Elly Griffiths: The Zig Zag Girl

Kansi: Mariner Books /
Amazon.

"Rich people are all very well", his mother had said once, "as long as they keep in their proper place."

 
Brittiläisen Elly Griffithsin Taikatemppumurhat oli täsmävinkki HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa tehdään taikoja". Liityin kirjaston varausjonoon, mutta sitten päätin ostaa englanninkielisen alkuteoksen e-kirjana Kindleeni, niin pääsin lukemaan kirjaa nopeasti. Alkukielellä The Zig Zag Girl on julkaistu vuonna 2014, suomennos on ilmestynyt tänä vuonna

Kuten olen usein todennut, en ole mikään dekkarien himolukija. Niinpä monet suositut, sarjoja kirjoittavat nykydekkaristit ovat minulle aika lailla vieraita. Elly Griffiths kuuluu näihin kirjailijanimiin - hänen nimensä on tullut vastaan siellä täällä, mutta ennen tätä minulla ei ole ollut sen suurempaa tarvetta etsiä hänen kirjojaan luettavaksi.

Pidän kuitenkin kovasti brittiläisen Dorothy L. Sayersin dekkareista. Mahtaisiko Griffiths yltää sinne päinkään samalle tasolle?

Kirja sijoittuu eteläenglantilaiseen Brightonin merenrantakaupunkiin, kesään 1950. Kaupungissa tapahtuu teatraalinen murha. Poliisi Edgar saa selvittelyavukseen vanhan armeijakaverinsa, Max Mephiston, joka on esiintyvä taikuri. Maxia huolettaa elävän esitystaiteen kohtalo, sillä Amerikasta päin kuuluu huhuja uuden keksinnön, television, kovasta suosiosta.

The Zig Zag Girl oli mainiota luettavaa joululomalle. Se oli riittävän pitkä, joten siihen pystyi uppoutumaan pitkiksi ajoiksi. Siinä oli mukavaa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden tutkailua, mutta kirja oli lomamoodiaivoilleni tarpeeksi juonellinen ja viihdyttäva. Lisäksi se oli oikein klassinen arvoitusdekkari, jonka äärellä pystyi pohtimaan, kuka oikein mahtaisi olla murhaaja. Murhaajahan ei saisi mikään deux ex machina -hahmo, joka tipahtaa viime metreillä kirjaan mukaan, vaan murhaajan tulisi olla joku kirjassa pitkin matkaa esiintyvä hahmo.

 

Pidin teatteriympäristöstä ja sivuhahmoista erityisesti iäkäs Diablo oli mainio. Yleensä en välitä siitä, että kirja tuntuu liikaa "tv-käsikirjoituksen pohjalta", mutta tämä kirja oli sellainen, että jo lähes näin tämän BBC:n tv-sarjana. 

Viihdyttävälle dekkareille on aikansa ja paikkansa. Panenpa mieleen, että Elly Griffthsin dekkarien parissa saattaisin viihtyä myöhemminkin. Ihan Sayersin tasoon kirja ei yltänyt, mutta ehkä riman asettaminen niin korkealle oli minulta hieman epäreilua.

 

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Margaret Yorke: Sovintouhri

Mirja Hovila (suom.): Neljä naista nuoralla - Latvian naisten vuosisata

Kansi: Paperiporo.

yrität palauttaa mieleesi lapsuuden lomapäivien maun:
mustaherukan, punaherukan ja omenahillon.
suolakurkun, kuivatut kantarellit,
hiukan männynpihkaa ja mustikoita,
hiukan nokkosia ja ampiaisia,
hiukan pähkinöitä ja tähdenlentoja.

(Ote Rūta Mežavilkan runosta Elokuu 2007)

Olen lukenut tänä vuonna useita pienkustantamojen tai sivutoimisten kustantamojen teoksia. Näistä mainittakoon Tammelan kunnan kustantama Täällä on hyvä elää, Ahveniston suojeluyhdistys ry:n kustantama Maauimalan pelastus ja OMS Kirjatuotannon kustantama Pohjoiset korttipelit. Paperiporon kustantama Neljä naista nuoralla – Latvian naisten vuosisata sopii mainiosti joukon jatkoksi.

Löysin kirjan luettavaksi kirjaston tietokannasta. HelMet-lukuhaasteessa minulla on vielä pari kohtaa suorittamatta, näistä yksi on ”Kirjalla ei ole päähenkilöä.” Haastekohtaan on vinkattu runokirjoja ja päätin kurkata, millaisia uutuuskokoelmia kirjastosta löytyisi. Koska luin tänä vuonna latvialaisen Jānis Joņevsin Doom 94:n, kiinnostuin jatkamaan Latvian parissa tämän runoantologian kautta.

Kustantamon kotisivuilla kerrotaan yrityksen taustoista: Suomentaja Mirja Hovila perusti PAPERIPORO-kustantamon vuonna 2016 rakkaudesta Latvian kirjallisuuteen ja maahan. Tähän mennessä Paperiporo on kustantanut niin runoutta, lastenkirjoja kuin romaanejakin.

Esitän tässä vaiheessa kiitokseni Paperiporoa pyörittävälle Mirja Hovilalle, sillä tätä kustantamoa pyöritetään taatusti rakkaudesta lajiin. Mitään kaupallista jättipottia ei latvialaisella käännöskirjallisuudella voi olettaa saavutettavan. Kulttuurin harrastajille on kyllä paljon iloa siitä, että pieneltä kielialueelta käännetään suomeksi tasokasta kirjallisuutta ja näin laajennetaan lukijoiden maailmankuvaa.

Neljä naista nuoralla esittelee kymmenen runoilijaa. Kaikki kokoelman runoilijat ovat naisia ja heidät on valittu niin, että kukin edustaa syntymävuodellaan yhtä 1900-luvun vuosikymmentä. 1900-luvun melskeet sotineen, miehitysaikoineen, pakolaisuuksineen ja vallankumouksineen häälyvät runojen taustalle, mutta useimmilla runoilijoilla tärkein teema on luonto. Runoissa oli todella paljon luonnon ja vuodenaikojen kuvausta, mikä tekee kokoelmasta helposti lähestyttävän.

Minua puhuttelivat eniten itseni ikäiset runoilijat, yllä siteeraamani 1970-lukua edustava Rūta Mežavilka ja 1980-lukua edustava Inga Pizāne. Runous on parhaimmillaan herättelevä kokemus, mieleen nousee muistoja ja tunteita tai mielessä syntyy kokonaan uusia assosiaatioita. Tämä kokoelma vei minut Itämeren rantaan ja mäntymetsiin, mutta myös historiallisen eurooppalaisen kaupungin kadunkulmiin ja kahviloihin.

Antologiassa on lyhyt esittely jokaisesta runoilijasta. Minulle esittelyt olivat tarpeen, sillä kukaan runoilija ei ollut ennestään tuttu. Tohdin suositella tätä teosta Baltiasta kiinnostuneille ja helppolukuista runoutta kaipaaville.

Lue myös nämä:
Jānis Joņevs: Doom 94 
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Hannu ja Janne Tarmio (toim.): Maailman runosydän

Matteuksen evankeliumi

Matteus.
Bysanttilainen maalaus 1300-luvulta.
CC-lisenssi CC0 1.0 Universal Public Domain Dedication.
Lähde: Wikipedia.

Silloin Juudas, hänen ilmiantajansa, kysyi: "Rabbi, enhän se ole minä?" "No, mitäpä luulet?" Jeesus vastasi.

Eräs HelMet-lukuhaasteen kohta on ”kirjassa syntyy lapsi”. Päätin valita tähän kristikunnan tunnetuimman syntymiskohtauksen eli jouluevankeliumin. Luin Matteuksen evankeliumin uutena, vuoden 2020 käännöksenä. Osainnoittaja Matteuksen evankeliumin lukemiseen oli Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa, jonka luin syksyllä. Se sijoittuu Israeliin ja siinä Raamatun sanoman tulkinta on tärkeässä roolissa.

Kenties pientä lukubuustia tuli myös tämän syksyn ”uskontokohuista”, joissa on vellottu sen ympärillä, miten kouluissa pitäisi toimia, jos kouluissa halutaan järjestää tunnustuksellisia uskonnollisia tapahtumia ja niille vaihtoehtoista ohjelmaa. Ja miten ohjelmista ja tapahtumista pitäisi tiedottaa ennakkoon, jotta lapset ja huoltajat tietäisivät, onko ohjelma uskonnonharjoittamista vai ei. Näistä kohuista on kirjoiteltu kiihtyneesti niin paljon mielipiteitä, että tyydyn itse tässä yhteydessä toteamaan, että jopa kirkkoon kuuluvilla aikuisilla tuntuu olevan äärimmäisen ohut Raamatun ja kristinuskon tuntemus.

Koska kirjoitan kirjablogia, käsittelen tässä postauksessa Matteuksen evankeliumia kirjallisena tekstinä. Halukkaat voivat itse pohdiskella tykönään kirjan uskonnollista sanomaa.

Entisenä seurakuntanuorena ja Suuren Raamattuvisan voittajana olen toki lukenut evankeliumit moneen kertaan, mutta aika pitkä aika on siitä, kun olen viimeksi lukenut kokonaisen Raamatun kirjan yhtä soittoa. En myöskään ole perehtynyt uusimpaan käännökseen. Oma rippiraamattuni oli vielä vuoden 1938 käännös, mutta pian rippikoulun jälkeen päästiin lukemaan uutta, vuoden 1992 käännöstä. Se on minulle ylivoimaisesti tutuin.

Minkä tahansa kirjan suomennoksista ja uudelleensuomennoksista saa helposti kiistelyä aikaan, mutta Raamatun käännöskiistoissa on ihan oma latauksensa. Itse pidän käännöksen päivittämistä perusteltuna. Muistan, kun ala-asteella Raamattua luettiin ja kuunneltiin vanhana käännöksenä. Kyllä 1930-luvun kieli kuulosti auttamatta lapsen korviin kummalliselta ja etäännyttävältä. Ajanmukainen käännös tekee sen, että lukija tai kuulija voi keskittyä siihen, mitä Raamatussa sanotaan, sen sijaan että jäisi jumiin vanhentuneisiin tai oudon tuntuisiin sanavalintoihin ja lauserakenteisiin.

Raamattu.fi-sivusto on Suomen Pipliaseuran ja evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä. Siellä voi kätevästi lukea Raamattua ja valita mieleisensä käännöksen. Halutessaan käännökset ja kieliversiot voi avata samaan näkymään, jolloin on helppoa verrata eri versioita. Minulle Matteuksen evankeliumin uusin käännös oli suorastaan päräyttävää luettavaa. Esimerkiksi siteeraamani Jeesuksen ”no mitäpä luulet” -tokaisu on siinä hyvä esimerkki. Vuoden 1992 käännöksessä Jeesus lausui ”itsepä sen sanoit” ja vuoden 1938 käännöksessä ”sinäpä sen sanoit”.

Kääntäjätyöryhmä on todella onnistunut kirjoittamaan Matteuksen evankeliumin suomeksi sujuvalla, helposti ymmärrettävällä kielellä. Jeesus ei enää aloita lausahduksiaan hokemalla joka väliin ”totisesti”. Autuaiden sijaan puhutaan onnellisista ja myös Isä meidän -rukous on kirjoitettu uusiksi.

Hiottu käännös tekee sen, että Matteuksen evankeliumi vaikuttaa suorastaan vallankumoukselliselta tekstiltä. Ei mikään ihme, että tämä kuuluu maailman levinneimpiin, käännetyimpiin ja tunnetuimpiin teksteihin. Tarinahan on kuin toimintaseikkailu: anarkistisen röyhkeä ja sanavalmis Jeesus kerää ihmeteoillaan suuren seuraajakunnan ja tunkee korskeaan Jerusalemin kaupunkiin julistamaan oppiaan, vaikka hän ja hänen porukkansa ovat jerusalemilaisten mielestä lähinnä huijareita ja outoa murretta puhuvia maalaisia. Seurauksena on ilmianto, epäreilu oikeudenkäynti ja väkivaltainen kidutuskuolema, jota seuraa ennustuksen mukainen kuolleista herääminen ja mahtipontinen käsky käännyttää koko maailman ihmiset.

Elämme materialistisessa, kapitalistisessa maailmassa ja siihen nähden Jeesuksen antikapitalistiset ohjeet ja suoranainen varautumiskielto ovat vallankumouksellisia. Jeesus kehottaa kuulijoitaan jakamaan omaisuutensa pois ja lähtemään liikkeelle ilman varavaatteita tai eväitä, luottaen siihen että kyllä ruokaa ja suojaa jostain löytyy. Vihamiehille kuuluu kääntää toinen poski ja erimielisyydet antaa anteeksi. Tuoretta ja väkevää tekstiä edelleen!

Innostuin tekemään myös pientä kaivelua netissä. Ei esimerkiksi ole varmaa, onko evankeliumissa mainittu tullimies Leevi Matteus todella tämän evankeliumin kirjoittaja. Tekstin syntyajaksi arvellaan vuosia 70-80 jKr. Kirjoittajan arvellaan käyttäneen tekstinsä runkona vanhempaa Markuksen evankeliumia.

Tarkastin myös, vieläkö Veripelto tunnetaan Jerusalemissa. Kun Juudas Iskariot oli hirttäytynyt, ostivat ylipapit hänen palauttamillaan lahjusrahoilla pellon. Evankeliumi kertoo: ”Sen vuoksi pellon nimeksi tuli Veripelto, ja nimi on säilynyt tähän päivään asti.” Ja kyllä vain, edelleen voi sanoa että nimi on säilynyt tähän päivään asti. Veripelto sijaitsee Akeldaman alueella Jerusalemissa, paikalla on mm. ortodoksinen luostari.

Raamatun uuden suomennoksen työryhmä on saanut tähän mennessä valmiiksi Uuden testamentin ja psalmit. Työryhmän tavoitteena on kääntää myös Vanha testamentti kokonaan vuoteen 2028 mennessä. Käännöstyöstä voi lukea lisää Pipliaseuran sivuilla.

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Olli Säynäjäkangas (toim.) - Katariina Ryytty: Pohjoiset korttipelit

Kansi: OMS Kirjatuotanto.

Tupessa on tiettyjä pelistrategioita, joilla vasta-alkajakin pärjää tyydyttävästi. Ensimmäinen tärkeä vaihe tupessa on näyttö. Ramaajalla tulisi olla lähes kaikista maista kiinniottokortit.

 

Tilasin Pohjoiset korttipelit -kirjan, kun etsin sopivaa teosta HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjassa pelataan". Tämän vuoden aikana lukemissani kirjoissa on pelaamista tullut vastaan siellä ja täällä, mutta mietin, minkä asian pelaamisesta minua kiinnostaisi lukea. Urheiluun liittyvä pelaaminen ei ole mikään ykkössuosikkini. Korttipelejä pelasin nuorena mielelläni - ja pelaisin mieluusti edelleen, jos käsillä olisi sopiva peliporukka ja aikaa pelaamiseen - joten googlasin, löytyisikö tupen pelaamiseen liittyviä kirjoja. Olli Säynäjäkankaan ja Katariina Ryytyn Pohjoiset korttipelit oli todellinen täsmäkirja tähän tarpeeseen. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2002 ja uudistettu toinen painos on julkaistu tänä vuonna.

 

Kirja on painettu kaksikielisenä, kenties Lapissa matkailevia turisteja ajatellen. Suomenkielinen osuus on 119 sivun pituinen. Kun kirjan kääntää ympäri, voisi aloittaa lukemisen englanninkielisestä kannesta ja lukea englanniksi. Kustantaja OMS Kirjatuotanto on Olli Säynäjäkankaan pyörittämä rovaniemeläinen pienkustantamo. Kirjan on kuvittanut Minna Säynäjäkangas.

 

Kirjassa esitellään nämä pelit: amerikkalainen, avopokeri eli sökö, katko, piitti, ramina, ristikontra, sinkki ja neljän tuppi. Muistelen joskus vähintään kokeilleeni ainakin sököä, katkoa ja raminaa, mutta neljän tuppi on minulle näistä ykkönen. Lukiomuistoista vahvimpia ovat muistot välitunneista, jolloin kokoonnuttiin oleskelutilaan, kasettimankasta soi Leevi and the Leavings ja porukalla lyötiin korttia. Myös ristiseiskaa pelattiin paljon, mutta kahden parin voimin pelattava neljän tuppi oli taktisempi ja jännittävämpi. Minulla ei ollut kirkonkylän lukiolaisena aavistustakaan siitä, että pelatessamme jatkoimme ja ylläpidimme pohjoissuomalaisten metsätyömiesten savottakulttuuria. Mutta huomasin etelämmäksi muutettuani, että moni uusi tuttavuus ei ollut koskaan kuullutkaan neljän tupesta.

 

Pohjoisten korttipelien ansioksi voi laskea, että jokaisesta pelistä esitellään säännöt riittävän selkeästi ja sen perään kuvataan pelitaktiikkaa ja erilaisia mahdollisuuksia voittaa peli. Sääntöluettelot voivat olla aika puuduttavia ja tylsiä, joten taktiikan lyhytkin kuvaaminen saa pelin kuulostamaan paljon ymmärrettävämmältä. Esimerkiksi tupen peluussa korostetaan muistamisen merkitystä, mikä toki on tärkeä taito korttipeleissä ylipäätään. Yhdessä korttipakassahan on yksi kappale kutakin korttia, joten jos muistaa pelatut kortit, siitä voi saada etua pakan vähetessä kun jäljellä on enää rajattu määrä vaihtoehtoja. 

Kirja lupaa esitellä myös sanontoja, pelitermejä ja pelaamiseen liittyviä tarinoita. Melko mukava määrä näitä onkin ja itselleni heräsi halu lähteä joskus katsomaan Sodankylän tuppimestaruuskisoja. Ne pelataan vuosittain toukokuussa. Sompio-lehden verkkosivut kertovat, että tänä vuonna voittajiin onkin ilahduttavasti kuulunut myös nainen, 23-vuotias Miia Vaarala. Onnittelut sinne!

Ilmeisesti peliin kuuluvat sanonnat ja letkautukset ovat kuitenkin melko paikallisia, sillä minulle tutuimpia lausahduksia ei kirjassa ollut. Ramissa oli tapana sanoa "kiinni ku leipään", kun iskettiin suurempi kortti pöytään. Erityisesti kuhmolaiset kaverini suosivat sanontaa "pelovaa ku pullopersesika", millä oli tarkoitus horjuttaa vastustajan henkistä tasapainoa. Itse puhuin myös nolosta nolona, kun kirjassa ramin vastakohtana on nulo, joka lienee Lapissa suosittu termi.

Pienkustantamojen helmasyntinä pidetään viimeistelemättömyyttä ja joitakin pieniä kauneusvirheitä Pohjoisista korttipeleistä voisi halutessaan nostaa esille. Mutta koska tällainen kulttuuriperinnön tallettaminen on todella arvokasta, en rupea nillittämään pikkuasioista tällä kertaa. Suosittelen Pohjoisia korttipelejä sekä pohjoissuomalaisesta kulttuurihistoriasta että korttipeleistä kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Saara Atula - Sonja Lassila: Retkiruokaa nuotiolla

Kuva: Cozy Publishing.

Sain Saara Atulan ja Sonja Lassilan kirjan Retkiruokaa nuotiolla kustantaja Cozy Publishingilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Luin vuosi sitten Saara Atulan Retkiruokakirjan ja pidin siitä. Nyt huomasin, että Atulalta on tullut toinen vastaava kirja, yhdessä eräopas Sonja Lassilan kanssa toteutettu Retkiruokaa nuotiolla. Nimensä mukaisesti kirjan fokus on ruokien kypsentäminen elävällä tulella. Pyysin kirjasta arvostelukappaleen. 

Siinä missä edellinen kirja keskittyi kasvisruokiin, on tähän kirjaan otettu mukaan myös kalaruokia ja yksi pororuoka. Reseptien skaala vaihtelee helposta vaativaan, mitä pidän hyvänä ominaisuutena keittokirjalle. Tällöin on matala kynnys kokeilla jotain kirjan ohjetta, mutta jos haluaa hifistellä, voi edetä kohti vaativampia reseptejä.

Kirjan johdannossa on hyvät ohjeet varusteista, tarvikkeista ja tulenteosta. Suurin osa resepteistä on sellaisia, että niissä kirjan nimen mukaisesti todella käytetään tulta valmistukseen. Osa ohjeista on enemmän Retkiruokakirjan ydinohjeiden kaltaisia, eli ennakkoon kuivatettavia aterioita, jotka voi sitten elvyttää syötäväksi vaikka ruokatermospullossa. Toki nämäkin sopivat nuotioruoaksi siten, että keitetään nuotiolla kattilassa vettä ja ennastetaan ateria siinä.

Kirjan kuvat ovat suorastaan ylimaallisen kauniita. Ne loihtivat mieleen jonkinlaisen unelmaelämän, jossa pohjoiseen muuttaneet etelän ihmiset retkeilevät ja telttailevat ympäri vuoden. Ja juuri niin kirjan tekijäporukka ilmeisesti tekeekin. Valokuvista osan on ottanut Markus Atula. Kirjassa viljellään jutustelevaa sävyä, joka paikoin kääntyy jopa ärsyttävän puolelle, mutta ehkä olen valmis suhtautumaan sallivasti nuorten naisten puhetyyliin täältä ylhäisen kypsästä keski-iästäni katsoen.

Osaan koota ihan tarpeeksi hyvin syttyvän nuotion ja minulla on myös kohtuullinen valikoima ulkoruoanlaittoon soveltuvia välineitä. Kattilan voisin ehkä vielä ostaa. Päätin testata kirjasta lapsiperheelle sopivaa helppoa ja nopeaa ohjetta. Söimme nuotiolounasta viikonvaihteessa ihan kotipihalla, takapihan nuotiopaikalla. Koereseptiksi valikoituivat omenaiset kanelipullapasteijat.

Reseptin idea on nerokkaan yksinkertainen: siinä käytetään valmista purkkicroissanttaikinaa. Ohjeessa kehotetaan viipaloimaan omenaa täytteeksi ja maustamaan viipaleet, mutta päätin hieman oikaista. Nappasin täytteeksi vihreiden kuulien makuista marmeladia, jolloin valmisteluun riitti että lätkin marmeladia taikinasuikaleille ja käärin niistä pasteijoita.

 

Resepti neuvoo asettelemaan pasteijat halsterille. Mietin, mahtaisiko lukittu halsteri litistellä pasteijoita liikaa, mutta täyte oli sen verran jämptiä kamaa ettei pahempia valumia tullut, vaikka halsteri sai odotella paistovuoroaan pääruokien kypsentämisen ajan.

 

Ohje neuvoo paistamaan leivonnaisia noin 10-15 minuutin ajan siten, että etäisyys hiilloksesta on noin 20 cm. Varmempi kypsymisen merkki on toki tarkkailla väriä ja sitä, milloin leivokset alkavat pullistua. Lehtevä croissanttaikina paisuu kypsyessään.

Annoin valmiiden pasteijoiden jäähtyä, että sain ne irrotettua halsterista. Toki olisi voinut vaikka sipaista taikinaan hieman öljyä, niin eivät ehkä olisi takertuneet kiinni ritilään. Maku oli juuri sopiva niille, jotka pitävät makeista leivonnaisista: nämä katosivat ripeästi parempiin suihin.

Veikkaan, että tätä ohjetta tulee käytettyä myöhemminkin - täytettähän voi varioida loputtomiin. Jos halsterin raahaaminen jonnekin kauas ei napeksi, niin grilliritilä ajaa varmasti saman asian, kunhan käytössä on tarvittaessa sopiva työkalu pasteijoiden kääntelyyn tai ei arkaile näppiensä polttamista.

Moni muukin ohje houkuttelee kokeilemaan. Esimerkiksi jäätelön kuljettaminen ruokatermoksessa vaikuttaa niin kätevältä, että tätä pitää ehdottomasti kokeilla joskus kuumana kesäpäivänä. Maltillista hifistelyä edustavat pohjoissuomalaiset klassikkomaut: leipäjuustoa nuotiokinuskilla. Retkeilijän remmejä pitää myös kokeilla. Olen tehnyt joskus mansikkasoseesta remmejä, jotka tosin lähinnä tahmasivat kiinni leivinpaperiin - kirja vinkkaa käyttämään esimerkiksi silikonista kestoleivinpaperia alustana.

Suolaisista ruoista houkuttelevat esimerkiksi haukiruisburgeri, pilkkijän kalakeitto ja kaveritortillat.

Olen haastanut tänä vuonna itseäni käymään keittokirjojani läpi ja kokkaamaan niistä ruokia. Tässä projektissa "ruokakirjatatsini" on hioutunut ja olen todennut, että arvostan hyviä ja paneutuneita teemakeittokirjoja nykyään enemmän kuin yleiskeittokirjoja. Toki yleiskeittokirjoille on paikkansa, esimerkiksi ruoanlaiton aloittelijoille ne sopivat hyvin. Varmasti myös netin runsaalla reseptivalikoimalla on vaikutusta yleiskeittokirjojen merkityksen vähenemiseen - perusohjeisiin löytyy kyllä reseptejä netistä vaikka kuinka paljon. Mutta huolellisesti tehty ja tekijöidensä osaamisesta ammentava teemakeittokirja puoltaa paikkaansa. Retkiruokaa nuotiolla on juuri sellainen - kokenutkin kotikokki voi oppia sen äärellä paljon uutta, mutta se tarjoaa myös matalan kynnyksen makupaloja.

Tätä kirjaa voi suositella sekä vaelluksen ja retkeilyn himoharrastajille että ulkoileville lapsiperheille.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Mari Moilanen: Tölkkiruokaa
Anu Brask - Sami Repo: Sienihullu

Sally Beauman: Intohimo ja valhe

HelMet-lukuhaasteessa on haastekohta “Kirjassa valehdellaan”. Nappasin kirjaston kierrätyshyllystä täsmäkirjan tähän kohtaan. Sally Beaumanin Intohimo ja valhe on ilmestynyt alkukielellä englanniksi vuonna 1994 ja se suomennettiin heti samana vuonna. Lukemani Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on vuodelta 1995.

 

 

Beauman on selvästi ollut jonkinlainen ysärihitti ja ihan ihmettelin, miksi en muista kuulleeni hänen tuotannostaan aiemmin. Olenhan itsekin ollut SSKK:n jäsen 90-luvulla. Esipuheessa kuvaillaan, että Beaumanin esikoisromaani Kohtalo oli maailmanlaajuinen kirjahitti, josta käytiin kova kilpailu kustantamojen kesken.

Beaumanin persoonasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan voi lukea The Guardianissa julkaistusta muistokirjoituksesta. Kirjailija menehtyi 71-vuotiaana vuonna 2016.

Intohimo ja valhe on takakansiesittelyn perusteella romanttinen trilleri ja ”erotiikan palapeli, valheiden verkko”. Päähenkilöt ovat amerikkais-brittiläinen toimittajanainen Gini ja ranskalainen valokuvaaja Pascal, jotka värvätään yhteistyöhön tekemään paljastusjuttua. He ovat menneisyydessään olleet rakastavaisia ja joutuvat yhteistyön myötä kohtaamaan tunteensa.

Olin kirjasta kahtalaista mieltä. Arvelen, että kirjasta voisi sovittaa mainion tv-sarjan. On kuvauksellista miljöötä, monenlaisia sivuhenkilöitä ja paljon käänteitä sisältävä juoni. Mutta kirjallisena teoksena Intohimo ja valhe jäi epäuskottavaksi.

Esimerkiksi Pascal on aivan liian täydellinen mies, jotta häntä voisi pitää kiinnostavana tai uskottavana. Hän on samaan aikaan seikkailullinen mutta sitoutumishaluinen, kovapintainen mutta huolehtivainen, huikentelevainen mutta uskollinen. Gini puolestaan kuvataan älykkääksi, vahvatahtoiseksi ja kunnianhimoiseksi naiseksi, mutta kirjan aikana hän tekee melkoisen hölmöjä tekoja.

Ehkä suurin heikkous on psykologinen uskottavuus. Asenteiltaan kirja on vahvasti julkaisuhetkensä tuotos. Henkilöhahmot käyttäytyvät monin tavoin kuin ulkoapäin määriteltyinä stereotyyppeinä. Julkaisuhetkellä vaikkapa homoseksuaalisuus tai seksityö ovat olleet vielä jonkinlaisia tabuja – niinpä näitä asioita edustavat sivuhenkilöt kuvataan ikään kuin kyseinen ominaisuus oli ainoa asia, mitä heissä on. Samoin vaikkapa avioerolla vaikuttaa olleen vielä jonkinlainen stigma.

Romantiikkaa tai erotiikkaa saa lukijana odotella: Gini ja Pascal punastelevat ja kaihoavat. Vasta jossain sivun 180 paikkeilla kuvataan seksiaktia.

Sivuhenkilöitä vilisi niin paljon, että ehdin mennä heissä sekaisin ja kun juonenkäänteet lopulta paljastettiin lukijalle, olin tipahtanut kärryiltä sen suhteen, mitä ja miksi oikein tapahtui.

Kirjoihin keskittyvässä verkkopalvelu Goodreadsissa useampikin henkilö on kirjoittanut Beaumanin kirjoista tuoreita arvioita, joten kyllä hänellä edelleen lukijoita on. Minulle tämä kirja oli kuitenkin lähinnä muistutus siitä, miten äkkiä kirja voi vanheta. Vaikka Beauman oli kiinnostava ja suosittu kirjailija 90-luvulla, en rohkene suositella ainakaan tätä teosta 2020-luvun lukijoille. Paitsi ehkä niille tv-sarjojen käsikirjoittajille, jotka etsivät sopivia teoksia, joista voisi muokata kiinnostavan tv-toteutuksen.

Lue myös nämä:
John Grisham: Firma
Barbara Cartland: Kreivin uusi onni
Margaret Yorke: Sovintouhri

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Kansi: Ecco.

I once had a garden. I can remember the smell of the turned earth, the plump shapes of bulbs held in the hands, fullness, the dry rustle of seeds through the fingers. Time could pass more swiftly that way.

 

Palasin Margaret Atwoodin klassikon The Handmaid’s Talen pariin HelMet-lukuhaasteen vuoksi. Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, jolloin pidin blogikirjoittamisesta taukoa. Eräs lukuhaasteen kohta on ”kirjasta on tehty tv-sarja” ja päätin valita kirjan, johon perustuvaa tv-sarjaa olen itsekin katsellut. 

 

Elisabeth Mossin tähdittämän The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vuonna 2017. Sarjaa on julkaistu viisi tuotantokautta ja ilmeisesti kuudes tuotantokausi jää sarjan päätöskaudeksi. Se on tarkoitus julkaista ensi vuonna.

Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti, mutta katseluni hyytyi jonnekin toisen tuotantokauden alkuun. Syytän tästä eniten omia ruuhkavuosiani – kaikkeen ei aika riitä ja minun kohdallani television katselu on se, jota olen karsinut.

Itse kirjahan on aivan loistava. Ensimmäisellä lukukerralla myötäelin naisten alistamisen synnytyskoneiksi niin vahvasti, että kirja tuntui lähes kauhukertomukselta. Pari vuotta sitten luin Atwoodin Testamentit, jossa hän palasi Gileadiin ja laajensi alkuperäisteoksen maailmaa.

Nyt toisella kerralla kirja oli edelleen erittäin vetävä, mutta maltoin myös tarkkailla sen yksityiskohtia hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tosin kun yrittää googlettaa selityksiä ja tulkintoja, joita muut ovat kirjasta tehneet, saa hakutuloksiin valtavan määrän erilaisia ”esseepankkeja”. Ilmeisesti englanninkieliset oppilaitokset luetuttavat tätä kirjaa paljon oppilaillaan ja jos oppilaat eivät jaksa lukea teosta, he voivat vähän pinnata ja poimia mallivastauksia näiltä apusivustoilta.

Kertaus juonesta: fanaattiset kristityt ovat tehneet vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Hedelmälliset naiset pannaan aivopesua muistuttavaan koulutukseen ja heidät jaetaan valtaapitävien miesten orjattariksi. Heidän tehtävänsä on synnyttää isäntäpariskunnalleen lapsi. Jokaisella orjattarella on kolmen pestin verran aikaa onnistua. Jos lasta ei kuulu, orjatar lähetetään saastuneisiin siirtokuntiin.

The Handmaid’s Tale on minämuotoinen kertomus orjatar Offredin näkökulmasta. Offredin selviytymistaktiikka on varovaisuus: hän ei halua erottua liikaa joukosta, etteivät erikoisjoukot saavu pakettiautollaan vangitsemaan häntä. Offredilla on äärimmäisen vähän valinnanvapautta, mutta joitakin mahdollisuuksia tehdä pieniä päätöksiä hän pystyy tekemään.

Atwoodin kerrontatekniikka ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin – ja luultavasti juuri sellaisia moni minua parempi kirjoittaja on noihin esseepankkeihin jo tehtaillut. Minämuotoinen kerronta tuntuu enimmäkseen siltä, että kertoja kuvailee tapahtumia reaaliajassa ja pysähtyy välillä muistelemaan menneitä. Mutta jossakin kohtaa käy ilmi, että itse asiassa hän tuntuukin kertovan tarinaansa tulevaisuudesta käsin. Ensimmäinen kohta, jonka havaitsin tähän liittyen, on kohtaus jossa kertoja mainitsee, ettei hän tietyn tapaamisen jälkeen nähnyt erästä henkilöä enää koskaan. Kirjan edetessä Offred välillä kuvaa tapahtumia osin mielikuvituksensa kautta, kunnes tunnustaa kuvitelleensa kohtauksen ja kertoo sitten saman tapahtuman uudelleen, näennäisesti luotettavammin.

Offred on siis ehdottomasti epäluotettava kertoja. Tätä alleviivaa myös kirjan epilogi, jossa tulevaisuuden historiantutkija analysoi Offredin kertomusta.

Huomioni kiinnittyi myös runsaaseen kukkasymboliikkaan. Tähän Offred itsekin viittaa: hän mainitsee halunneensa kertoa paljon kukista. Kukat ovat monimuotoinen symboli: ne symboloivat ainakin rakkautta ja lukuisia muita tunteita ja naiseutta. Tässä kirjassa kukat ovat myös suorasukainen hedelmällisyyden symboli.

Ensimmäisellä lukukerralla kauhistelin eniten yhteiskunnallista sortoa ja naisten alistamista. Tällä kertaa pidin vielä pahempana sitä tapaa, jolla Offredin oma tahto murenee – ei aivan kokonaan, mutta sitä nakerretaan pala palalta. Erityisesti tavat, joilla Offred joutuu mielistelemään isäntäänsä, komentajaa, tuntuvat inhottavilta. Offred tietää olevansa miehen päätöksistä riippuvainen, joten hän joutuu tulkitsemaan ja puntaroimaan tämän käytöstä jatkuvasti. Tehoa taitaa vain lisätä se, että Atwood on valinnut komentajalle melko arkipäiväisiä tapoja, joilla hän osoittaa valtaansa Offrediin. 

Pian The Handmaid’s Tale täyttää neljäkymmentä vuotta - ensipainos julkaistiin vuonna 1985. On surullista todeta, että näiden vuosien aikana länsimaat ovat kulkeneet jo jonkin verran Gileadin suuntaan. Olisipa mukavaa todeta, että kirja on dystopiaa. Mutta monet sen elementit ovat arkea ympäri maailmaa ja myös läntisissä hyvinvointivaltioissa sen sisältämiä aineksia on näkösällä alati enemmän.

Kirja on saatavilla myös suomeksi, nimellä Orjattaresi. Suomennosta on tarkistettu uusintapainoksia varten, eli lienee parempi valita suomennoksista mahdollisimman tuore painos.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: Testamentit
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Stephen King: 22.11.63

Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: WSOY.

Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa: Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä.  

 

Omat lapseni ovat alakoululaisia ja toistaiseksi mielikuvani nykyajan koulunkäynnistä on heidän kouluaan seuratessa muodostunut positiiviseksi. Media pursuaa kuitenkin kirjoituksia siitä, miten huonosti Suomen koululaitoksella menee. Niinpä tartuin sisäpiirinäkemykseen: viime vuonna ilmestyi Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen Huokauksia luokasta, jossa kaksi työhönsä uupunutta lukion äidinkielenopettajaa vaihtaa ajatuksiaan koulumaailmasta. Koska molemmat ovat myös kirjailijoita, käsitellään kirjassa myös jonkun verran kirja-alan ilmiöitä.

 

Kaksikon kirjeenvaihdon perusteella syntyy käsitys, että syy oppimistulosten heikkenemiseen ei ole siinä, että kännykkä on keksitty ja Suomeen on saapunut maahanmuuttajia. Syyttävä sormi osoittaa opetushallituksen suuntaan. Kouluissa eletään samankaltaisessa asetelmassa, johon itse olen yksityisen sektorin työelämässä tottunut: on ns. keskusyksikkö, jossa halutaan määritellä yhteinen suunta ja yhtenäiset toimintatavat ja sen lisäksi paikallisyksiköt, jossa toteutetaan keskusyksikön valitsemaa linjaa.

 

Mutta itse olen työelämässä tottunut siihen, että norsunluutornista huuteleminen ei johda mihinkään, jos paikallisyksiköllä on jokin perusteltu syy olla eri mieltä kanssani. Jotta saa yhteiset tavoitteet jalkautettua, minun pitää panostaa aikaa ja vaivaa vuorovaikutukseen ja osallistamiseen ja olla valmis tekemään kompromisseja. Tällöin yhteistyö toimii.

 

Koulumaailmasta tällainen vuorovaikutus vaikuttaa kirjan perusteella puuttuvan kokonaan. Opettajien päälle kaadetaan erilaisia vaatimuksia ylhäältäpäin eikä vaatimusten esittäjää tunnu kiinnostavan lainkaan, miten asiat käytännössä toteutetaan. Opettajan työnantaja on oma kunta tai kaupunki ja opetuksen sisältöä ohjataan opetusministeriön alaisesta opetushallituksesta. Kunta budjetoi opetuksen ja kuten kaikki tiedämme, kuntien tavoite  on usein säästää menoissa. Niinpä opetushallituksen toiveet tai vaatimukset tarvitsisivat käytännössä rahaa, työntekijöitä ja tiloja, mutta jos kunta ei näitä ole valmis budjetoimaan ja toteuttamaan, ei ole realistista olettaa, että opetushallituksen toiveet sellaisenaan toteutuisivat. 

 

Voisi olettaa, että opettajien ammattijärjestö OAJ pitäisi opettajien puolta tässä ristipaineessa. Kirjoittajat kuitenkin kritisoivat OAJ:n vetelyyttä, eli ainakaan sieltä ei tunnu tukea uupuneille opettajille löytyvän.

 

Lisäksi kirjassa vilahtaa ajatus, johon itsekin olen työelämässä törmännyt: nykyään perustekemistä ei aina jakseta arvostaa, vaan palkintoja ja huomiota satelee tempuntekijöille. Että kun joku taikuri oikein näyttävästi kiskaisee kanin hatustaan niin kyllä kiitosta tulee! Helppojen ihmelääkkeiden perässä juoksemista on liikaa. Sellainen tasainen puurtaminen, tylsä ojankaivuu, toimisi hyvien tulosten pohjana paljon paremmin kuin näyttävät huuhaatemput.

Tunnustan, että joskus olen yksityisen sektorin työtehtävissä ehtinyt ajatella, että olisikohan sittenkin pitänyt opiskella vaikka historianopettajaksi. Että sitten vaan köllöttelisin jossain kunnan virassa ja nauttisin pitkistä kesälomista. Tämä mielikuva sai kirjan luettuani kunnon kolauksen, koska kun opettaja tekee työtään nuorten parissa ja haluaa tehdä työnsä hyvin, ei tunnolliselle ihmiselle ole mahdollista ryhtyä lyömään työtään laimin, koska kyseessä on oman kotipaikan tuttujen nuorten tulevaisuus. Ja jos opetussuunnitelmia muutetaan yhtä tiheään tahtiin kuin viime vuosina on muutettu, pitää opetusta suunnitella ja toteuttaa jatkuvasti uudella tavalla.

Ehkä tämä kaikki olisi vielä hallittavissa jos nuoret olisivat keskittymiskykyisiä, rakastaisivat lukemista ja kirjoittamista, heillä olisi tasapainoinen ja taloudellisesti turvattu perhe-elämä ja terveet elämäntavat. Mutta kirjassa käy ilmi, että opettajat kohtaavat enenevässä määrin niitä ongelmia, joita nuorilla on koulun ulkopuolisen elämän vuoksi. Ja miten yhteiskunta olettaa, että koulussa jotenkin ihmeen kaupalla ratkaistaan ne ongelmat, joita vaikkapa sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset eivät ole ratkaisseet.

Muistelen joskus Juha Sipilän hallituksen aikaan tokaisseeni, että nyt näköjään leikataan palveluista mutta säästetään rakenteet. Tämä sama ajatus nousi kirjaa lukiessa mieleen. Opetushallitus näyttää kirjan perusteella yltäkylläisyydessä elelevältä eliittisakilta, jolla ei ole mitään kosketuspintaa kurjistetun kuntatalouden eturivin työntekijöiden arkeen.

No, sainko eväitä omien lasten koulutaipaleelle tästä kirjasta? Ainakin aion jatkaa lasteni kannustamista lukuharrastuksen pariin, sillä kirjan esimerkit lukiolaisten surkeasta luku- ja kirjoitustaidoista ovat lähes itkettäviä. Totean muutenkin, että vaikka usein koen suurta epäonnistumista vanhempana, niin ehkä tähän mennessä olen kuitenkin tehnyt jotain oikein, kun ainakin lapseni toistaiseksi vaikuttavat suhteellisen kykeneväisiltä ryhmätoimintaan. En ole käynyt vaatimassa heille vaikkapa omaa sänkyä luokan takaosaan.

Koko Suomen osalta helppoja vastauksia onkin vähemmän. Kirjassa toistuu useaan kertaan ajatus siitä, että nykyään yhteiskunnalliset rakenteet vyörytetään yksilön henkilökohtaisiksi ongelmiksi, joita yksilön pitää sitten ratkaista vaikkapa itseään terapoimalla. Olen aiemminkin kuvannut, miten väsyttävä nykyajan ihanne "menestyvästä yksilöstä" on, ja Huokauksia luokasta vahvisti sitä, että tuo ihanne on pahimmillaan aika vahingollinen. Yhteisöllisyyden kasvattaminen todennäköisesti ratkaisisi monta ongelmaa, joihin nyt yritetään hakea apua lääkityksen tai terapian kautta.

Toivon, että Huokauksia luokasta on löytänyt ja löytää jatkossakin lukijoita erityisesti valtionhallinnon viranhaltijoiden ja poliitikkojen keskuudesta. Jos kirjan sisältämät ajatukset vielä alkaisivat näkyä koulujen arjessa positiivisella tavalla, niin ehkä suomalaislapsille olisi tarjolla asiallista opetusta jatkossakin.

Kiitän kirjaa vielä ihanien pohjoissuomalaisten maisemien kuvauksesta ja pohjoissuomalaisen elämänasenteen välittämisestä.

 

Lue myös nämä:
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Peter Høeg: Rajatapaukset
Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Jānis Joņevs: Doom 94

Kansi: Safa Hovinen / Siltala.

Olin pukeutunut pitkään ja hartaasti ja jopa katsonut peiliin. Minulla ei ollut vieläkään yhtäkään oikeaa hevarivaatekappaletta. Farkut olivat ehjät, mutta paita oli sentään housujen päällä ja lenkkareiden kielet vedetty ulospäin.

 

Luin viime vuonna Siltalan kustantaman liettualaisen Vilnan pokerin ja merkitsin samalla muistiin, että samoihin aikoihin suomennettu latvialainen Doom 94 kannattaisi myös lukea. Valitsin tämän HelMet-lukuhaasteen kohtaan "kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa". Monta muutakin haastekohtaa tällä kirjalla voisi ruksittaa.

Jānis Joņevs voitti tällä kirjalla Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Palkinto vaikuttaa osuvalta, sillä Doom 94 aivan varmasti laajentaa kansainvälisen lukijakuntansa mielikuvia Latviasta. Häpeällisen vähän itsekin olen Latvian asioista tiennyt, vaikka olen luullut, että nykyään minulla on kohtuullisesti yleistietoa Baltian alueesta ja sen lähihistoriasta.

 

Kirja jäi kuitenkin minulta joksikin aikaa kesken, mikä johtui lähinnä kirjan juonellisesta perusasetelmasta. Kirjassa on teini-ikäinen nörttipoika, jossa puhkeaa murrosiän kuohunta. Hän kiinnostuu musiikista, bänditoiminnasta ja kauniista tytöistä. Välillä tuntuu, että olen tällaista tarinoita lukenut ja nähnyt jo ihan liikaa.

 

Mutta kun päätin suorittaa kirjan loppuun, se ryhtyi vetämään ja lopputulos oli hyvinkin antoisa lukukokemus. Vaikka en ole ollut hevaripoika, olen ollut 90-luvun nuori. Olen kolme vuotta vanhempi kuin Joņevs ja Doom 94:n tapahtuma-aikana olin lukiolainen ja pidin kulttuurillista makuani niin korkeakirjallisena, ettei metallimusiikissa viehättänyt mikään. Hevarit ja metallimusiikki ovat kuitenkin Suomessa niin vahva ilmiö, että väkisinkin asiaan törmää. Ja aikuisena olen käynyt pari kertaa oikein Tuska-festivaaleilla, tosin enemmän festaritunnelman kuin metallimusiikin vuoksi.

90-luvun nuoruus Latviassa vaikuttaa pitäneen sisällään paljon samoja elementtejä kuin Suomessa. Palaan näihin pohdintoihin myöhemmin, annetaan ensin hieman tilaa Doom 94:n kirjallisille ansioille.

Kirjan alkuperäisnimi on Jelgava 94, sillä se sijoittuu Jelgavan kaupunkiin. Kirjan kuvauksissa Jelgava on ankea pikkukaupunki, mutta Internet kertoo että onhan se nykyäänkin Latvian neljänneksi suurin kaupunki. Koska Latvia itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, oli ennakko-oletukseni, että kirja käsittelisi jossain määrin vastaitsenäistyneen maan uudenlaista kansallisen identiteetin rakentamista ja lähihistorian kohtaamista.

Olin jossain määrin väärässä. Kirjan näkökulma on tiukasti teini-ikäisen Jāniksen ja hän on tapahtumien aikaan 14-15-vuotias. Teini-ikäinen elää hetkessä ja puolen vuoden ajanjakso voi tuntua siltä, että siinä ehtii tapahtua ihmisiän verran uusia asioita ja kokemuksia. Jānista ja hänen kavereitaan ei kiinnosta lainkaan analysoida Neuvostoliiton jälkeisen Latvian yhteiskunnallista murrosta. Heitä kiinnostavat omat kaverit, lähimmät bileet ja hyvät keikat. Ja kun tapahtumien alussa Nirvanan laulajan Kurt Cobainin itsemurhasta leviää tieto Latviaan, oppii Jānis kokonaan uudenlaisen musiikkityylin. Grungen kautta hän tutustuu metalliin. 

Rivien välissä Joņevs toki kertoo yhtä ja toista latvialaisesta yhteiskunnasta ja Jelgavan alueen historiasta. Mutta tiukka rajaus teini-ikään toimii: nuoren Jāniksen kautta voi palauttaa mieleen, miltä tuntuu kun jokainen haluaa kovasti sulautua joukkoon, mutta kokee olevansa kovin erikoinen tai erityinen.

Hyppään seuraavaksi vertailemaan 90-luvun nuoruutta ja 2020-luvun nuoruutta, vaikka toki tunnustan, että näin keski-ikäisenä en pysty täysin samastumaan nykynuorten tuntoihin. Doom 94 on kuitenkin niin hyvin tislattu keitos 90-luvun ilmiöistä, että se pani miettimään ajan virtaa ja ajankohtaisia ilmiöitä enemmänkin.

90-luvulla elettiin analogista, nykyään digitaalista nuoruutta
 
Toki 90-luvulla alkoi olla jo kännyköitä ja verkkosivuja, mutta niin Jānis kuin minäkin kohtasimme samanikäisiä ennen kaikkea fyysisesti, erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa. Metallimusiikin kautta Jānis on osa globaalia ilmiötä, mutta analogisena aikana metalliosaamisen kasvattaminen on kuin harvinaisten sienten etsimistä ja keräämistä. Jānis käy salaperäisessä metsikössä kasvattamassa kasettikokoelmaansa ja oikeanlainen pukeutuminen vaatii rahaa, paikkoja ja suhteita. Nykyään voisi tilata kotiovelleen halvalla mitä tahansa vaatteita internetistä ja kuunnella lyhyessä ajassa mitä harvinaisimpia genren helmiä, mutta ennen vanhaan tietoa, taitoja ja asusteita piti etsiä ja hankkia aikaa ja vaivaa käyttäen.

Rappioromantiikan ihanne vaihtui yksilöllisen hyvinvoinnin ihanteeseen

Doom 94 palautti mieleen, miten vahvasti sex & drugs & rock'n'roll eli 90-luvun nuorisolaisihanteena, vaikka mikään näistä epäpyhän kolminaisuuden elementeistä ei olisi arjessa näkynytkään. 90-luvulla muotiin nousi 70-luku, esimerkiksi The Doors tai Led Zeppelin saivat ysärinuorista uusia faneja. Päihteiden käyttö ja yleinen rappioromantiikka tuntuvat nyt todella kaukaisilta, sillä 2020-luvun ihanne on omaa terveyttään mittaroiva, tavoitteellisesti kuntoileva, joogaava tai meditoiva ja itseään yksilölliseen menestykseen tavoitteellisesti sparraava yksilö.

Suomen osalta 90-luvun lama antaa osaselityksen sille, miksi monesta nuoresta tuntui siltä, että tulevaisuuteen ei voi vaikuttaa, joten parempi elää hetkessä. Rohkenen tulkita, että Doom 94:n nuorten murrokseen vaikutti juurikin Neuvostoliitosta irtautuminen ja uuden latvialaisen yhteiskunnan rakentaminen, vaikka Jānis ja kaverinsa eivät asiaa pysähdykään pohtimaan.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 30 vuotta Kurt Cobainin itsemurhasta ja olisinko juuri siksi nähnyt Nirvanan logoa vähän väliä lasten ja nuorten t-paidoissa. Nirvanan kaupallistaminen taitaa olla vahvassa ristiriidassa niin Cobainin kuin nuoren Jāniksen ihanteiden kanssa. Rohkenenko tunnustaa, että minulla ei ole mitään omakohtaisia muistikuvia siitä, missä oli kun kuulin Cobainin ampuneen itsensä, vaikka kalenteria katsomalla tiedän olleen lukion ykkösluokkalainen tuolloin ja Nirvanan hitit olivat kyllä olleet tuttua taustamusiikkia eri tilanteissa.

 

Ehkä jostakin 90-luvun keski-ikäisestä tuntui yhtä erikoiselta katsoa ysärinuorten paitoja, joissa Jim Morrisonin kuva tai The Doorsin logo paistattelivat siloisina.

Metallimusiikki tarjosi länsimaisen taustayhteisön mutta toimi myös kansallisen kulttuurin rakentajana

Vaikka en kykene metallimusiikin ansioita arvioimaan, tuntuu Doom 94:n perusteella selvältä, että eräs metallimusiikin viehätyksistä Jānikselle ja hänen kavereilleen oli sen tausta angloamerikkalaisessa rockmusiikissa. Se tarjosi omanlaisensa maailmankuvan, johon pystyi sukeltamaan syvälle. Jānis pääsee näkemään myös latvialaisen metalligenren syntymisen ja kehittymisen. Kirjassa mainitaan nimeltä myös suomalaisia bändejä ja soittajia, olihan 90-luku myös suomalaisen metallimusiikin muodostumisaikaa.

Vaikka Suomen ja Latvian 90-luvut olivat yhteiskunnallisesti erilaisia, vaikuttaa metallimusiikki tarjonneen molempien maiden nuorille jonkin vastauksen ja ratkaisun, jota muualta ei saanut. 

Kirjaan perustuva elokuva Jelgava 94 ilmestyi vuonna 2019. Se olisi nähtävissä Netflix-suoratoistopalvelussa. Kirjan trailerin voi katsoa YouTubesta. Houkuttelisiko kyllä katsoa koko elokuva, trailerin perusteella kirjan tunnelma on löytynyt ja 90-luvun visuaalisuus puhuttelee varmasti.

Suosittelen kirjaa siis erityisesti metallimusiikin ystäville. Toinen kohderyhmä ovat ne, joita Baltian maat ja historia kiinnostavat.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt latvian kielestä Annika Suna. Mielestäni käännös on erinomainen: Suna hallitsee niin nuorten puhekielen kuin korkealentoisempiin ulottuvuuksiin lähtevät kuvaukset Jānis Joņevs upottaa mukaan pieniä knoppeja sinne tänne - jouduin kirjan luettuani googlettamaan mm. sen, kuka mahtoi olla Francis Macomber. Hieno suomennos ja mahtavaa, että Siltala on tämän kirjan suomalaisten lukijoiden ulottuville saattanut!

Lue myös nämä:
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Pärnun kirjastossa
Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma

Serhii Plokhy: Historian paluu - Venäjän sota Ukrainassa

Kansi: Docendo.

On sekä surullista että irvokasta, että venäläisten tykistötuli ja pommitukset tappoivat venäjää puhuvia ihmisiä ja tuhosivat maamerkkejä ja paikkoja, joita ensin keisarillinen Venäjä ja sitten Neuvostoliitto olivat pitäneet kulttuuriperintönään.

Bongasin Historian paluun kirjaston tietokannasta ja laitoin sen varaukseen. Niinpä kirja putkahti syliini pian ilmestymisensä jälkeen. Kirjoittaja Serhii Plokhyn ansioituneisuus aiheensa parissa on kustantaja Docendon esittelytekstin perusteella vakuuttava: Serhii Plokhy (s. 1957) on Ukrainan historian professori Harvardissa ja yliopiston Ukrainan tutkimuslaitoksen johtaja. Häntä pidetään yhtenä maailman parhaista Ukraina-asiantuntijoista. 

 

Kirja ilmestyi englanniksi viime vuonna ja se käsittelee Ukrainassa edelleen jatkuvan Venäjän hyökkäyssodan ensimmäistä vuotta. Kirjan jälkisanat on kirjoitettu elokuussa 2023. Paljon on ehtinyt tapahtua kirjan ilmestymisen jälkeenkin, mutta hyvää yleiskuvaa kaipaavalle voin suositella tätä kirjaa. Plokhy kokoaa yhteen sodan ensimmäisen 12 kk tapahtumat ja ennen kaikkea taustoittaa tapahtumia asiantuntevasti, kehystämällä ne poliittisten tapahtumien ja historiallisen taustatiedon avulla.

 

Olen seurannut sotauutisia Ukrainasta välillä intensiivisemmin, välillä harvemmin. Monen muun lailla minusta välillä tuntuu, että sotauutisointi on niin lamauttavaa, että tekee mieli välillä kääntää katse muualle ja ajatella jotain kivempaa. Silti pidän tärkeänä, että ihmisillä - myös meillä ihan tavallisilla ei-ukrainalaisilla ja ei-venäläisillä - olisi halu pysytellä kärryillä siitä, mitä maailmassa on meneillään.

Historian paluu sai aikaan tunteen, että vaikka suuret maailmanhistorialliset käännekohdat vaikuttavat jälkikäteen loogisilta, ymmärrettäviltä tarinoilta, ei sama päde nykyhetkeen. Venäjän hyökkäyssodassa ja Ukrainan puolustustaistelussa on paljon sellaisia aineksia, joita tämän hetken ihmiset eivät pysty ymmärtämään pohjia myöten. Ilmassa on paljon ristiriitaisuuksia, vaikeaselkoisuuksia ja suoranaisia valheita. Kaikkein räikeimmin nämä valheet näkyvät venäläispoliitikkojen propagandamaisissa puheenvuoroissa. Mutta monessa lievemmässäkin asiayhteydessä on mukana vähintään tarinankerrontaa, näkökulmien valitsemista tai värittämistä.

Serhii Plokhy tarjoaa selventävää tietoa. Hän jäsentää sodan vaiheet kronologisesti, samoin muun maailman reaktiot niihin. Paikoin kirja etenee hieman luettelomaisesti eikä oma tietämykseni ole sillä tasolla, että kykenisin arvioimaan, kuinka oikeassa Plokhy on tapahtumia tulkitsessaan. Vaikka kirjaa ei haluaisi lukea kokonaan, siitä kannattaa lukea jälkisanat, jos teos kohdalle osuu. Siinä Plokhy kuvailee, millaisia valtakeskittymiä Ukrainan sodan seurauksena maailmalta pystyy jo erottamaan.

Käännöksestä

 

Kirjaa on ollut suomentamassa peräti kaksi kääntäjää. Ilkka Rekiaro ja Tapio Kakko ovat tehneet mainiota työtä. Suomennos on tasavahvaa ja sulavaa luettavaa.

Lue myös nämä:
Markus Leikola: Sodan ja rauhan kronikka
Sallan lukupäiväkirja 16 vuotta: tarjolla ukrainalaista kirjallisuutta ja ruokaa
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Sukellus vaatekaappeihin: Penttilä-Varamäen "Planetaarinen vaatekaappi" ja Saramäen ”Hyvän mielen vaatekaappi”

Vuoden 2024 lukuteemani taitaa olla ”ohjekirjat elämään ja arkeen”, vaikka olen väittänyt etten välitä self help -kirjoista. No, luin juuri kaksi kirjaa perätysten, joissa opastetaan ekologiseen ja eettiseen, mutta tyylikkääseen pukeutumiseen.

 

 

Nopea kurkkaus omaan vaatekaappiini: muutama vuosi sitten päätin tasapainottaa talouttani siten, että päätin jättää uudet kesävaatteet ostamatta. Tämä tapa jäi sitten päälle, eli minulta karsiutui pois tapa mennä vaatekauppoihin vähän katselemaan jotain uutta. Olen jo useamman vuoden ajan yrittänyt käyttää vanhoja vaatteita ns. loppuun ja ostaa uusia vaatteita vain tarpeeseen. Minulla on arkikäytössä useita vaatteita, jotka ovat 5-10 vuotta vanhoja, jokunen on vieläkin vanhempi.  Toki tähän ajanjaksoon on kuulunut poikkeusaikoja, kuten äitiyslomat ja koronapandemia, jolloin ei tarvinnut tavoitella tyylikästä toimistopukeutumista vaan verkkareissa hiihtely on ollut yleinen tapa.

Arvelen siis olevani jo melko maltillinen kuluttaja, mitä omaan henkilökohtaiseen vaatekaappiini tulee, mutta tyylikkyydessä olisi vielä tekemistä. Minulla on ollut elämänvaiheita, jolloin olen halunnut panostaa vaatetukseeni aikaa, vaivaa ja jopa rahaa, mutta nykyään tuntuu siltä, että haluaisin päästä minimipanoksella maksimitulokseen. Minulle vaatteet eivät ole mikään henkilökohtainen intohimo, mutta tunnustan toki, että vaatetus on aina viesti. Sen vuoksi vaatteisiin saa ja kannattaa kiinnittää hieman huomiota.

Kun olen sitten käynyt eri tarpeiden vuoksi vaatekaupoissa, tuntuu että mieleeni nousee lähinnä kuvia hylätyistä pikamuotijätevuorista tai ympäristötuhoja aiheuttavista kemikaalivirroista ja uuden vaatteen ostaminen panee lähes aina omatunnon kolkuttamaan. Mielestäni vaateteollisuus on jäänyt häkellyttävään katveeseen verrattuna vaikkapa ruoantuotantoon. Valveutuneet ihmiset osaavat kyllä keskustella ruoan ekologisista ja eettisistä ulottuvuuksista, mutta samaan aikaan vaatteita ostellaan surutta ilman sen kummempaa itsekritiikkiä. Itse koen, että ilmassa leijuu edelleen vahva oletus, että hyvin pukeutuva ihminen shoppailee jatkuvasti uusia ja mielellään kalliita vaatteita. Ja koska en itse näin tee, olen auttamatta B-luokan pukeutuja, oikeastaan vähän huono ihminen.

Millaisia oppeja vaatekaappikirjoista tämän alkuasetelman perusteella sitten saa?

Sissi Penttilän ja Aku Varamäen Planetaarinen vaatekaappi on ilmestynyt tänä vuonna. Se tarjosi minulle sekä tukea että kannustusta. Kirjan viesti on, että ei ole pakko olla rääsyissä kulkeva röllipeikko voidakseen olla ekologinen kuluttaja - pystyisin siis ostamaan uusia vaatteita aika ajoin ihan hyvillä mielin. Ja että itse asiassa olen jo tehnyt monta asiaa oikein kun olen vähentänyt shoppailua ja pidentänyt kaapista jo löytyvien vaatteiden käyttöaikaa.

Planetaarinen vaatekaappi määrittää selkeän suosituksen: jos aikuinen ihminen ostaa omaa käyttöään varten korkeintaan seitsemän uutta vaatekappaletta vuodessa, vaateteollisuuden ja nykyisen kreisikuluttamisen aiheuttamat ongelmat vähenisivät huomattavasti. Jo hankittuja vaatteita kannattaa vaalia ja huoltaa esimerkiksi suosimalla alusvaatteita päällysvaatteiden alla tai käyttämällä kainalolappuja ja korjauttamalla vaatteita tarpeen mukaan. Jos ostaa monen halvan vaatteen sijaan muutaman kestävämmän, pystyy vaatteita myös käyttämään pitempään, kun vaatteet eivät kulahda muutaman käyttökerran jälkeen.

Kirja on mitaltaan napakka ja siinä vuorottelee faktoja ja numeroita luetteleva asiatyyli ja hieman puhekielisempi ja kepeämpi tyyli. Minua hieman ärsytti kirjan me-muodossa etenevä jutustelu ja jonkinlainen somevaikuttajan nopeaan koukuttamiseen pyrkivä kirjoitustyyli. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä oletuskohderyhmää tuntuu olevan ahkera Instagramin muotivaikuttajia seuraava somekäyttäjä, jolle kirjan kirpeät vaateteollisuusfaktat pitää tarjoilla sopivasti sulavassa muodossa.

Kun luin heti perään Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin, joka on ilmestynyt vuonna 2013, tuli olo, että ovatko Penttilä ja Varamäki pyrkineet vain kirjoittamaan hieman päivitetyn tiivistelmän Saramäen kirjasta. Mutta tulkitsen hyväntahtoisesti, että kyllä heillä ihan oma agendansa on ollut. Saramäen kirja on pitempi ja perusteellisempi ja tyyliltään persoonallisempi ja minusta myös hauskempi. Saramäki on ”ränttäävä muija”, jonka ankara kritiikki vaikka muotilehtien typeriä juttutyyppejä kohtaan sai minut nauramaan ääneen. Koska Saramäki on taustaltaan vaatesuunnittelun ammattilainen ja käsityöosaaja, hän pystyy perustelemaan väitteensä erinomaisesti. Omat ompelutaitoni ovat varsin vaatimattomat, vaikka pystyn sentään tekemään korjausompelua ja paikkausta, kunhan lopputuloksen estetiikkaan ei suhtaudu liian kriittisesti. Omaan tasooni verrattuna Saramäki kuulostaa ompelun ylijumalalta.

Saramäki käsittelee perusteellisesti ja havainnollisesti nykyisen vaateteollisuuden ongelmakohdat. Kirjan ensimmäisten lukujen jälkeen tekee mieli tehdä pysyvä ostolakko ja pukeutua nykyisten vaatteiden puhkikulumisen jälkeen vaikka perunasäkkiin, ettei joutuisi näin kamalaa teollisuudenalaa enää rahoillaan tukemaan. Kirjan loppupuoli kuitenkin kannustaa miettimään, mitkä asiat itselle ovat vaatetuksessa tärkeitä ja millaisia vaatteita oikeastaan tarvitsee.

Saramäen tärkein pointti on, että ei kannata ajatella sitä, millaisia vaatteita maailmassa on tarjolla ostettavaksi (niitähän riittää loputtomiin) vaan millaisen vaatteen itse seuraavaksi mahtaa tarvita. Esimerkiksi minun kohdallani tarpeellinen mutta puuttuva vaatekappale tällä hetkellä on vaikkapa merinovillakerrasto, jota voisin käyttää sekä ulkoillessa että siistien toimistovaatteiden alusvaatteina.

Muita käytännön neuvoja ovat vuosittaisen vaateostosbudjetin päättäminen ja toteuttaminen, vaatteiden asianmukainen peseminen, korjaaminen tai korjauttaminen ja omien tarpeiden tunnistaminen. Jos vaatetta ostaessaan kuvittelee löytävänsä ratkaisun vaikkapa oman sosiaalisen elämänsä ongelmatilanteisiin, kannattaa pysähtyä ja pohtia, voiko ongelman ratkaista jollakin muulla tavalla kuin ostamalla tavaraa.

Vaatekaappikirjat luettuani totean, että olen ollut ihan oikeilla jäljillä jo pitkään rajaamalla vaatekulutustani ja viemällä vaatteitani ja kenkiäni suutarille tai korjausompelijalle. Seuraavaksi voisin ohjelmoida aivoni uudelleen vaateostosten suhteen: ei ole tarkoituksenmukaista vältellä shoppailua loputtomiin vaan tehdä tietoisia, harkittuja ja omaan tarpeeseen ratkaisuja tarjoavia ostospäätöksiä. Sopivalla budjetilla ja harkituilla valinnoilla voin – seitsemän vaatekappaleen vuositahdilla – päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi vaatekaapissani vain sopivaa, mieluista ja asianmukaista puettavaa.

Ja vaikka olen ollut varsin hyvä myös viemään kotitalouden vaatetavaraa joko keräyslaatikoihin tai tekstiilijätteeksi, voisin käydä kaappini vielä kerran läpi ja tyhjentää sieltä vielä joukon ”arkistojen aarteita” joko käytettyjen vaatteiden myyntikanaviin, lahjoitukseen tai tekstiilijätteeksi. Vaatteen paikka on jatkuvassa käytössä, ei kaappiin haudattuna.

Kummasta kirjasta sitten kannattaa aloittaa, jos vaateasiat kiinnostavat? Jos koet jo olevasi ihan tarpeeksi tyylikäs, Planetaarinen vaatekaappi voi olla sopivampi kirja. Jos taas kaipaat pientä neuvontaa oman tyylin kehittämiseen, kannattaa lukea Hyvän mielen vaatekaappi. Ja aivan hyvin molemmat oppaat voi lukea peräkkäin, kuten itsekin tein.

Tässä vielä lista muihin tänä vuonna lukemiini opas- ja ohjekirjoihin:

• Mari Koistinen: Pahan päivän varalle
• Ilana Aalto: Paikka kaikelle
  
• Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet
  
• Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

 

Lue myös nämä:
Mirja Tervo: Huimaavat korot
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ursus Wehrli: The Art of Clean Up

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Kansi: Otava.

Sain Terhi Törmälehdon kirjan He ovat suolaa ja valoa kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 

Tänne tultuaan Susanna on lähettänyt Villelle kuvan viiniviljelmistä ja kaksi kuvaa vuorista, jotka niitä ympäröivät: hopeanvihreitä puita, hiekkaisia, louhikkoisia rinteitä, lammaslauma rinteessä. Hän on lähettänyt Terveisiä viinipellolta -toivotuksen ja kaksi jaetta Jesajalta. Illalla hän toivotti hyvää yötä.

 

Terhi Törmälehto palaa kolmannessa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa esikoisromaaninsa teemojen pariin: hengellisyyteen, uskovaisuuteen ja kristinuskoon. Kirja sai lentävän lähdön, kun Hesarin arviossa konkarikriitikko Suvi Ahola ylisti kirjan tyyliä ja ajankohtaisuutta. Samassa yhteydessä Törmälehtoa haastateltiin ja hän muisteli ensimmäistä Israelin-matkaansa, joka oli Suuren Raamattuvisan palkintomatka. Pääsen taas kehumaan olevani melkein sukua julkkikselle, sillä olin mukana tuossa samassa kilpailussa osana voittajajoukkuetta. Itse en ole Israeliin toista kertaa lähtenyt, mutta He ovat suolaa ja valoa palautti matkamuistoja mieleen, onhan Israel ristiriitainen ja kerroksellinen paikka. 

He ovat suolaa ja valoa kertoo kahdesta uskovaisesta suomalaisnaisesta, Susannasta ja Anusta, jotka matkustavat Israeliin kumpikin omista syistään. Susanna on tiukan linjan fundamentalisti, joka haluaa taistella Israelin pyhän kansan puolesta – niinpä hän lähtee hoitamaan juutalaissiirtokuntien viiniviljelmiä, joiden avulla Palestiinaa nakerretaan pala palalta pienemmäksi. Anu taas on kiltti, vähän lapsenuskoinen ja kirkasotsainen opettaja, joka kaipaa elämäänsä muutosta – ja miehen rakkautta. Samalla kerrotaan kolmen uskonnon pyhästä kaupungista, Jerusalemista, ja sen modernista ja menevästä pikkusiskosta, Tel Avivista. Myös muut Israelin maisemat näkyvät kirjassa Betlehemiä myöten.

Kirjassa oli paljon sellaista, josta pidin. Tätä voi lukea kurkistuksena suomalaisarjesta poikkeavaan ympäristöön tai muutosmatkana kahden erilaisen naisen kanssa. Tai kirjasta voi saada samoja oivalluksia kuin Suvi Ahola – näkökulmia nyt uutisissa vellovaan Israelin ja Palestiinan väkivaltaiseen konfliktiin. Kieli on kaunista, miljöökuvaus elävää ja henkilöiden välillä on jännitettä. Minulle kirjassa parasta kuitenkin oli tarkka ja herkkä läpileikkaus fundamentalistiuskovaisen ajattelutavoista.

 

Susanna oli aivan mahtava henkilöhahmo. Tosielämässä ei olisi helppoa olla Susannan kanssa kaveri: onhan hän paitsi fundamentalisti, myös muutenkin hankalan ihmisen oloinen. Hän ei suostu tekemään kompromisseja edes perheenjäsentensä kanssa ja hän tuomitsee omassa mielessään toisten vääränlaiset elämäntavat. Mutta hahmona hän on hieno, koska hän on älykäs ja pistämättömän looginen – ja uskovainen. 

 

Ristiriita syntyy siitä, että kristinuskon jokaista detaljia on lähes mahdotonta noudattaa sataprosenttisen loogisesti. Uskonnollisuuden epäloogisuus on oikeastaan sisäänrakennettu uskonnon käsitteeseen: uskonto perustuu siihen, että ihminen uskoo johonkin, jota ei voi järjellä todistaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä vuosituhansien aikana rakentamasta erilaisia pitkälle meneviä, loogisia päättelyketjuja, joilla yritetään pusertaa uskonto ja johdonmukaisuus väkisin yhteen.

Rakkauden kaksoiskäsky kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun teologista saivartelua aletaan soveltaa politiikkauutisiin tai sodankäyntiin, ollaan äkkiä hyvin kaukana lähimmäisen rakastamisesta. Susanna etenee uskossaan kuin luotijuna: hän tuntee Raamatun sanoman ja haluaa noudattaa sitä kirjaimellisesti, mutta ulkoapäin katsottuna hänen tekonsa näyttävät sitä vähemmän kristillisiltä, mitä pitemmälle hän pääsee. Ilmankos Susanna rinnastaa itsensä myös sotaveteraaniukkiinsa ja muistelee hänen tarinoitaan rintamalta. Tätä kautta kirjaan syntyy temaattinen yhteys Törmälehdon edellisen Taavi-romaanin kanssa.

 

Anun heittäytyminen lihallisen rakkauden pyörteisiin on myös kiehtovasti kuvattu, varsinkin kun rakkauden hinta osoittautuu kirjan lopussa hyvin fyysiseksi. Lisäksi He ovat suolaa ja valoa kertoo kaikenlaista myös siitä, millaista ihmisten arkitodellisuus Israelissa on Herran vuonna 2023. Mielestäni kirjan pääpaino ei kuitenkaan ole tämän hetken geopolitiikassa vaan siinä, miksi Israel on niin monelle länsimaiselle kristitylle niin tärkeä: uskonnon, myyttien ja kulttuurin vuoksi.

Kirjan paras puoli on minusta se, että uskovaisuutta tarkastellaan rakentavasti, älyllisyyttä ja älykkyyttä kunnioittaen ja analyyttisesti ja helppoja selityksiä kaihtaen. ”Kiihkouskovainen” on varsinkin populäärikulttuurissa yleinen ja yleensä varsin yksioikoinen hahmo – useimmiten tyhmä tai naurettava. Mutta vaikka länsimaisissa ollaan maallistuttu, globaalilla tasolla uskontojen voima vaikuttaa valtavasti niin politiikkaan kuin ihmisten arkielämään. Uskontoon kuuluva mystiikka, merkkien näkeminen ja lukeminen ja yliluonnollisuuden kokemus vaikuttavat uskovaisiin eikä näitä kokemuksia voi järjellä selittää pois.

Bloggaajakollegani Amma kommentoi omassa kirjablogissaan, että He ovat suolaa ja valoa tuntuu edellyttävän lukijalta perehtyneisyyttä. Kyllä, kohtuullisista lähtötiedoista on hyötyä, mutta vaikka kristinuskon teologinen sisältö tai Israelin lähihistorian käänteet olisivat vieraita, kannattaa tähän kirjaan silti sukeltaa. Tällä kirjalla mennään Finlandia-listoille.
 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Terhi Törmälehto: Taavi
Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista