tiistai 9. lokakuuta 2007

TV-sarja: Oz

Hähää. Päätin kirjoittaa tv-sarjasta, vaikkei se olekaan kirja. Eilen nimittäin tuli Neloselta viimeinen osa Ozia eli Kylmää rinkiä. Sarjaa alettiin näyttämään uusintana viime syksynä, ja kaikki jaksot näytettiin putkeen tässä vuoden aikana. Niinpä on tullut valvottua lähes joka maanantai yli puolilleöin Ozin takia. Oz on niin hyvä tv-sarja, että se on jo yhtä hyvä kuin romaani.

Eilinen jakso pisti muistamaan, että kylläpä ihmisen muisti voi vääristää. Olin nähnyt suuren osan Ozin jaksoista aiemminkin, loppupään jaksot ehkä pariinkin kertaan. Minulla oli erittäin voimakas ja selvä muistikuva, että viimeisen jakson viimeisessä kuvassa Vern Schillinger katsoo bussin ikkunasta aurinkoista ulkoilmaa, kun vankeja siirretään pois Ozista. Hämmästykseni oli suuri, kun näin ei ollutkaan. Sarjan lopussa nähtiin huikeasti Beecherin kosto, joka ei ollutkaan kosto - kuinka monta kertaa sarjan aikana me katsojat olemmekaan toivoneet Beecherin voittoa Schillingeristä, ja miltä lopputulos tuntuikaan? Sama myöhemmin, kun Beecherin ja Kellerin kohtalot risteävät viimeisen kerran.

Miksi tämä väkivaltainen, lohduton ja synkkä sarja on kiehtonut minua niin kovasti? Johtuuko se joka jakson lopussa laukeavasta katharsiksesta? Älyttömän hyvästä käsikirjoituksesta, joka ei aliarvioi katsojaa ja pidä häntä pellenään? Erinomaisista näyttelijöistä, moniulotteisista henkilöhahmoista? Vahvasta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta? Roisista ja äärimmäisen mustasta huumorista?

Sarja alkaa, kun asianajaja Tobias Beecher tuomitaan rattijuopumuksesta ja hän joutuu Oswaldin vankilaan. Siellä psykologi Tim McManus on saanut vapaat kädet kokeilulleen: voidaanko vankeja kuntouttaa muutenkin kuin makuuttamalla näitä selleissään, voisiko hieman vapaampi yhteisöllisyys auttaa rikollisuudesta parantumisesta? No eipä tietenkään. Sarjan yksi toistuvista perusajatuksista on se, että paha synnyttää lisää pahaa. Ja että kun pahuuden keskellä yksikin paha ihminen yrittää hetken ajan pyrkiä hyvää, vetää hän sillä päälleen vain entistä enemmän pahaa. Rikos on kuin veteen heitetty kivi, siitä lähtevä laajeneva aaltoliike etenee kehän lailla yhä kauemmas.

Kaikkein karvaimmin tämän tulee huomaamaan Beecher, joka ei ole katujen kasvatti kuten useimmat muut vangit, vaan on elänyt jokseenkin suojattua keskiluokkaista elämää. Sarjan aikana hänen läheisensä joutuvat kärsimään Beecherin vankilakytkösten vuoksi. Beecher itse joutuu heti vankilaan tultuaan natsipaska Schillingerin raiskaamaksi ja hyväksikäyttämäksi ja ajautuu aiemman alkoholisminsa lisäksi huumekoukkuun. Beecherin raivoisa pudotus pohjaa kohti onkin yksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden perusjuonia. Schillinger alistaa Beecheriä karmeasti, mm. tatuoi kotitekoisilla välineillä hänen takapuoleensa hakaristin ja pakottaa hänet pukeutumaan naiseksi. Yksi sarjan huikeimmista, ellei huikein, kliimaksi koetaankin ensimmäisen tuotantokauden lopussa, missä Beecher kostaa Schillingerille viimeisen päälle jokseenkin raaoilla keinoilla. Vähemmästäkin ihminen nöyrtyy, vaikka kuinka olisi vankilan arjalaisjoukon johtaja.

Tim McManus puolestaan on varsinainen surullisen hahmon ritari: idealistinen maailmanparantaja, joka omassa elämässään on täysi törppö. Hän sekoilee kaikkien henkilökuntaan kuuluvien naisten kanssa ja erehtyy toistuvasti vankien hänelle kantamien ongelmien ratkaisussa. Hän aiheuttaa välillisesti useammalle ihmiselle onnettomuutta ja kuolemaa.

Yksi sarjan parhaimmista hahmoista on Adebisi. Onkohan rasistista sanoa, että hän on jo ulkonäkönsäkin puolesta erittäin pelottava hahmo: kaksimetrinen, lihaksikas, voimakkaat afrikkalaispiirteet ja hyvin tumma iho. Ja miten hitossa se typerä pieni huopahattu pysyi hänen kaljussa päässään... Telkkarissa ei ole hajunlähetystä, mutta useammin kuin kerran sarjassa viitattiin Adebisin peseytymättömyyteen ja pahaan hajuun. Pelkäsin ja ihailin Adebisia. Niin kyllä pelkäsin Schillingeriäkin, kerran näin jopa unta että Schillinger joukkoineen ajoi minua takaa... Adebisin karismaattisuus, arvaamattomuus, huumeidenkäyttö ja muiden vankien seksuaalinen hyväksikäyttö riistäytyi usein käsistä ja johti rähinöihin. (Oikeassa elämässä Adebisiä näyttelevä Adewale Akinnouye-Agbaje on kuulemma rauhaarakastava buddhalainen ja kasvissyöjä, joka puhuu korrektia lontoolaisenglantia ja on suorittanut yliopistollisen arvosanan oikeustieteissä. Ei mahda minkään, tämä hieman söi Adebisin uskottavuutta kun luin tämän jostain netistä.)

Adebisin saaga huipentuu kovaotteisen vankilanjohtaja Quernsin aikakaudella, tämä kun on antanut Adebisille melko lailla vapauksia, jos tämä pystyy hoitamaan kurinpidon sisäisesti. Huumeidenkäyttö ja orgiat johtavat Adebisin ja syvästi uskonnollisen muslimijohtaja Kareem Saidin kamppailuun, jonka jälkeen Said on muuttunut mies. Adebisin tekosista erityisesti jäi mieleen jäi Peter Schibettan raiskaus. Peter oli italiaanojohtaja Nino Schibettan poika, joka jäi vahvan isänsä varjoon. Ninon syrjäyttämisen jälkeen Peter yritti astua isänsä jalanjälkiä, mutta Adebisi kumppaneineen löi hänelle luun kurkkuun. Raiskatuksi tuleminen järkytti hänen henkistä tasapainoaan niin, että hän joutui pitkäksi aikaa psyykkiseen sairaalahoitoon.

Adebisi oli niin voimakas ja karismaattinen hahmo, että hänen jälkeensä taso väkisinkin hieman notkahti, koska Omar White ja Burr Redding eivät yrityksestä huolimatta pystyneet ikinä aivan samaan vaikutukseen. Hieman sama efekti tuli, kun Tobias Beecher rupesi hurjan heroiinikautensa jälkeen rauhoittumaan ja käyttäytymään hyvin. Tämä on toki sikäli selitettävissä, että sillä alettiin pohjustaa hänen ehdonalaisanomuksiaan, ehdonalaiseen pääsyään ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Seksuaalisuus on Ozissa keskeisessä osassa, tosin melko vääristyneissä muodoissa. Siviilissä vain harva Ozin mies tunnustautuisi homoseksuaaliksi, mutta naisten puutteessa vangit käyttävät toisiaan hyväksi, joko raiskaten tai solmien löyhiä "vessasuhteita". Kaikkia tämä ei toki koske, esimerkiksi ovela irlantilaisselviytyjä Ryan O'Reily ei missään vaiheessa ole suhteessa toiseen mieheen. Jonkun verran koetaan myös aitoja rakkaustarinoita, esimerkiksi Tobias Beecher ja Chris Keller rakastuvat toisiinsa syvästi. Tämä suhde muuttuu kyllä myöhemmin monimutkaiseksi ja väkivaltaiseksi viha-rakkaussuhteeksi.

Suhde naisiin on herkkä ja haavoittuva. Monet vangeista ovat naimisissa, ja suhteen ylläpito on tuskallisen vaikeaa. Esimerkiksi Augustus Hill suree syvästi, kun hänen vaimonsa vaatii avioeroa. Myös kauniskasvoinen Miguel Alvarez koettaa pitää vaimostaan kiinni puhelinsoitoin. Muuta keinoa ei juuri ole. Vankilan tapaamishuoneeseen saapuu aika ajoin omaisia, joiden on kuitenkin välillä vaikea suhtautua rikollisiin läheisiinsä rakastavasti. Naissuhteet ovat myös vallankäytön keino: muita vankeja pyritään haavoittamaan lähettämällä tappajat tai raiskaajat heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä perään.

Muita mieliinpainuvia hahmoja on runsaasti. Lapsen tasolle taantunut Cyril O'Reily, joka saa aika ajoin väkivaltaisia raivonpuuskia ja tappaa useita ihmisiä vankilassa. Korean sodasta asti vankilassa istunut Bob Rebadow, joka kuulee Jumalan puhuvan ja saa ennusmerkkeinä oikean lottorivin. Hänen ystävänsä Agamemnon Busmalis, joka on niin kaukana aggressiivisesta kovanaamasta kuin olla voi. Sekoava pikkunilkki Timmy Kirk, joka aiheuttaa paljon pahaa useammallekin tielleen osuneelle papille. Vankilan henkilökunta on usein vähintään yhtä rikollista kuin vangitkin. Hurjin hahmo on naisvartija Claire Howell, joka on sika naisekseen: hän hyväksikäyttää useita vankeja seksuaalisesti. Aina kysellään, että voiko miestä raiskata, mutta Ozissa tämä asetelma on kyllä onnistuttu provosoimaan äärimmilleen. Esimerkkinä kohtaus, jossa Claire hakkaa pampulla sairasta, oksentelevaa miesvankia ja vaatii seksiä.

Ozin jaksot ovat reilun tunnin mittaisia, joten niissä on tilaa kehitellä teemoja ja myös tempaista yllättäen ja hyvin vähäisellä pohjustuksella isoja käänteitä mukaan. Ensimmäinen tuotantokausi huipentui siihen, että pienestä rähinästä syttyi äkkiä laajamittainen, anarkistinen vankilakapina. Ja monen monta kertaa sydäntä kylmäsi, kun tapahtumia pohjustettiin varoittavalla tunnelmalla ja pienillä vihjeillä, esimerkiksi silloin kun Tim McManusin varomaton möläytys johti lahjakkaan, koripalloa pelaavan vartijan Dave Brassin haavoittumiseen. Ja vankilanjohtaja Leo Glynn, joka inhimillisine virheineenkin voitti katsojien sympatiat puolelleen.


Paras näyttelijä on mielestäni Vern Schillingeriä esittävä J.K. Simmons, johon myöhemmin olen törmännyt mm. Spider Man -elokuvien J. Jonah Jamesonina. Schillinger on yksi vastenmielisimmistä ja inhottavimmista henkilöhahmoista kautta tv:n historian - silti katsoja seuraa hänen touhujaan intensiivisesti aina, kun hän saa ruutuaikaa. Hänen johtamansa arjalaisten joukko on vankilan pelätyin jengi, ja Schillinger karmivin johtaja. Schillingerin heikkouden hetket kuvataan todella taitavasti - hänen nöyryytetty mielistelynsä valkomielisen pormestari Loewenin edessä ja samantapainen matelu, kun arjalaisten ylempi johtaja saapuu ohjeistamaan häntä vankilaan Robsonin tapauksessa. Robson oli pitkään Schillingerin kakkosmies, inhottava ja väkivaltainen sika, jolle arabitaustainen hammaslääkäri tekee källit. Robsonin oma joukko kääntyy häntä vastaan.

Kylläpä Ozista riittäisi juttua vaikka kuinka paljon ja pitkään, mutta enpä nyt taida tällä erää jatkaa tätä epäanalyyttista mutta ylistävää jaaritteluani tämän pitempään. Loistava sarja. Katsokaa.

Katso myös tämä:
TV-sarja: True Blood

11 kommenttia:

  1. Kuulostaapa tuo aivan kamalalta sarjalta! En olisi kyennyt katsomaan ensimmäistäkään jaksoa. Taidan olla rajoittunut. Nössö. Edes taiteeksi vääntäminen ei auta. Inhottavat asiat ovat inhottavia siltikin. Ymmärrän kyllä hävetä tunnustustani.

    VastaaPoista
  2. Sama juttu kuin palin zon:illa, jotain hajajaksojen osia katsoin, mutta ei hermot kestäneet sitä kuten ei sopranosiakaan tai monia muita. Mulla alkaa aina ahdistavimmissa sarjoissa toi todellisuus nakertaa itteään sinne sekaan ja siitä seuraa vaan alakuloa. Ensin sitä luulee että tommosta se vankilaelämä on vaan tv-sarjoissa, sitten lukee Edward Bunkerin Konnakoulun ja sitten pitääkin jättää tv-sarja väliin.
    Inspector Morse on mulle sopivan hektinen ja jännittävä sarja.

    VastaaPoista
  3. Hei! Ei toki tarvitse ajatella olevansa rajoittunut nössö. :) Onhan se totta että tuon katsominen vaatii sen, että sietää tv-ruudusta inhottavia asioita. Mulla tämä kyky vaihtelee, en mitenkään mässäile väkivaltaviihteellä ja ylipäätään katson melko vähän mitään toiminta- tai väkivaltaelokuvia. Tässä nyt vain on sitä jotain, miksi tämä on kokonaisuutena hyvä, loistava sarja eikä inhottava tai ällöttävä.

    VastaaPoista
  4. Oz on ollut niitä harvoja seuraamiani sarjoja. Kuulostankohan omituisen ristiriitaiselta, kun suosikkeihini tv-sarjojen osalta kuuluu Oz, Frendit ja Uutisvuoto?
    Minua Ozissa viehätti nimenomaan juonen syvyys. Ozin katselija on helppo tuomita aivottoman homoseksuaalisuudella mässäilevän väkivaltaviihteen orjaksi, jos ei tiedä sarjasta yhtään sen enempää.
    Oz todella vaikutti. Nimimuistini on huono, mutta karmaisevimpia jaksoja oli se, kun sen erään koripallosta innostuneen, hiukan lahjakkaankin vartijan akillesjänteet viillettiin poikki. Koripalloilut jäi siihen... Kuinka vähällä saa hajoitettuakaan toisen unelman, ja kuitenkin jättää vielä henkiin. Olisiko kuolemakin ollut armeliaampi?
    O'Reilly, Cyril, Augustus Hill, Schillinger... Siinä ne minunkin suosikkini :) Adebisi oli jo liian kammottava minun makuuni.

    VastaaPoista
  5. Koripalloilijavartija oli juurikin tuo Dave Brass.

    VastaaPoista
  6. Jari Lehtinen10.10.07

    Ozin keksintö oli tavattoman yksinkertainen: jokainen hahmo otetaan vakavasti. Ja kun jokainen hahmo otetaan vakavasti, käy mahdottomaksi kuvata heitä yhdellä sanalla, kuten usein televisiossa tapahtuu. Tim McManus esimerkiksi on yhtä ristiriitojen repimä mies kuin muutkin. (Siksi hänen kuvaamisensa idealistiseksi törpöksi kuulostaa kornilta ja huvittavammalta kuin mitä varmaan on ollut tarkoitus.)

    Vielä vähän verta nenästä: miksi tämän hetken oikeat amerikkalaiset laatusarjat, kuten Oz tai Sopranos ovat järjestään kaapelikanavien tuotantoja? Koska tarmokkaalla ikärajatietoisuudella on saavutettu se, että perinteisillä kanavilla ei yksinkertaisesti käy päinsä lähettää enää muuta kuin 12-vuotiaille varmasti sopivaa ohjelmaa.

    VastaaPoista
  7. Hih, täytyy sanoa että mulla tuo Tim McManusin herkkyys on mennyt jokseenkin täysin ohi. :) Minusta hän kun oli juuri sellainen norsu posliinikaupassa, joka tuo mieleen sanonnan "Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla". Tyyppi yritti kyllä koko ajan kaikessa parhaansa ja pyrki hyviin tuloksiin, mutta kun ne tuppasivat Ozissa menemään metsään koko ajan.

    VastaaPoista
  8. Kahteenkin otteeseen tuon sarjan olen neloselta seurannut. Adebisi todentotta oli voimakas hahmo, olihan hän oikea nigerialainen, ei mikään nössö amerikanafrikkalainen. Mutta heikot hetkensä hälläkin.

    Kiintoisa oli myös lopetus: valkoista jauhetta (pernaruttoa?) sisältävä paketti sulki laitoksen, sarjan ja vankien aseman pohdinnan.

    VastaaPoista
  9. Anonyymi24.11.07

    Juu, mahtava sarja. Huumeet olivat kanssa mukana, joten tämänkin takia suuri joukko teilaa sarjan jo etukäteen. Olen kuullut, että sarjan maailmaa on sanottu yhteiskunnaksi pienoiskoossa. Olen aika lailla samaa mieltä.

    VastaaPoista
  10. Anonyymi21.8.09

    Oma lempisarja myös, jotenkin eeppinen, tai jotain. Lempihahmo on Ryan O'Reilly joka selviää elossa alusta loppuun olemalla AINA vain itsensä puolella.

    Suosittelen muille Ozista pitäville sarjaa The Wire (Suom. Langalla). Myöskin HBO:n tuottama laatudraama, joka tulee omassa lempisarjalistassani todella vahvana kakkosena.

    VastaaPoista
  11. Tuo The Wire on kerännyt kehuja, siihen pitää tutustua vaikka dvd:ltä joskus.

    VastaaPoista