 |
| Kuva: Otava. |
Tämä oli minun uusi maailmani. Kaikki koulussani eivät suinkaan olleet rikkaita tai hienostuneita. Koulussa oli paljon lapsia samanlaisista kaupunginosista kuin minä, ja osa kamppaili huomattavasti isompien vaikeuksien kanssa kuin minä. Mutta ensimmäisinä kuukausina Whitney Youngissa näin vilauksen jostain, mikä oli siihen asti ollut näkymätöntä - varakkuuden ja suhteiden koneiston, joka oli kuin ilmassa riippuvien puoliksi piilotettujen tikkaiden ja köysien verkosto, valmiina yhdistämään jotkut meistä mutta ei meitä kaikkia.
Michelle Obaman Minun tarinani ei meikäläisen hehkutuksia kaipaa - kirja ilmestyi vuonna 2018 ja sitä on myyty sen jälkeen ilmeisesti jo 11 miljoonaa kappaletta ympäri maailman. Mutta itse olen yhtä vaikuttunut kuin suurin osa muistakin lukijoista - uskon tämän olevan kirjan, joka muuttaa maailmaa. Monella tavalla.
Ensinnäkin Minun tarinani on kouriintuntuva kuvaus rakenteellisesta rasismista. Eikä Obama edes mitenkään alleviivaa kokemaansa rasismia - hänestä riippumatta ihmiset hierovat rotukysymyksiä vasten hänen kasvojaan. Lukijana minulle tuli suorastaan nurkkaan ahdistettu olo sitä mukaa, kun kirjan maailma laajeni. Lapsuuskuvauksissa chicagolaisessa vähävaraisessa kaupunginosassa rotu ei vielä ole kovin merkittävä asia, sillä naapurustossa on paljon etnistä kirjoa. Mutta kun Obama etenee opintojen ja työelämän kautta urallaan eteenpäin ja astuu lopulta koko maailman huomion keskipisteeksi, tulee rotukysymys koko ajan näkyvämmäksi - koska vallan kamarit ovat edelleen niin vahvasti valkoisten miesten hallussa.
Viime viikonlopun aikana Minun tarinani oli suorastaan terapeuttista luettavaa, sillä kukaan uutisia seuraileva ei voinut välttyä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailun vaiheista. Tähän mennessä Joe Biden on jo todettu äänestyksen voittajaksi, mutta Donald Trump ei ole vieläkään suostunut myöntämänä tappiotaan. Minun tarinassani kuvattu Barack Obaman tapa tehdä politiikkaa näyttäytyy monin tavoin täytenä vastakohtana Trumpin populismille.
Michelle Obama onnistui myös voittamaan ennakkoluuloni eräässä asiassa: olen feministinä ajatellut, että on typerää, että media kiinnostuu jostakin naisesta vain siksi, että tämä on kuuluisan miehen vaimo. Miksi ei nosteta ennemmin esiin sellaisia naisia, jotka ovat kuuluisia omien ansioidensa vuoksi? Minun tarinaani lukiessani ryhdyin kuitenkin pohtimaan tätä ennakkoluuloani - ainakin Michelle Obama on käyttänyt presidentin vaimon asemaa hyödyllisten tavoitteiden edistämiseen ja suhtautunut tehtävään kuten työhön. Hän kuvaa esimerkiksi kampanjointia lasten lihavuusepidemian taltuttamiseksi.
Lisäksi Minun tarinassani tulee hyvin esille kuuluisuuden hinta. Nykyään julkkiksena oleminen on monelle nuorelle valtavan suuri haave. Obama ei ole julkisuuteen omasta tavoitteestaan pyrkinyt - hän päätyi valokeilaan miehensä poliittisen nousukiidon myötä. Hän kuvaa kirjassaan kattavasti yksityisyyden kaventumista ja hyökyaaltojen lailla iskevää julkista kritiikkiä. Hyvä esimerkki pienten asioiden saamasta huomiosta on se, miten Michelle Obama tietoisesti päätti olla hymyilemättä Donald Trumpin virkaanastujaisissa. Sekin nousi otsikoihin.
Kirjaa on eittämättä hiottu ison porukan voimin, mutta hinkkaaminen näkyy vain muutamassa kohdassa lievän kaunistelun fiiliksenä. Ylivoimaisesti suurin osa tekstistä on rehellisen ja suorasanaisen, sydämestä tulevan tuntuista. En yhtään ihmettele, että kirja on voittanut lukijoita puolelleen ympäri maailman. Minäkin ryhdyin lukemisen ohella katsomaan YouTubesta Michelle Obaman puheita ja haastatteluita - ihaillen hänestä välittyvää älyä, karismaa, päättäväisyyttä ja arvojen pitämistä kunniassa. Maailma on sellaisessa hullunmyllyssä, että ihmiset tarvitsevat ja kaipaavat esikuvia ja minä löysin sellaisen Michelle Obamasta.
Henkilökohtainen on poliittista, sanotaan. Michelle Obama korostaa, että pitää yhdysvaltalaista politiikkaa raadollisena ja repivänä ja että hän ei itse koe mitään kutsumusta politiikkaan. Silti hänen omaelämäkertansa on poliittinen mielenilmaisu monilla tavoilla. Siinä nousevat näkyviin tuloerojen vaikutus lasten ja nuorten mahdollisuuksiin, rakenteellisen rasismin luoma epätasa-arvo ja median vaikutusvalta. Vuoden 2020 vaaleissa Obama kampanjoi näyttävästi ja suorasanaisesti Joe Bidenin puolesta, Donald Trumpia vastaan. On vaikea kuvitella, että kukaan hänen kirjansa lukenut ja hänen tarinaansa eläytynyt voisi uskoa Trumpin viestiä. Viikonlopun tulosten jälkeen myös Minun tarinani -kirjan loppupuolella oleva kuvaus vallanvaihdoksesta demokratiassa tuntuu kertovan paitsi Obaman perheestä, myös Trumpista:
Vallanvaihdos merkitsee siirtymistä johonkin uuteen. Käsi viedään Raamatulle ja vannotaan vala. Toisen presidentin huonekalut kannetaan ulos ja toisen huonekalut tuodaan sisään. Komerot tyhjennetään ja täytetään. Yhtäkkiä uudet päät lepäävät uusilla tyynyillä - ja uusi mielenlaatu ja uudet unelmat saavat vallan. Ja kun edeltäjän virkakausi päättyy, kun hän on lähtee Valkoisesta talosta tuona viimeisenä päivänä, hän joutuu monelta osin etsimään itsensä uudelleen.
Käännöksestä
Suomentaja Ilkka Rekiaro lienee ollut tiukassa aikataulupaineessa kääntäessään hittikirjaa Suomen markkinoille, mutta suomennoksen taso on silti ilahduttava. Teksti on pääosin huoliteltua ja vaivatonta kieltä, jota oli ilo lukea. Tulkitsen, että kustantaja Otava on ymmärtänyt panostaa riittävästi suomennoksen huolelliseen toimittamiseen. Pokkaripainoksen fontti tosin oli niin pienikokoinen, että lukeminen tuntui välillä sen vuoksi raskaalta - mutta tämä lienee henkilökohtainen ongelmani, sillä en ole ostanut tai lukenut pokkareita pitkään aikaan ennen tätä kirjaa, ja jouduin totuttelemaan siihen, ettei fonttia pystykään halutessaan suurentamaan, toisin kuin vaikka lukulaitteessa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti