaakkola kuoli huhtikuussa ollessaan Meksikossa rauhantarkkailijana. Juuri tällaisista rauhantarkkailijoista Marcosin piippu kertoo - ja samalla sarjakuvasta saa tuhdin tietoannoksen zapatistikapinasta ja meksikolaisintiaaneihin kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista.

Javier de Isusin päätarkoitus ei kuitenkaan ole saarnata, vaan kirjoittaa seikkailua. Päähenkilö Vascon hahmo on häpeämätön ja kunnioittava pastissi Corto Maltesen hahmoa kohtaan. Levoton meksikolaismiljöö onkin juuri sellainen "romanttiselle onnensoturille" sopiva ympäristö, jollaisissa Cortokin vaelteli 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Vascon tarina alkaa, kun hän ryhtyy jäljittämään vuosia sitten kadonnutta ystäväänsä Juania ja päätyy La Realidadin rauhanleiriin. Leirin asukkailta hän yrittää saada tietoja Juanista ja joutuu samalla itsekin mukaan rauhanleirin toimintaan.


Sarjakuvan nimessä mainittu Marcos on myyttinen Subcomandante Marcos. Ajankohtaisasioiden lisäksi de Isusi rakentaa jännitteitä Hugo Prattilta tutuilla keinoilla: kuutamolla, kaksoisolennoilla, pitkillä hiljaisuuksilla ja arvoituksellisilla henkilöillä. Piirtäjänä de Isusi on kiehtova: välillä hän tyylittelee voimakkaasti, välillä rakentaa pikkutarkkaa realismia. Arkkitehdin tausta näkyy tyylikkäästi piirretyissä rakennuksissa. Mustan ja valkoisen käyttö on nerokasta: kuvista oikein henkii Meksikon paahtava helle. Samoin yömaisemat tulevat iholle.

Tämäkin on ollut niitä sarjakuvia, jotka jäävät mieleen vaivaamaan - ei vähiten tuon Jyri Jaakkola -uutisoinnin vuoksi. Viimeisin käänne Jaakkolan kuolemaan liittyen on Satu Hassin vierailu Meksikoon murhatutkimuksiin liittyen. Suomalaista Meksiko-aktivismia löytyy esimerkiksi Toinen Meksiko -sivustolta.