Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Kansi: Mariner Books /
Amazon.

"Rich people are all very well", his mother had said once, "as long as they keep in their proper place."

 
Brittiläisen Elly Griffithsin Taikatemppumurhat oli täsmävinkki HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa tehdään taikoja". Liityin kirjaston varausjonoon, mutta sitten päätin ostaa englanninkielisen alkuteoksen e-kirjana Kindleeni, niin pääsin lukemaan kirjaa nopeasti. Alkukielellä The Zig Zag Girl on julkaistu vuonna 2014, suomennos on ilmestynyt tänä vuonna

Kuten olen usein todennut, en ole mikään dekkarien himolukija. Niinpä monet suositut, sarjoja kirjoittavat nykydekkaristit ovat minulle aika lailla vieraita. Elly Griffiths kuuluu näihin kirjailijanimiin - hänen nimensä on tullut vastaan siellä täällä, mutta ennen tätä minulla ei ole ollut sen suurempaa tarvetta etsiä hänen kirjojaan luettavaksi.

Pidän kuitenkin kovasti brittiläisen Dorothy L. Sayersin dekkareista. Mahtaisiko Griffiths yltää sinne päinkään samalle tasolle?

Kirja sijoittuu eteläenglantilaiseen Brightonin merenrantakaupunkiin, kesään 1950. Kaupungissa tapahtuu teatraalinen murha. Poliisi Edgar saa selvittelyavukseen vanhan armeijakaverinsa, Max Mephiston, joka on esiintyvä taikuri. Maxia huolettaa elävän esitystaiteen kohtalo, sillä Amerikasta päin kuuluu huhuja uuden keksinnön, television, kovasta suosiosta.

The Zig Zag Girl oli mainiota luettavaa joululomalle. Se oli riittävän pitkä, joten siihen pystyi uppoutumaan pitkiksi ajoiksi. Siinä oli mukavaa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden tutkailua, mutta kirja oli lomamoodiaivoilleni tarpeeksi juonellinen ja viihdyttäva. Lisäksi se oli oikein klassinen arvoitusdekkari, jonka äärellä pystyi pohtimaan, kuka oikein mahtaisi olla murhaaja. Murhaajahan ei saisi mikään deux ex machina -hahmo, joka tipahtaa viime metreillä kirjaan mukaan, vaan murhaajan tulisi olla joku kirjassa pitkin matkaa esiintyvä hahmo.

 

Pidin teatteriympäristöstä ja sivuhahmoista erityisesti iäkäs Diablo oli mainio. Yleensä en välitä siitä, että kirja tuntuu liikaa "tv-käsikirjoituksen pohjalta", mutta tämä kirja oli sellainen, että jo lähes näin tämän BBC:n tv-sarjana. 

Viihdyttävälle dekkareille on aikansa ja paikkansa. Panenpa mieleen, että Elly Griffthsin dekkarien parissa saattaisin viihtyä myöhemminkin. Ihan Sayersin tasoon kirja ei yltänyt, mutta ehkä riman asettaminen niin korkealle oli minulta hieman epäreilua.

 

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Margaret Yorke: Sovintouhri

Sally Beauman: Intohimo ja valhe

HelMet-lukuhaasteessa on haastekohta “Kirjassa valehdellaan”. Nappasin kirjaston kierrätyshyllystä täsmäkirjan tähän kohtaan. Sally Beaumanin Intohimo ja valhe on ilmestynyt alkukielellä englanniksi vuonna 1994 ja se suomennettiin heti samana vuonna. Lukemani Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on vuodelta 1995.

 

 

Beauman on selvästi ollut jonkinlainen ysärihitti ja ihan ihmettelin, miksi en muista kuulleeni hänen tuotannostaan aiemmin. Olenhan itsekin ollut SSKK:n jäsen 90-luvulla. Esipuheessa kuvaillaan, että Beaumanin esikoisromaani Kohtalo oli maailmanlaajuinen kirjahitti, josta käytiin kova kilpailu kustantamojen kesken.

Beaumanin persoonasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan voi lukea The Guardianissa julkaistusta muistokirjoituksesta. Kirjailija menehtyi 71-vuotiaana vuonna 2016.

Intohimo ja valhe on takakansiesittelyn perusteella romanttinen trilleri ja ”erotiikan palapeli, valheiden verkko”. Päähenkilöt ovat amerikkais-brittiläinen toimittajanainen Gini ja ranskalainen valokuvaaja Pascal, jotka värvätään yhteistyöhön tekemään paljastusjuttua. He ovat menneisyydessään olleet rakastavaisia ja joutuvat yhteistyön myötä kohtaamaan tunteensa.

Olin kirjasta kahtalaista mieltä. Arvelen, että kirjasta voisi sovittaa mainion tv-sarjan. On kuvauksellista miljöötä, monenlaisia sivuhenkilöitä ja paljon käänteitä sisältävä juoni. Mutta kirjallisena teoksena Intohimo ja valhe jäi epäuskottavaksi.

Esimerkiksi Pascal on aivan liian täydellinen mies, jotta häntä voisi pitää kiinnostavana tai uskottavana. Hän on samaan aikaan seikkailullinen mutta sitoutumishaluinen, kovapintainen mutta huolehtivainen, huikentelevainen mutta uskollinen. Gini puolestaan kuvataan älykkääksi, vahvatahtoiseksi ja kunnianhimoiseksi naiseksi, mutta kirjan aikana hän tekee melkoisen hölmöjä tekoja.

Ehkä suurin heikkous on psykologinen uskottavuus. Asenteiltaan kirja on vahvasti julkaisuhetkensä tuotos. Henkilöhahmot käyttäytyvät monin tavoin kuin ulkoapäin määriteltyinä stereotyyppeinä. Julkaisuhetkellä vaikkapa homoseksuaalisuus tai seksityö ovat olleet vielä jonkinlaisia tabuja – niinpä näitä asioita edustavat sivuhenkilöt kuvataan ikään kuin kyseinen ominaisuus oli ainoa asia, mitä heissä on. Samoin vaikkapa avioerolla vaikuttaa olleen vielä jonkinlainen stigma.

Romantiikkaa tai erotiikkaa saa lukijana odotella: Gini ja Pascal punastelevat ja kaihoavat. Vasta jossain sivun 180 paikkeilla kuvataan seksiaktia.

Sivuhenkilöitä vilisi niin paljon, että ehdin mennä heissä sekaisin ja kun juonenkäänteet lopulta paljastettiin lukijalle, olin tipahtanut kärryiltä sen suhteen, mitä ja miksi oikein tapahtui.

Kirjoihin keskittyvässä verkkopalvelu Goodreadsissa useampikin henkilö on kirjoittanut Beaumanin kirjoista tuoreita arvioita, joten kyllä hänellä edelleen lukijoita on. Minulle tämä kirja oli kuitenkin lähinnä muistutus siitä, miten äkkiä kirja voi vanheta. Vaikka Beauman oli kiinnostava ja suosittu kirjailija 90-luvulla, en rohkene suositella ainakaan tätä teosta 2020-luvun lukijoille. Paitsi ehkä niille tv-sarjojen käsikirjoittajille, jotka etsivät sopivia teoksia, joista voisi muokata kiinnostavan tv-toteutuksen.

Lue myös nämä:
John Grisham: Firma
Barbara Cartland: Kreivin uusi onni
Margaret Yorke: Sovintouhri

George Orwell: 1984

Kansi: Basam Books.

Winston painoi Julian rintaansa vasten ja huomasikin suutelevansa eläviä, lämpöisiä kasvoja. Heidän huuliaan erotti kuitenkin jokin puuterimainen aine. Kummankin kasvot olivat paksun laastipölykerroksen peitossa.

 

HelMet-lukuhaasteen eräs kohta on scifin lukeminen ja päätin ratkaista tilanteen klassikolla. George Orwellin 1984 on hiljakkoin suomennettu uudestaan. Muistelen lukeneeni tämän nuorena, mutta sittemmin kirja on mielessäni mennyt sekaisen toisen scifiklassikon, Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Kävin muutama vuosi sitten Svenska Teaternissa katsomassa 1984-teatterisovituksen ja hieman vajavaisen ruotsini vuoksi en meinannut oikein pysyä kärryillä. Lisäksi tajusin esityksen aikana, että olin odottanut näkeväni Uljaan uuden maailman juonenkäänteitä näyttämöllä.

George Orwelliin viitataan 2020-luvun nettikeskusteluissa todella usein, joten voisi sanoa, että 1984 on ajankohtainen kirja. Kirjan lukemisen perusteella tuntuu kuitenkin, että harva nettikommentaattori on tuskin itse lukenut teosta. Pikemminkin Orwellin luomat käsitteet ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä. Kanadalaismedia Canada's National Observer julkaisi viime vuonna artikkelin George Orwell doesn’t belong to conservatives, jossa käsitellään sitä, miksi juuri konservatiivit syyttelevät mielellään muita "ajatuspoliiseina" toimimisesta ja miksi Orwell itse ei suinkaan ollut konservatiivi. 

Itse kirja oli lievä pettymys: sen rytmi oli turhan hidas ja laahaava eikä kunnon jännitettä oikein päässyt syntymään. Petyin myös kirjan turhan perinteiseen male gaze -asetelmaan: vaikka päähenkilö Winston on nuhruinen ja elämäänsä pettynyt keski-ikäinen, jopa masentavassa dystopiaympäristössä tärkein hänen kohtaamansa nainen on nuori ja himokas tyttö, jonka keskeinen päämäärä on päästä rakastelemaan Winstonin kanssa. 

Sen tunnustan, että kirjan tapahtumat kyllä muistuttavat nykyajasta. Winstonin työnä on historian uudelleenkirjoittaminen: hän sensuroi ohjeiden mukaan menneisyyden uutisia ja julkaisee uusia, mahdollisimman autenttisen oloisia "uutisia". Kansa on alistettu mahtipontisen sotilaspropagandan avulla ja kansan tuki hallitsevalle diktatuurille vaikuttaa vankkumattomalta. Toisinajattelijoita jäljitetään, vainotaan ja kidutetaan.

Kallistun siis sen puoleen, että tämä klassikko kannattaa lukea yleissivistyksen vuoksi, mutta jos etsii vetävää kaunokirjallista elämystä, siihen tarkoitukseen kannattaa valita jotain muuta.

Käännöksestä

Suomentaja Jussi Tuomas Kivi oli minulle ennalta tuntematon nimi. Lähestyin suomennosta varovaisesti ja hieman epäluuloisesti. Ilahduin siitä, että kirjasta puuttuivat kömpelöt anglismit ja kirja oli pääsääntöisesti sujuvana soljuvaa suomea. Yksi "delete" pomppasi tekstin joukosta silmään - olisiko jäänyt editorilta huomaamatta, kyseessä lienee ollut suomentajan tekstinmuokkausvaiheesta? 

Jotenkin mekaaniselta Kiven suomi kuitenkin maistui - siinä ei ollut samanlaista luontevuutta kuin vanhoilla mestarikääntäjillä. Kenties mekaanisuus syntyi siitä, että päähenkilön nimi toistui vähän väliä ja tämä ongelmaa mennee Orwellin piikkiin. Kirja etenee "Winston sanoi", "Winston käveli" -tyyppisillä ilmaisuilla ja tämä lisää edellä mainitsemaani laahaavuutta.

 

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

Kansi: Otava.

Roald Dahlin lastenkirjaklassikko Jali ja suklaatehdas on ollut hiljakkoin uutisissa, sillä englanninkielisen alkuteoksen sisältöä on uusiin painoksiin muokattu. Muokkauksista voi lukea vaikka tämän Helsingin Sanomien jutun kautta. Tarkoituksena on, että vaikkapa ylipainoisuutta ei käytetä negatiivisena leimana. Reaktiot ovat olleet monenlaisia - jotkut syyttävät kustantajaa sensuurista, toisten mielestä on lasten etu, että vanhoja kirjoja mukautetaan nykypäivään.

Ehdin kuunnella Jalin ja suklaatehtaan äänikirjana ennen kuin uutisointi tavoitti korvani. Vuonna 2005 julkaistu äänikirja perustuu Aila Nissisen suomennokseen, joka ilmestyi vuonna 1971. Alkuperäisteos Charlie and the Chocolate Factory ilmestyi vuonna 1964. Suomenkielisen äänikirjan tekstiasun on muokannut Nina Pitkänen. Lukijana on Antti Virmavirta, jonka lukemana olen kuunnellut aikaisemmin ainakin Kalevalan. 

 

Jalin ja suklaatehtaan tunnelma on jäänyt lapsuudesta mieleen hieman pelottavana. Omat lapseni äänikirjan tunnelma suorastaan lumosi, vaikka selvästi jotkut käänteet jäivät pohdituttamaan. Itse repeilin äänikirjalle useaan kertaan - kirjan anarkismi ja suorastaan härski huumori oli riemastuttavaa. 

Kirjan juoni on kuin kasvatusoppaasta: viisi lasta pääsee tutustumaan suureen suklaatehtaaseen ja heistä neljälle käy vähän huonosti, koska he eivät osaa käyttäytyä. Köyhä, kiltti ja vaatimaton pikku Jali pärjää suklaatehtaassa paljon paremmin kuin ahne Aukusti, purkkaa mässyttävä Orvokki, hemmoteltu Marina ja telkkarin orjuuttama Ari.

Antti Virmavirta oli mainio lukija. Jäin pohtimaan, mistä kirjan pelottava tunnelma kumpuaa. Päähenkilö Jalin kuvataan jokusen kerran huomaavan tehtaan vaarallisuuden, mutta päällisin puolin tehtaan omistaja, herra Vonkka, ei mitään suorastaan uhkaavaa kuitenkaan tee. Kaipa Dahl vain on osannut ladata kirjaan niin paljon erikoisia aineksia, että tunnelma kehkeytyy sähköiseksi, vaikka juoni on näennäisen yksinkertainen.

Vetävän juonen lisäksi kirjan voi tulkita kertovan kolonialismista, lapsityövoimasta, sosiaalipolitiikasta, tuloeroista ja vaikka mistä. Ilmankos kirja on saavuttanut lastenkirjaklassikon aseman - eiköhän se kestä myös kiistelyn muutaman sanan muuntamisesta.

Hoksasin myös vasta nyt, että kirjallehan on myös jatko-osa. Jali ja lasihissi -kirjasta voi lukea vaikkapa Risingshadow-sivuston esittelyn.

 

Lue myös nämä:
Dodie Smith: The 101 Dalmatians
H.C. Andersen: Pieni merenneito
Katsaus lasten äänikirjoihin

Jane Austen: Järki ja tunteet

Kansi: Elina Warsta / Teos.

Koska vieraiden tuloa oli enää mahdoton estää, lady Middleton alistui ajatukseen kuten hyvin kasvatetun naisen tulee, ja tyytyi vain hellästi moittimaan miestään viisi tai kuusi kertaa päivässä.

Ostin pari vuotta sitten Kersti Juvan suomentaman Ylpeyden ja ennakkoluulon ja nautin kovasti suomennoksen laadusta. Ilokseni hoksasin, että tänä vuonna Teokselta on ilmestynyt Järki ja tunteet, niin ikään Juvan suomentamana. Olen ollut kuuntelemassa Juvaa seitsemän vuotta sitten käännöskritiikkiseminaarissa ja arvostan hänen työtään kovasti.

Järjen ja tunteet olen lukenut ensi kerran kai 1990-luvulla - joskus sen jälkeen, kun olin nähnyt Ang Leen ohjaaman elokuvasovituksen. Kirja oli jäänyt mieleeni vähän jähmeänä - mutta ehkä kyse oli vain vanhan suomennoksen jähmeydestä? Juvan suomentamana Järki ja tunteet on kuin taidokkaasti restauroitu arvokas maalaus. Sen ikä näkyy, mutta värit hehkuvat tuoreina ja raikkaina. Juva kirjoittaa puhdasta, kaunista suomea, joka saa Austenin tarinan leijumaan kepeänä. Juonta tuskin tarvitsee selostaa: vähävaraiset sisarukset rakastuvat kumpikin tahoillaan ja kokevat vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua.

Sisällön puolesta Järki ja tunteet ei kuitenkaan ole kaikilta osin erityisen kevyt, vaan Austen kuvaa tarkkanäköisesti ja terävästi ihmisluontoa. Kirjassa kuvataan rahanahneutta, sosiaalista pyrkyryyttä, nuukuutta, itsekkyttä ja pinnallisuutta. Päähenkilöt, Dashwoodin sisarukset Elinor ja Marianne, ovat jaloluonteisia ja uljaita, mutta herkulliset sivuhenkilöt tuovat yllin kyllin mukaan ala-arvoisempia tunteita. Näin 2020-luvun näkökulmasta kaikkein ajankohtaisin henkilö on Lucy Steele, joka Dashwoodin sisarusten näkökulmasta on huonosti kasvatettu, juonikas pyrkyri. Modernissa länsimaisessa katsannossa hän kuitenkin on oikea oman elämänsä sankari - nainen, joka rakentaa mieleisensä elämän kaikin käytettävissä olevin keinoin eikä turhaan uhraa itseään ja onneaan. Hänen henkilöhahmostaan löytyy lyhyt, tuore analyysi Preethi Kannanin sivuilta.

Lähes ahmaisin kirjan, sillä Järkeä ja tunteita oli ihana uppoutua lukemaan. Tapainkuvaus oli herkullista, henkilöhahmot eläviä ja tunnistettavia, Mariannen tunnemyrskyissä oli ihana piehtaroida itsekin ja Elinorin pidättyväisyys ja järkevyys oli palkitsevaa. Kersti Juvalle suurkiitos upeasta työstä ja Teokselle erityiskiitos panostamisesta kirjan ulkoasuun. Tähän kirjaan voi palata vielä monta kertaa.

 

Lue myös nämä:
Käännöskritiikkiseminaarissa Tampereella
Jane Austen: Pride and Prejudice
Charles Dickens: Bleak House

Margaret Yorke: Sovintouhri

Eräs Helmet-lukuhaasteen tarkoitus lienee, että lukijat löytäisivät itselleen uusia kirjoja ja kirjailijoita. Minun kohdallani haasteen kohta 26, "Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö" on ollut sellainen, johon ei ole tähän mennessä osunut yhtään kirjaa. Niinpä silmäilin lukuhaasteen Facebook-ryhmää, jossa suositeltiin dekkaristi Margaret Yorkea. Niinpä laitoin Sovintouhrin varaukseen kirjastosta.

 

Takakannessa kirjaa kuvataan "huikeaksi psykologiseksi trilleriksi". Kirja on julkaistu alun perin vuonna 1988, suomeksi tämä on julkaistu 1989. 

Kirja on eräänlainen Rikos ja rangaistus -muunnelma: siinä pohditaan, voiko toisen ihmisen tappamisen sivuuttaa ilman tunnontuskia ja millaisia seurauksia tällä on. Epämiellyttävä ja viinaanmenevä Gordon on tappanut ensimmäisen vaimonsa Annen. Oikeudenkäynnissä Annen maine mustattiin ja Gordon tuntui pääsevän vähällä. Gordonin toinen vaimo Carrie on huoleton, materialistinen nuori nainen, joka pyrkii maksimoimaan oman etunsa. Carrie tutustuu viattomaan nuoreen Nicholakseen, joka ihastuu Carrieen tietämättä tämän olevan naimisissa.

Kirjassa on vahvaa ajankuvaa: puheluita soitetaan puhelinkopeista, tietotekniikka on toimistotyössä uutta ja ihmeellistä, erilaisia matalan kynnyksen hanttihommia on pienilläkin paikkakunnilla runsaasti tarjolla ja parikymppisille on ihan tavallista mennä nopeasti naimisiin. Yorkella on tekstissään feministinen pohjavire, joka kuitenkin melkein peittyy ajankuvauksen ja tapakulttuurin alle: tämä näkyy vaikkapa eri henkilöhahmojen pohdiskellessa sitä, voiko nalkutus oikeuttaa perheväkivallan. Myös kirjassa kuvattu prostituutio on tulkittavissa kahdella tavalla: tietystä näkökulmasta katsottuna Yorke kirjoittaa itsenäisen naisen vapaasti valitsemasta seksityöstä, kun taas joidenkin henkilöhahmojen puheissa prostituutio jättää vahvan negatiivisen leiman.

Tämän perusteella kirja hieman tasapainoilee sen välillä, onko se aikansa lapsi, johon uusien lukijasukupolvien on vaikea samastua, vai onko se aikaa kestävä lukukokemus, jossa ihmiskuvaus kantaa tulevaisuuteen. Täytyypä hieman perehtyä internetissä Margaret Yorken kirjailijauraan, kritiikkeihin ja lukijakommentteihin.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja Kaarina Turtia on tehnyt hyvää työtä. Kirjan kieli on hyvää suomea, johon ei ole jäänyt anglismeja tai englannin kielen rakenteita. 

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
P.D. James: Syystanssiaiset

Dorothy L. Sayers: The Unpleasantness at the Bellona Club

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Ihanan lordi Peter Wimseyn salapoliisiseikkailut viihdyttivät taas minua erinomaisesti. Dorothy L. Sayersin luoma aristokraattinen harrastajaetsivä ratkoi tässä kirjassa epäilyttävää kuolemaa herrasmiesten klubilla. Ruumislöytö herättää epäilyksiä, monimutkaiset testamenttikuviot raastavat sukulaissuhteita, sotaveteraanien mielenrauha järkkyy ja taiteilijapiireissä säpisee.

Kenties kiinnostavin sivuhenkilö tässä kirjassa oli neiti Ann Dorland. Tätä kirjaa seuraa Strong Poison, jossa esitellään toiseksi päähenkilöksi nouseva Harriet Vane. Ann Dorland tuntuu joiltakin osin jonkinlaiselta esikuvalta tai harjoitelmalta Harriet Vanen hahmoon. Wimsey ei varsinaisesti ihastu Anniin, mutta hän näkee tämän hyvät puolet huolimatta siitä, ettei Ann ole mikään kaunotar.

Murhaselvittelyjen lopputulos vaikuttaa melko kyyniseltä. Rahanahneus, lähimmäisenrakkaus, sukurakkaus ja elämänlankojen hauraus sekoittuvat melkoiseksi keitokseksi. Raha tuntuu tuovan onnea, mutta myös rutkasti epäonnea.

Erään keskeisen juonikuvion arvasin melko varhain, mutta koska muuten olen aika huono dekkarikäänteiden arvailija, sain kyllä jännitystä kirjan loppuun asti. Sayers antaa vääriä johtolankoja ja kieputtaa henkilöhahmojaan taitavasti. Silti parasta kirjassa oli tarinan imu ja menneen ajan Lontoon elävä tunnelma - ja tietenkin lordi Peter Wimseyn kiehtova ja sympaattinen hahmo.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night 

Paul Rees: Robert Plant - elämä

Kansi: Like.

Olen lainannut kirjaston musiikkiosastolta aika paljon dvd-levyjä viime aikoina ja Itäkeskuksen kirjastosta mukaan tarttui myös Paul Reesin kirjoittama Robert Plantin elämäkerta. Led Zeppelinin laulajana tunnettu Plant on tehnyt myös pitkän soolouran.

Vähän ihmettelin kirjan alkupuolella, kun Reesin haastattelemat henkilöt tuntuivat olevan aika kaukana Plantin lähipiiristä ja pitkät pätkät kirjasta pohjautuivat vanhoihin lehtihaastatteluihin. Kirjan lopussa syykin selvisi: tämä on ns. auktorisoimaton elämäkerta eli kirjan kohde ei ole osallistunut kirjan tekoon. Jälkisanoissa Rees kiittelee Plantia siitä, ettei tämä myöskään ryhtynyt estelemään kirjan tekoa. Rees on pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on sentään tavannut Plantin useita kertoja itse, mutta eipä se kovin suurta lisäarvoa juuri tälle kirjalle anna.

Luin talvella Mick Wallin When Giants Walked the Earth -kirjan ja Led Zeppelinin vaiheiden osalta Paul Rees tallaa tuttuja latuja. Reesin tyyli on tosin toteavampi siinä mielessä nopealukuisempi. Kiinnostavampaa luettavaa ovat Plantin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset sekä pitkästä soolourasta kertominen. Luulen kyllä, että näistäkin tulee parempi versio jos Plant joskus haluaa kirjoittaa omaelämäkerran tai suostuu elämäkertaprojektiin jonkun kirjoittajan kanssa.

Kritisoin Wallia naisnäkökulman ja plagiointisyytösten väliin jättämisestä ja saman kritiikin voisi osoittaa Reesille. Plant on ollut melkoinen häntäheikki, jolla on ollut loputon määrä irtosuhteita ja useampia pitkiä suhteita. Hän on ehtinyt tehdä ns. juhaniahot, eli hänellä on lapsia paitsi ex-vaimonsa, myös ex-vaimon sisaren kanssa. Voisin kuvitella, että vakavia ihmissuhteita on jossain määrin häirinnyt rokkarin seksintäyteiset kiertuematkat, mutta asiaa ei juuri käsitellä. Samoin Led Zeppelinin harrastama muiden tekemän musiikin nappaaminen omiin nimiin sivuutetaan melko lyhyillä huomautuksilla.

Kiehtova persoona Plant kuitenkin on. Minuun teki vaikutuksen erityisesti hänen ratkaisunsa Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen. Paria paluukeikkaa lukuunottamatta Plant on viitannut kintaalla ajatukselle Led Zeppelinin uudelleenkasaamisesta, sen sijaan hän on rohkeasti tehnyt uutta musiikkia ja välillä kiertänyt keikkailemassa hyvinkin pienissä ympyröissä. Suomessa Plant on vieraillut viimeksi tänä kesänä, Pori Jazz -festivaaleilla.

Käännöksestä

Kirjan ovat suomentaneet Jonna Joskitt-Pöyry ja Juha Arola. Olisiko syynä kahden suomentajan käyttöön ollut halu saada kirja äkkiä suomalaismarkkinoille? Lukukokemus oli kuitenkin aika yhtenäinen, käännös oli enimmäkseen hyvää suomea ja luistavaa luettavaa.

Lue myös nämä:
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia  

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

Kansi: WSOY.

Neiti Marplen viimeinen juttu valikoitui kuunneltavaksi ihanan Lars Sverdbergin ansiosta. Luultavasti Svedbergin luennan kuuntelemisesta tulisi hyvälle tuulelle, vaikka hän lukisi maitopurkin kylkeä.

Kirjassa Uudessa-Seelannissa kasvanut Gwenda alkaa jäljittää brittiläisiä juuriaan yhdessä tuoreen aviomiehensä kanssa. Perheen historiasta löytyy ratkaisematon murhamysteeri. Nuoripari tutustuu neiti Marpleen, josta onkin korvaamaton apu rikoksen selvittelyssä. Mutta neiti Marple muistaa varoittaa Gwendaa: ei pidä herättää nukkuvaa murhaa. Asian kaivelu johtaa uusiin ongelmiin.

Tarina oli tuttua Christietä: merkillisiä kulisseissa tapahtuneita suhdekoukeroita, kaksoisrooleja ja englantilaisen pikkukaupungin tunnelmaa. Neiti Marplen mahtavat tiedonhankintataidot herättävät ihailua!

Sen sijaan en tajunnut kirjan nimeä. Miten niin tämä on neiti Marplen viimeinen juttu? Ainakaan tarinassa ei mitenkään viitattu siihen, että neiti Marplen ura päättyisi tähän. Pitänee luntata selitys Googlen avulla.

Lue myös nämä:
Copycat-kirjankansi
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Kansi: Kai Toivonen / WSOY.

Piti asiakseen metsästää lisää Lars Svedbergin lukemia Agatha Christie -äänikirjoja kirjastosta. Vaikuttaa siltä, että olen kuunnellut jo melkein kaikki, mutta pari vielä löytyi. Syyttävä sormi oli toinen näistä. Kirjan kuuntelemisessa kesti varmaan pari kuukautta ja välissä oli pitkiä taukoja, mutta onneksi juonessa pysyi silti kärryillä. Kirjasta voi kuunnella näytteen Elisa Kirjan sivuilla. Nappaan tällä myös Lukulampun kesäkirjahaasteesta kohdan "Kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Syyttävä sormi on neiti Marple -kirja, mutta neiti Marple vierailee kirjassa vain vähäisenä sivuhenkilönä. Minäkertoja Jerry muuttaa sisarensa kanssa pieneen Lymstockin kylään. Lontoolaissisaruksille pikkukylä näyttäytyy uneliaisuuden tyyssijana, mutta pinnan alla kuohuu.

Christie leikittelee suurkaupungin ja pikkukylän vastakohtaisuudella ja rakentelee ihania romansseja henkilöhahmojen välillä. Rikos tuntuu melkein sivuseikalta, vaikka rikosjuoni onkin läsnä tarinassa koko ajan: kyläläiset saavat nimettömiä törkykirjeitä ja sitten alkaa tulla ruumiita. Ilman neiti Marplea mysteeri ei tietenkään ratkea.

Mainiota viihdettä ja Lars Svedbergin ääni on ihanaa kuunneltavaa. Eihän näitä Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja voi kuin kehua.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Dorothy L. Sayers: Unnatural Death

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan!

Wimsey-dekkarit ovat niin virkistäviä, että voisin merkitä tämän kirjaksi, joka tekee minulle hyvää. Mutta ehkä murhien täyttämän dekkarin ilmoittaminen sellaiseksi olisi vähän makaaberia. Niinpä korkkaan oman haastesuoritukseni kohdalla "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä". #kesäkirjahaaste

Sukelsin jälleen lordi Peter Wimseyn kiehtovaan maailmaan. Dorothy L. Sayersin kolmas Wimsey-dekkari Unnatural Death on ilmestynyt vuonna 1927. Kirjassa Wimsey kohtaa "täydellisen rikoksen": vanha nainen on kuollut tavalla, joka on kirjattu luonnolliseksi kuolemaksi. Sattuman kautta Wimsey törmää naista hoitaneeseen lääkäriin ja päättää tutkia, liittyykö kuolemaan sittenkin rikos. Lähes tyhjästä nyhjäisemällä Wimsey ja hänen ystävänsä, poliisi Charles Parker pääsevät rikoksen jäljillä ja pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Kirjassa oli monia mielenkiintoisia "pinnanalaisuuksia". Ensinnäkin tulkitsin kirjassa olevan peräti kaksi lesbosuhdetta - toinen vakavampi, toinen pinnallisempi ihastus. Alkuasetelmassa kuvattu vainaja, neiti Agatha Dawson kun oli elänyt koko elämänsä hyvän ystävättärensä kanssa saman katon alla. Tämä ystävätär käyttäytyi varsin maskuliinisesti ja omalle ajalleen poikkeuksellisesti. Hän saavutti mainetta menestyksekkäänä hevosenkasvattajana.

Kirjassa ei käytetä sanaa lesbo eikä suhdetta muutenkaan kuvata rakkaussuhteena, vaan asiasta puhuttaessa viitataan naisten ystävyyssuhteeseen. Kuitenkin kertomatavassa on jotain, joka ainakin tällaiselle nykylukijalle antaa aihetta tulkita suhde naisten väliseksi rakkaudeksi.

Toinen esimerkki on nuoremmasta polvesta. Wimsey epäilee alusta alkaen murhaajaksi neiti Dawsonin perijätärtä, nuorta sukulaisnaista Mary Whittakeria. Hänen kannoillaan roikkuu häntä muutaman vuoden nuorempi neiti Findlater, joka vaikuttaa kovin ihastuneelta. Wimseyn apulainen, neiti Climpson, tarkkailee suhdetta ja pitää neiti Findlaterin kiintymystä ylenpalttisena ja toivoo tämän löytävän miespuolisen ihastuksen kohteen.

Lisäksi kirjassa on merkillepantavaa, että Wimsey ja Parker eivät kohtaa päävihollistaan ennen kuin vasta aivan lopussa. Epäillyn neiti Whittakerin tekemisiä seurataan useiden henkilöhahmojen kautta, mutta hän vaikuttaa enimmäkseen taustalla ja hänestä kuullaan paljon, mutta häntä itseään nähdään vähän. Kiinnostavaa!

Sayersille ominaiseen tapaan jotkut käänteet olivat niin mielikuvituksellisia, että uskottavuus alkoi olla koetuksella, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirja oli taattua Sayersia: vetävä, kiinnostava, täynnä mielenkiintoista miljöö- ja ihmiskuvausta ja sotienvälisen ajan Englannin tunnelmaa.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Whose Body?
Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Bryan Talbot: Grandville Noël

Kansi: Dark Horse Books.

Olin odotellut Grandville-sarjan neljättä osaa kirjaston valikoimiin, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, tilasin Grandville Noëlin ihan itselleni. Herkullista luettavaa tämä steampunksarjakuva oli jälleen kerran. On myös hauska huomata, kuinka sarjan taustakuviot kehittyvät ja laajenevat pikkuhiljaa. Ranskalainen keisarikunta on kokenut isoja poliittisia myllerryksiä ja ongelmia aiheuttavat myös taikinanaamojen - jotka itse haluavat kutsua itseään poliittisesti korrektiin tapaan ihmisiksi - vaatimukset päästä täysien kansalaisoikeuksien piiriin. Albumi on luettu myös Taikakirjaimissa.

Tarinassa kovaotteinen mäyräpoliisi LeBrock lähtee etsimään Grandvillestä eli Pariisista vuokraemäntänsä sisarentytärtä, joka on hurahtanut ääripään herätysliikkeen pauloihin. Avuksi LeBrock värvää vanhan ystävänsä, luksusprostituoitu Billien. Mutta jopa maailmaa nähnyt Billie joutuu taipumaan liikkeen johtajan, karismaattisen yksisarvisen Apollon, edessä...

Sivuhenkilöistä on pakko hehkuttaa Chance Lucasta, joka oli mainio sarjakuvallinen silmänisku eräälle eurosarjakuvan klassikkosankarille. Taitavasti Talbot pyörittelee myös uskonnollisen kultin otteita ja lonkeroiden ulottamista päivän politiikkaan. Lisäksi taikinanaamojen protestit ja taikinanaamoja vastaan suunnatut väkivaltaiset iskut kuvaavat varsin osuvasti myös nykyajan Eurooppaa - niin vaihtoehtohistoriaa ja fantasiaa kuin Grandville onkin.

Youtubesta löytyi hauska vloggaus, herra nimeltä Bookbabble arvioi Grandville Noëlin tehokkaasti kahdessa ja puolessa minuutissa. Koskahan suomalaiset kirjavloggaukset yleistyivät?



 

Lue myös nämä:

Bryan Talbot: Grandville 

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire 

Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness

Kansi: Hodder & Stoughton

Clouds of Witness on lordi Peter Wimseystä kertovan dekkarisarjan toinen osa, alkuperäinen ilmestymisvuosi on 1926.

Siinä missä sarjan avausosa Whose Body? tuntui vielä hieman sormiharjoittelulta, Clouds of Witness oli täyttä tavaraa. Tähän osaan myös viitataan ahkerasti myöhemmissä osissa, eikä ihme - epäiltyjen joukossa on useampikin Wimsey ja murhasta syytettynä on Denverin herttua, Peterin vanhempi veli Gerald.

Leppoisa metsästysloma keskeytyy, kun lady Mary Wimseyn sulhanen löytyy kuolleena. Peter singahtaa apuun ja yhdessä poliisiystävänsä Charles Parkerin kanssa he penkovat kuolemaan johtaneita tapahtumia. Etsintä johtaa miehet hyvinkin kauas, Charles käy tekemässä tutkimuksia Ranskassa ja Peter oikein Amerikassa asti. Toimintaa riittää suorastaan poikkeuksellisen paljon.

Lisäksi kirja kuhisee ihanan synkeitä salaisuuksia... Alamaailman kiehtovia ja julmia kaunottaria, ristiriitaisia rakastumisia luokkaeroista piittaamatta ja muita isompia tai pienempiä paheita. Herkullista!

Clouds of Witness oli todella mukaansatempaava, kirjaa tuli välillä oikein ahmittua. Erinomaista luettavaa!

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Whose Body?
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night

Mick Wall: When Giants Walked the Earth

Kansi: St. Martin's Griffin.

But there was loot in it, and plenty of it if you only knew how, and you weren't gonna let it get away from you even if it meant growing what was left of your hair.

Luin viime vuoden aikana pari Pamela Des Barresin bändärimuistelmakirjaa ja niistä kävi selväksi, että suurin piirtein kaikki 1960- ja 1970-lukujen yhdysvaltalaisbändärit ehtivät jossakin vaiheessa sänkyyn Led Zeppelinin jäsenten kanssa. Erityisesti bändin näkyvimmät nokkamiehet, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page tuntuivat kaatavan naisia kuin heinää. Des Barresin kirjat houkuttelivat minut tutustumaan Led Zeppeliniin enemmän: oliko bändistä laulattamaan muutakin kuin lakanoita?

Ja olihan niistä. Syksystä alkaen olen kuunnellut aika lailla Led Zeppelinin musiikkia, joka on parhaimmillaan todella hienoa. Päätin etsiä käsiini myös jonkin bändistä kertovan kirjan ja nettihaut vinkkasivat erityisesti kahta teosta: Stephen Davisin Jumalten vasara (alkuperäiskielellä Hammer of the Gods) ja Mick Wallin Led Zeppelin - Jättiläisten aika (alkuperäiskielellä When Giants Walked the Earth: a biography of Led Zeppelin) nousivat erityisesti esiin. Lopulta päädyin Wallin kirjaan, puhtaasti siitä syystä että se oli saatavilla e-kirjana, joten kirja oli ostettavissa saman tien. Lukulaitteeni kulkee minulla käsilaukussa "laukkukirjana", joten metromatkojen ja muiden kulkemisten aikana olen lueskellut Led Zeppelinin tarinaa.

Robert Plant ja Jimmy Page vuonna 1973.
Kuva: Heinrich Klaffs / Wikimedia Commons.

Wall on pitkän linjan rocktoimittaja, joka on kirjoittanut monia muitakin musiikkiaiheisia kirjoja. Bändielämäkerta eteni enimmäkseen sujuvasti: kronologista kerrontaa maustettiin kursivoiduilla minämuotoisilla "eläytymisjaksoilla" - Wall on hypännyt kohteidensa nahkoihin ja kertoo tarinaa heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi alun sitaatti rahan hankkimisesta on pantu bändin legendaarisen managerin Peter Grantin suuhun.

Joitakin häiritseviäkin piirteitä Wallin tyylissä oli. Hän on selvästi aika lailla polvillaan Pagen edessä ja fanittaa kitarasankaria estoitta. Lisäksi hän käyttää huomattavan paljon aikaa Pagen okkultismiharrastuksen setvimiseen ja välillä pohtii ilmeisen tosissaan, vaikuttiko okkultismi sekä bändin menestykseen että viimeisten vuosien vastoinkäymisiin. Lisäksi Wall sivuuttaa varsin pintapuolisesti kaksi minua erityisesti kiinnostanutta asiaa: tekijänoikeusrikkomukset ja naiskuviot.

Koska Des Barresin bändärikirjat johdattivat minut Led Zeppelinin pariin, luin kiinnostuneena niitä pätkiä, jossa kuvattiin bändin naissuhteita. Kovin syvälle Wall ei näihin kuitenkaan mene ja aihetta käsitellään jokseenkin pintapuolisesti, suorastaan kaksinaismoralistisesti. Kaikki neljä bändin jäsentä olivat naimisissa ja osalla oli lapsiakin ennen kuin menestys alkoi. Tämä ei estänyt ketään viettämästä kiertueella aikaa vieraiden naisten seurassa. Yhtäkään bändin jäsenen vaimoa ei siteerata kirjassa suoraan, vaan Wall maalailee melko idyllisen kuvan onnellisista perheenisistä kotonaan kiertueiden välissä. Luulisi nyt vaimoja ottaneen päähän, jos menestyksen hintana on miehen jatkuvan ja suorastaan holtittoman uskottomuuden sietäminen.

Myös tekijänoikeusrikkomukset Wall kuittaa yleensä "lainaamisena" tai "inspiroitumisena". Tästä aiheesta olisi ehdottomasti ollut paikallaan kaivaa taustoja näkyviin. Guardianin artikkelissa on tiiviisti kerrottu bändin omiin nimiinsä ottamista biiseistä. Ryhdyin pohtimaan erityisesti sitä, missä määrin tällainen valmiin musiikin käyttäminen oli ajan henkeä - 1960-lukua voinee pitää vielä jonkinlaisena murrosvaiheena suullisen ja tallennetun musiikkiperinteen välillä. Elävä musiikki kukoisti ja suullisen perinteen aikana laulut levisivät esittäjältä toiselle. Taltioidun musiikin aikana tekijöiden merkitseminen ja tekijänoikeuskorvauksien maksaminen nousi esiin aivan eri lailla. Olisi kiinnostavaa lukea tästä aiheesta asiallista tekstiä.

Muuten Led Zeppelinin tarina muistutti siitä, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yksityislentokoneita, pussikaupalla kokaiinia, hotellihuoneiden tuhoamista, huutavia kymmentuhatpäisiä yleisömassoja, tappeluja ja tietenkin seksiä. Jos sex & drugs & rock'n roll -tarinat kiinnostavat, tässä kirjassa sellaisia piisaa.

Myös ajankuvana kirja oli mielenkiintoinen. 1960-luvun loppupuolella Led Zeppelin oli uuden ajan edustaja: villimpi ja hurjempi kuin vaikkapa siihenastinen suursuosikki Beatles. 1970-luvun lopulla taas punk-aate jyräsi niin lujaa, että yhtäkkiä pitkätukkaiset, liehuvalahkeiset kitarasankarit ylipitkine sooloineen alkoivat näyttää auttamattoman vanhanaikaisilta. Musiikkilehdissä bändiä haukuttiin dinosaurukseksi ja sen jäseniä vanhoiksi pieruiksi. Viimeisiä keikkojaan varten 1970-luvun lopussa bändi jopa yritti päästä ajan henkeen mukaan leikkaamalla hiukset siisteiksi, lyhentämällä kappaleiden liveversioita ja pukeutumalla uuden aallon tyylin mukaisesti.

Kirjallisuutta Led Zeppelinistä kyllä riittäisi. Bändin pitkäaikainen kiertuemanageri Richard Cole julkaisi muistelmateoksen Stairway to Heaven jo 1990-luvulla ja kirja kuulemma pursuaa likaisia yksityiskohtia. Fiktion puolelta kiinnostava teos voisi olla Jason Buhrmesterin Black Dogs, jossa kerrotaan dekkarimuodossa vuoden 1973 hotelliryöstöstä, jossa Led Zeppeliniltä vietiin parisataatuhatta dollaria rahaa.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Mauri Kunnas: Piitles
Michelle Morgan: Marilyn Monroe: Private and Undisclosed

Dorothy L. Sayers: Whose Body?

Kansi: Hodder & Stoughton.

Elokuussa Busman's Honeymoonin lukemisen jälkeen arvelin pitäväni hieman taukoa lordi Peter Wimseyn seurasta, mutta eihän tässä kovin kauaa mennyt kun taas palasin Dorothy L. Sayersin hurmaavien ja älykkäitten klassikkodekkarien pariin. Olen lukenut metromatkoilla ja muuallakin lukulaitteestani Wimsey-sarjan ensimmäistä osaa. Whose Body? on ilmestynyt alun perin vuonna 1923. Kirja on suomennettu nimeltä Kuka ja mistä? ja siitä on blogannut ainakin Liisa. Liisan blogistahan Sayersin kirjat löysinkin. Fennica-tietokannan mukaan kirja on suomennettu kahteen kertaan, kummallakin kerralla samalla nimellä. Niilo Lavion suomennos on vuodelta 1944, Kristiina Rikmanin suomennos vuodelta 1986.

Kuten Liisa mainitsee, sarja kehittyi ja syveni loppua kohti ja minunkin mielestäni Whose Body? on selvästi paljon kepeämpi kuin loppupään osat. Tämä on perinteinen arvoitusdekkari, jossa oudon rikoksen ratkaiseminen ja johtolankojen tutkiminen on keskiössä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta heitä ei kuvata kovin syvällisesti.

Mukavaa viihdettä kirja silti oli. Wimsey tutkii sekä eräästä kylpyhuoneesta löytynyttä ruumista että rikkaan liikemiehen katoamista. Aisaparinaan hänellä on poliisi Charles Parker. Parker esiintyy myös myöhemmissä kirjoissa, mutta aika pienessä roolissa. Tässä kirjassa hänen roolinaan on olla "Watson", Wimseyn työpari. Parkerin tekemisiä ja menemisiä kuvataan paikoin yhtä paljon kuin Wimseyn puuhia.

Terävänäköinen Sayers kuvaa tässäkin kirjassa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä ja hänen hahmonsa ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Olen lukiessani pohtinut, ihannoiko vai kritisoiko Sayers vanhaa englantilaista luokkayhteiskuntaa. Toisaalta ja tuo epäkohtia selvästi näkyviin, toisaalta hän kuvaa Wimsey paikoin aika ihailevasta. Wimseyn varakkuus, tyylitaju, herrasmiesmäisyys ja hyvä maku saavat paljon huomiota. Täytyypä tutkailla, onko joku analysoinut tätä enemmän. Erän kiinnostava Sayers-tutkimus tuli vastaan Amazonissa: Janice Brown on kirjoittanut kirjan nimeltä The Seven Deadly Sins in the Work of Dorothy L. Sayers. Latasin kirjasta ilmaisnäytteen luettavaksi.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Bryan Talbot: Grandville
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 10 - War Stories

Kansi: Yuko Shimizu / Vertigo.

Elokuussa lukemani The Unwritten Fables oli pettymys, joten odotin tason nousua kun The Unwritten -sarjan kymmenes kokoomaosa War Stories ilmestyi. Ahmaisinkin albumin yhtenä iltana, mutta täysin tyydyttäväksi lukukokemus ei osoittautunut. Oli tämä kuitenkin The Unwritten Fablesia parempi.

Toisen suosikkisarjani Fablesin lailla myös The Unwritten on lähestymässä loppuaan. Tekijäkaksikko Carey & Gross tarinoivat sarjan päättämisestä tässä haastattelussa - ei ehkä kuitenkaan kannata lukea haastattelua, jos ei ole sarjan lukemisessa kovin pitkällä. Mihinkähän jatkuvajuoniseen sarjakuvaan sitä seuraavaksi sitten itsensä koukuttaisi? No, onneksi The Unwritteniä on vielä jäljellä...

Pidin War Storiesissa siitä, että päähenkilöt pääsivät pitkästä aikaa yhteen. Tom Taylor, Lizzie Hexam ja Richard Savoy tapaavat taas, mukana menossa on myös monta muuta vanhaa tuttua. Lisäksi pääjuoni otti pienen nytkähdyksen eteenpäin. Välillä juonenkuljetus on tuntunut siltä, että tarinan suurimpia arvoituksia on vaikea saada nätisti pakettiin, mutta toivottavasti pitkän linjan käsikirjoittaja Mike Carey selviää luomuksestaan.

Miinusta sen sijaan tulee tarinan nykivyydestä. Tuntui, kuin asiat olisivat edenneet tosi lyhyissä pätkissä ja melko kaoottisesti. Tosin juonikin antaa aihetta kaaosmaisuuteen - asiat vaikuttavat olevan Lontoossa kertakaikkisen sekaisin. Paikoin käänteet tuntuivat kuitenkin ennen nähdyiltä. Tämä taas on sarjassa poikkeuksellista, koska tähän mennessä The Unwritten on vyöryttänyt ennalta-arvaamattomia tapahtumia peräkkäin.

Mutta luulenpa, että täytyy lukea albumi jossain vaiheessa uudelleen ja puntaroida mielipidettä sitten uudestaan. Kenties mielipiteeni muuttuu positiivisemmaksi uusintalukemisen jälkeen... Sitä odotellessa suosittelen lukemaan myös Booksyn bloggauksen sarjasta.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Dorothy L. Sayers: Busman's Honeymoon. Kävele naiselle ammatti

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.

Toukokuussa lukemani Gaudy Night päättyi romanttiseen kosintaan, joten tietenkin piti päästä jatkamaan lordi Peter Wimseyn tarinassa eteenpäin. Busman's Honeymoon kertoo Wimseyn ja hänen vastavihityn vaimonsa Harrietin kuherruskuukaudesta, jota - tietenkin - sotkee murhatapaus.

Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kävele naiselle ammatti -tempaukseen. Naisten Pankki haastoi kirjabloggaajat lukemaan jonkin kampanjaan liittyvän kirjan. Naisten Pankki järjestää 14.9.2014 kävelytapahtuman, osallistua voi useilla eri paikkakunnilla. Tapahtuman avulla kerätään lahjoituksia tukemaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Näitä teemoja Dorothy L. Sayers on Wimsey-dekkareissaan käsitellyt toistuvasti.

Katso osallistumisohjeet täältä.

Busman's Honeymoon sopii tempaukseen siinäkin mielessä, että itsenäisen ja varakkaan dekkarikirjailija Harriet Vanen asema muuttuu taloudellisesti, kun hän menee naimisiin upporikkaan lordi Peter Wimseyn kanssa. Vuonna 1937 ilmestynyt kirja on asenteiltaan moderni: toisin kuin aikalaiset olettavat, Harriet ei suinkaan aio lopettaa työntekoa avioliiton myötä, vaan oma työ on hänelle edelleen tärkeä. Samoin oma omaisuus - en osaa ottaa kantaa, miten tuon ajan brittiläisessä avioliittolaissa huomioitiin vaimon asema, mutta kirjassa Peter ja Harriet tekevät asianajajan opastuksella monenlaisia sopimuksia, joilla varmistetaan Harrietin taloudellinen päätäntävalta ja itsenäisyys.

Kirjasarjassa on ollut vahva feministinen pohjavire, kenties näkyvimmin se nousi esiin Gaudy Nightissa. Mutta myös tässä kirjassa näkyy monenlaisia esimerkkejä naisen asemasta ja itsemääräämisoikeudesta - tai sen puutteesta. Käykäähän siis kävelemässä ja lahjoittamassa!

Pakko tunnustaa pieni väärinymmärrys. Etukäteen ajattelin, että Busman's Honeymoon sijoittuu jonnekin bushmannien maille - oletin siis Peterin ja Harrietin lähtevän Afrikkaan asti häämatkallaan. Mutta ei, kyseessä onkin sanonta. "Busman's holiday" viittaakin bussikuskiin ja tarkoittaa sitä, että joku päätyy tekemään vapaa-ajallaan samoja asioita kuin työssään . Eikä kirja suinkaan sijoitu Afrikkaan, vaan pieneen englantilaiseen maalaiskylään Harrietin lapsuudenmaisemiin.

Jälkisanoista selvisi, että Sayers kirjoitti tarinan ensin näytelmäksi ja sitten vasta romaaniksi. Kieltämättä romaanissa on jotain näytelmämäistä: monet kohtaukset ovat sijoittuvat yhteen kiinteään paikkaan, ihmisiä tulee ja menee, dialogi on vilkasta ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä. Murhamysteerikin on maalaismaisemaan sopiva: ruumis löytyy juuri siitä talosta, jossa Wimseyt kuherruskuukauttaan viettävät, joten pariskunta joutuukin käyttämään romantiikalle varattua aikaa poliisin avustamiseen. Toki tämä salapoliisiparille sopiikin.

Pikkukylän asukkaat edustavat kaikkia mahdollisia yhteiskuntaluokkia. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että Wimseyt ovat todella läheisissä tekemisissä kyläläisten kanssa, mutta muutamassa kohtauksessa yhteiskuntaluokkien välinen hajurako tehdään todella selväksi.

Romantiikkaa kirjassa riitti niin hääkuvausten kuin pariskunnan rakkaudentunnusten kautta. Sayers tosin pitää huolta myös komiikasta - erästä erityisen herkkää lemmenkohtausta onkin salakuuntelemassa kolmaskin osapuoli ja tilanne kääntyy jopa tragikomiikaksi. Sen sijaan outoa oli, että Peter vähän väliä höpisee Harrietille vanhoista heiloistaan. Eihän sellaisista nyt kuherruskuukauden aikana toitoteta vastavihitylle vaimolle!

Kirjan lopussa oli kiinnostavan epädekkarimainen jakso, jossa käsitellään sitä, miten salapoliisi selviää syyllisyydentunteista, kun murhaaja saa kuolemantuomion. Tätä puolta ei viihteessä yleensä käsitellä.

Luulenpa, että nyt kun olen saanut Peterin ja Harrietin rakkaustarinan päätöksen, säästelen loppuja Sayersin kirjoittamia Wimsey-kirjoja luettavaksi vähän rauhallisemmalla tahdilla. Sarjan alkupuolihan on minulta kokonaan lukematta, lisäksi Wimsey esiintyy myös novelleissa. Wimseylle on kirjoitettu myös uusia seikkailuja: Jill Paton Walsh kirjoitti loppuun Sayersilta kesken jääneen Thrones, Dominations -kirjan ja tämän jälkeen Paton Walsh on julkaissut kolme kirjoittamaansa Wimsey-kirjaa. Hän tekee yhteistyötä Sayersin perikunnan kanssa. National Post -lehdestä löytyy Paton Walshin haastattelu uusimman kirjan tiimoilta. En yleensä lämpene erityisen paljon jonkun muun kirjoittamille jatko-osille, mutta katsotaan tilannetta sitten kun olen saanut kaikki Sayersin itsensä kirjoittamat Wimsey-kirjat luettua...

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Dorothy L. Sayers: Gaudy Night

Pamela Des Barres: I'm With The Band

Kansi: Helter Skelter

Minulla on ollut mieliteko lukea pitkästä aikaa elämäkertoja ja olenkin lainannut kirjastosta kaksi elämäkertaa kesää varten. Ensimmäisen luin matkalukemisena. Pamela Des Barresin I'm With The Band - Confessions of a Groupie on kirja, jonka olemassaolon olen hämärästi tiedostanut jo pitemmän aikaa, mutta sysäys lainaamiseen taisi tulla jostain kirjablogista, jossa kirja mainittiin. En löytänyt enää googlettamalla varmaa lähdettä, mutta sen sijaan bongasin pari muuta blogia, joissa Des Barresia on luettu: Penjami on blogannut tästä samasta kirjasta - joka on suomennettu nimellä Kuumana bändiin - ja Linnea taas myöhemmästä teoksesta Let's spend the night together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia.

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1987, lukemani painos oli vuodelta 2005. Siihen oli lisätty esipuhe ja jälkisanoja, joista Pamela Des Barresin myöhemmät kuulumiset kävivät ilmi. Rouva elää aktiivista elämää vieläkin - hänen kotisivuiltaan löytyi upea matkavinkki Los Angelesissa kävijöille - Rock Tour kaupungissa Des Barresin vetämänä.

Tämä omaelämäkerrallinen muistelmateos herätti kaksijakoisia tuntemuksia. Kirja on vetävä ja antoisa ja liityn suosittelijoiden joukkoon: jos 1960- ja 1970-lukujen rokkivuodet kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja. Toisaalta groupien tunnustukset pitävät sisällään paljon aika surullisia, outoja ja kamaliakin asioita. Synkät sävyt jäävät kuitenkin vähäisempään rooliin kuin kirjasta pursuava railakasta bailaamista ylistävä elämänilo. Periaatteessa maailman kuuluisin groupie on elänyt suht samanlaista elämää kuin kuka tahansa bilettämistä rakastava parikymppinen tyttö. Hän vain on päässyt mukaan bileisiin, jotka ovat himppasen toista luokkaa kuin taviksilla.

Los Angelesissa kasvanut Pamela (omaa sukuaan Miller) hurahtaa rokin kuuntelijaksi jo nuorena ja fanittaa kiihkeästi muun muassa Beatlesia ja erityisesti Paul McCartneytä. Teininä hän pääsee näkemään ja kuulemaan isoja nimiä vaivattomasti, saapuvathan kaikki merkittävät bändit keikkailemaan Los Angelesiin. Pamelan ei näköjään tarvitse myöskään mitenkään erityisesti ängetä julkkisten kaveriksi, sillä kun hän on tutustunut kavereittensa kautta muusikoihin, hän onkin yhtäkkiä "kaikkien" kanssa samoissa bileissä: hän hengailee Jim Morrisonin kanssa jo ennen kuin The Doors julkaisi ensimmäistäkään levyä ja törmää Rolling Stoneseihin klubilla, jonne Rollarit saapuvat katsomaan keikkaa ihan kuin tavalliset pulliaiset.

Hippiaate näkyy Pamelan elämässä vahvasti, samoin vapaa rakkaus sekä melkoisen vapaamielinen huumeiden käyttö. Sex & drugs & rock'n roll, tosiaan. Kirja on kirjoitettu melko puhekielimäiseen ja jutustelevaan tyyliin, ja välillä ällistelin kuinka toteavaan sävyyn Pamela kokemuksiaan muisteleekaan. Toisaalta Pamela on myös ihanan avoin omien mokiensa muistelussa: välillä hurjat biletys- ja seksikuvaukset katkeavat kuvaamaan, miten nuori Pamela pähkäilee pitäisikö hänen tehdä elämässään jotain muutakin kuin bailata, kuten vaikkapa hankkia työpaikka tai oma asunto. Mutta kuten kirjan lopussa selviää, näidenkin aika vähitellen tuli.

Hieman kaksinaismoralistiselta tuntuu taas tapa, jolla Pamela korostaa pitäneensä neitsyydestään kiinni pitkään - samaan aikaan kun kirjassa kerrotaan avoimesti lukuisista suuseksisessioista eri muusikoiden kanssa. Samoin melko suuren painoarvon saa The GTOs, "bändi", johon Pamela kuului. Panen bändin lainausmerkkeihin siksi, että kovin suurta musiikillista arvoa ryhmällä ei tainnut olla, tosin tämän mielipiteen jokainen voi tietenkin itse muodostaa vaikkapa tutustumalla Youtubessa bändin tuotantoon. Kulttimaineeseen The GTOs on silti noussut, joten ryhmän kulttuurisen merkityksen varhaisena tyttöbändien edelläkävijänä voi tunnustaa.

Elämäkerroissa on parasta, että niissä kerrotut asiat tuntuisivat usein liian mielikuvituksellisilta, jos ne olisivat fiktiota. Sama pätee tähänkin kirjaan: miten ihmeessä Pamela on voinut treffailla kaikkia mahdollisia rockin suurmiehiä ja osallistua niin moniin ultimaalisiin bileisiin? Lennokas huumeiden käyttö ja muusikkopiirien rinnakkaiset ja päällekkäiset rakkaus- ja seksisuhteet ovat myös todella värikästä luettavaa. Toki kirjan edetessä myös pimeitä puolia nousee näkyviin: moni menevä mies tai nainen myös sortui huumeisiin ja elämäntavan aiheuttamiin ongelmiin.

Osa bändäritouhusta vaikuttaa olleen lähinnä hyväksikäyttöä, mutta suurimmaksi osaksi Pamelan elämäniloinen asenne tekee vaikutuksen: uskon hänen sanansa siitä, että hän teki enimmäkseen juuri sitä, mitä itse halusi. Siinä mielessä Pamela Des Barresia voi pitää tasa-arvon esitaistelijana: hän näytti, että nainenkin saa pitää hauskaa eikä edes 60-luvulla kaikkien tarvinnut siirtyä koulunpenkiltä kotirouvaksi, jos itse halusi jotain muuta.

One morning, Allen called and told me to put on my freakiest ensemble and rush downtown to dance in a film with the Jimi Hendrix Experience. When I arrived, wearing a teensy blue-velvet item, I could hear "Foxy Lady" pouring out the windows of this huge circular hippie pad, painted neon green and hot pink. Three frizz heads were the center of attention, and as I entered, the frizz in the middle said, "What're you doing later?" I smiled and started shaking, because Jimi Hendrix was a formidable-looking gentleman. He had a big psychedelic glaring eyeball in his wacky jacket and his hair kinked out blatantly in every direction. I could smell sex all over him; even his pockmarks sizzled."

Edit 15.7. Kirjabingo meinasi unohtua. Ruksitan "Tositarinaan perustuvan" tällä kirjalla.

Lue myös nämä:
Mauri Kunnas: Piitles
Michelle Morgan: Marilyn Monroe: Private and Undisclosed
Marie Clayton - Tim Hill: The Beatles kuvina

Colin MacInnes: Absolute Beginners

Kansi: Allison & Busby / Amazon.

Colin MacInnesin Absolute Beginners oli mainio kirjalöytö. Kirja on lukupiirimme kuukauden kirja, se on suomennettu nimellä Alkusoittoa. Valitsin kirjan kuitenkin luettavaksi alkukielellä, sillä kirjasta löytyi Kindle-painos joten kirjan hankkiminen oli varsin vaivatonta ja edullista.

En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, enpä muistanut edes kuulleeni kirjasta tai Colin MacInnesistä. Mitä pitemmälle luin, sitä vakuuttuneempi oli, että tämän täytyy olla teinikirjallisuuden klassikko, samaan tapaan kuin J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Täytyi ihan tarkistaa, kumpi teoksista on aiemmin julkaistu. Absolute Beginners on vuodelta 1959, Sieppari taas vuodelta 1951. Ilmeisesti kirjat rinnastettiin toisiinsa jo Absolute Beginnersin ilmestyttyä, näin voi päätellä ainakin vuonna 2007 ilmestyneestä The Guardianin MacInnes-jutusta.

Absolute Beginnersin kertojana on 18-vuotias poika, jonka nimeä ei mainita missään vaiheessa. Poika edustaa lontoolaisia teinejä - kirjan keskeisiä teemoja on teini-ikä ja ennen kaikkea se, miten uusi ilmiö teiniys oli kirjan kuvaamana aikakautena, 1950-luvulla. Kertoja tuo esiin, miten turmeltuneita ja häikäilemättömiä teini-ikäiset ovatkaan, kaikkea muuta kuin viattomia. Tämä paatuneisuuden ja viattomuuden ristiriita näyttäytyy kirjassa jatkuvasti, tosin välillä kertoja onnistuu puhumaan itsensä pussiin.

Kertoja itse hankkii tienestejä ottamalla lapsipornokuvia ja myymällä niitä eteenpäin. Eräs hänen ystävänsä ryhtyy parittajaksi ja tuttavapiiriin kuuluu monia narkomaaneja tai sellaiseksi matkalla olevia. Joitakin tekoja voi suhteuttaa kirjoittamisen ajankohtaan: esimerkiksi osa kirjoittajan valokuvamalleista on lähes täysi-ikäisiä ja he poseeraavat vaatteet päällä. Silti kirjan alussa kertojan häijyys ja ilkeys tuntui häiritsevältä. Kuva kertojasta kuitenkin pehmeni sitä mukaa, mitä pitemmälle kirjassa pääsin.

Alkupuolella keskitytään enimmäkseen kirjan päähenkilöiden elämään, mutta loppupuolella keskiöön nousevat rotumellakat. Kertoja asuu rähjäisellä alueella ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluu paljon tummaihoisia. Aluksi kertojan kielenkäyttö tuntui hätkähdyttävän rasistiselta - hän käyttää tummaihoisista nimitystä Spades - mutta kirjan loppupuolella kertoja osoittaa suvaitsevaisuutensa tai ainakin halunsa suvaitsevaisuuteen. Pahamaineiset ted-jengit aloittavat rasistiset hyökkäykset tummaihoisia kohtaan ja kertoja lähtee mukaan katutappeluihin puolustamaan tummaihoisia.

"'I don't understand my own country any more', I said to her. 'In the history books, they tell us the English race has spread itself all over the damn world: gone and settled everywhere, and that's one of the great, splendid English things. No one invited us, and we didn't ask anyone's permission, I suppose. Yet when a few hundred thousand come and settle among our fifty millions, we just can't take it."

Erittäin kiinnostava on kertojan suhde entiseen tyttöystäväänsä Suzeen. Viimeistään Suzesta puhuessaan minäkertoja osoittautuu jossain määrin epäluotettavaksi kertojaksi. Erityisen kirjan viimeisten sivujen käänteet jäivät mietityttämään. Suze on myös kiitettävän värikäs persoona: seurustelusuhteen jälkeen hän on - kertojan mukaan - keskittynyt hankkimaan tummaihoisia rakastajia ja yhdenillanjuttuja, minkä lisäksi hänellä oli suunnitelmissa kulissiavioliitto keski-ikäisen homomiehen kanssa.

Kirjassa viehättivät myös kertojan jazz-intoilu, kompleksiset perhesuhteet sekä teini-ikäisen raivokas dissaus Lontoon vanhanaikaisuutta ja tylsyyttä kohtaan. Samalla tulee toki selväksi, miten värikäs asuinympäristö Lontoo voikaan olla. Kirjan kieli oli upeaa ja Kindlen sisäänrakennetusta sanakirjasta oli paljon iloa, sillä kirjassa viljeltiin paljon viittauksia muun muassa historiallisiin henkilöihin.  Yllätyin, kun hoksasin, että MacInnes oli kirjan ilmestymisen aikaan 45-vuotias. Niin hyvin kirjassa on tavoitettu nuoren ihmisen angsti, että luulin kirjailijan olleen kirjaa kirjoittaessaan itsekin nuori. Melkoisen värikästä elämää MacInnes tuntui vaikkapa Wikipedian perusteella itsekin eläneen

Kuten alussa totesin - mahtavaa törmätä ennalta tuntemattomaan kirjaan, joka osoittautuu näin vetäväksi, tasokkaaksi ja ajatuksia herättäväksi helmeksi. Lukupiirin yllätyksiä parhaimmillaan!

Lopuksi rastitan vielä kirjabingossa e-kirjan ruudun.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
J.M. Barrie: Peter Pan

Michael Cunningham: Tunnit

Kuva: Gummerus

Michael Cunninghamin kirjoja on blogeissa luettu paljon ja myös Tunnit on ollut hyvin suosittu kirja. Siitä ovat bloganneet ainakin Anna J., Sara, Tuulia ja Karoliina. Minun käsiini Tunnit osui kirjaston äänikirjahyllyllä joskus ikuisuus sitten - kirja odotti vuoroaan aika kauan mutta nyt pääsin sen kuuntelussa vihdoin loppuun.

Tunneissa on kolme kertojahahmoa: kirjailija Virginia Woolf 1930-luvun Lontoossa, kotirouva Laura 1940-luvun Los Angelesissa ja tyylikäs Clarissa 1990-luvun New Yorkissa. Naisten kertomukset vaikuttavat olevan kaukana toisistaan, mutta yhtymäkohtia löytyy varsinkin kirjan lopussa.

Kirja toi minulle toistuvasti mieleen Riikka Pulkkisen Totan. En ihastunut Tottaan kun sen luin, mutta Tunnit auttoi minua hahmottamaan tyylilajin viehätysvoiman. En siis ihastunut Tunteihinkaan mitenkään erityisesti, mutta Cunninghamin keskiluokkainen ja tapahtumaton vatulointi tuntui jotenkin intensiivisemmältä ja aidommalta kuin Pulkkisen. En osaa sanoa, voiko Cunninghamia pitää missään mielessä Pulkkisen esikuvana, mutta tyylillisiä yhtenäisyyksiä minun mielestäni löytyy.

Kolme kertojahahmoa kuvailevat omia tunnelmiaan, ympäristöään ja muistojaan. Tapahtumat ja juonen kehittely on minimaalista, fiilistelyllä on tärkeämpi merkitys. Jokainen kirjan naisista pohtii syvällisiä ajatuksia ja enimmäkseen kaipaa jotain muuta kuin sitä, minkä keskellä elää. Mutta mikä on kaipauksen kohde? Ah, kuinka täyttymätöntä ja riipivää!

Mutta mikäs siinä, kuuntelihan tämän. Woolf on kiehtova hahmo fiktiiviseksi henkilöhahmoksi siirrettynäkin, samaa mietin jo Vanessaa & Virginiaa lukiessani - vaikkei sekään kirja minua erityisemmin saanut pauloihinsa. Cunningham saa miljöökuvauksensa eläväksi. Välillä henkilöhahmojen tunnetilat herättivät minussa aitoa kiinnostusta.

Lukijana oli kokenut näyttelijä Eero Saarinen. Hänellä on todella miellyttävä ääni ja rauhallinen tapa lukea - erinomainen valinta lukijaksi siinä mielessä. Kuitenkin oli vähän hassua, että lukijana oli mies, kun kaikki kertojahahmot olivat naisia. Välillä Saarinen hieman ylikorosti naismaista replikointia. Kenties kirja on nakitettu Saariselle siksi, että kirjailijakin on mies, vaikka kirjan hahmot olivatkin naisia. Mene tiedä.

Nappaan kirjabingossa tällä kirjalla rastin ruutuun "Kirja & elokuva".

Käännöksestä

Marja Alopaeuksen suomennos kuulosti kauniilta, vaikka kenties kuunnellessa kieltä tarkkailee hieman eri tavalla kuin lukiessa. Minusta suomennos oli elävää, rikasta ja virheetöntä. Kenties persoonapronomineja oli välillä aika reippaasti, vaikka verbiä taivuttamallakin olisi pärjännyt. Kokonaisuus oli kuitenkin oikein toimiva.

Lue myös nämä:
Riikka Pulkkinen: Totta
Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Dorothy L. Sayers: Strong Poison