Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.
Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.
Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.
Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.
Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.
Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.
600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.
Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.
Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.
YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.
Tekstit
Useat afrikkalaiskirjailijat kirjoittavat englanniksi (tai ranskaksi), koska ensinnäkin useimmat on koulutettu ulkomailla - Afrikan maissa ei siirtomaakaudella ollut juurikaan kouluja ja itsenäistymisen jälkeen useimmat maat juuttuivat sisällissotiin. Koulujen lisäksi puuttuvat myös kirjastot. Lisäksi itse oppimattomat sotilaat, jotka valtaa enimmälti pyörittävät, suhtautuvat epäluuloisesti sivistyneistöön (Ken Saro-Wiva hirtettiin).
VastaaPoistaToiseksi kansankielisillä kirjoilla ei ole lukijoita ja kieliä on tavattoman paljon; englanniksi kirjoitetut tavoittavat Afrikassakin suuremman yleisön.
Kansankielistä taidetta on, mutta se on pääasiassa radiossa tai näyttämöllä.
Metti antoikin loogisen selityksen. Tavallaan sääli - luulisi että igbonkieliselle kirjallisuudelle riittäisi lukijoita, kun kerran 5 miljoonan puhujan suomenkieliselle kirjallisuudellekin riittää. Oma äidinkieli puhuttuna ja kirjoitettuna kun on kumminkin hirmuisen tärkeä asia!
VastaaPoistaTämäpä pitää ottaa lukulistalle, kiitos Salla!
VastaaPoistaMainion rehellinen arvio taas kerran. Miten se voikin olla niin, että Afrikka on edelleen sarvikuonojen maa ja pimeä maanosa? Vieläkin mua huvittaa ja samalla hirvittää se yleisen historian yhden opintoviikon laajuinen, valinnainen opintokokonaisuus "Afrikan historia". Toivottavasti jotain on sentään muuttunut kymmenessä vuodessa!
Joo, enpä muista käsiteltiinkö sillä 1 ov kurssilla Biafran sotaa, vai olenko vain itse jättänyt lukematta ne kohdat luentomuistiinpanoista...
VastaaPoistaUnohtui mainita että onhan tuo Sofi Oksanenkin syntynyt vuonna 1977. Kylläpä tämän vuoden naisissa onkin paljon merkittäviä vaikuttajia!
Olin jo onnellisesti unohtanut tämän kirjan olemassaolon, kunnes tänään bongasin sen kirjastosta. Piti tulla tänne blogiisi katsomaan mitä mieltä kirjasta olet:) Ekan 40 sivun jälkeen kirja vaikuttaa tosi hyvältä, joten nyt pitää vaan etsiä sopiva väli, milloin ehdin kirjaa kunnolla lukemaan...
VastaaPoistaErinomaista! Susa, miten kävi kirjan kanssa?
VastaaPoistaNyt tuo Purple Hibiscus on myös suomennettu, loogisesti nimellä Purppuranpunainen hibiskus.
VastaaPoistaPitää ottaa huomioon, että lähes kaikissa Afrikan valtioissa koulujen opetus on (joko ala-asteelta asti tai vähintään yläasteelta) englanniksi/ranskaksi - tätä kautta myös ihan omassa maassaan opiskelleen (kuten Mette mainitsee, monet afr. kirjailijat ovat myös opiskelleet ulkomailla) afrikkalaisen vahvimmaksi kieleksi, tai ainakin kieleksi jolla luontevimmin kirjoittaa, tulee luonnollisesti se siirtomaakieli. Ja vaikka tavallaan tämä on surullista (ja usein hidastaa keskivertojen oppimista - esim. Dar es Salaamin yliopistossa tansanialaiset eivät yliopistossakaan osaa usein hyvin englantia - kirjailijoiksi päätyneet afrikkalaiset toisaalta ovat yleensä aivan poikkeuslahjakkaita myös kielen suhteen) niin toisaalta afrikkalaiset ovat kyllä ottaneet englannin ja ranskan ja portugalin myös omiksi kieliksiin, tehneet niistä omia käyttämällä niitä luovasti. Lisäksi esim. Achebe käyttää paljon igbonkielisiä sanoja englantinsa joukossa, Soyinka joruban, jne.
VastaaPoistaPs. Oon löytänyt kirjablogisi Inahduksen kautta ja joskus lueskellut, mutta kommentointikynnys on usein aika korkealla - nyt oli pakko, kun on oman alan juttu (olen afrikkalaisen kirjallisuuden tutkija).
Kiinnostavaa! Ja surullista - siirtomaavallan pitkät jäljet näkyvät tässäkin. Pääsevätkö Afrikan kansojen alkuperäiskielet vieläkään kehittymään kirjallisesti vahvoiksi kieliksi, vai jäävätkö ne kirjallisuudessa englannin tai ranskan varjoon?
VastaaPoistaToki kirjalla on enemmän potentiaalisia lukijoita, jos se kirjoitetaan suoraan englanniksi, mutta täältä pienen kielialueen kannalta katsottuna tuntuu äärimmäisen tärkeältä, että voi lukea hyvää kirjallisuutta omalla äidinkielellä ja nauttia oman kielen sanaston ja ilmaisuvoiman rikkaudesta.
Kiinnostaisi muuten kuulla mielipiteesi Aya-sarjakuvasta... :)
Täytyy toisaalta muistaa, että esim. somalinkielinen kirjallisuus on äärimmäisen vahvaa ja kehittynyttä, mutta lähes täysin suullista - eli kirjallisuus ei kehittyäkseen tarvitse kirjoitettua muotoa, joskin suullinen kirjallisuus vaikuttaa genrevalintoihin; somalikirjallisuus kukoistaa runoutena, romaaneja on kirjoitettu (ja ne on nimenomaan siis kirjoitettu, laji kun ei suullisesti oikein toimi) vain muutama. Suullista kirjallisuutta vain on paha markkinoida saati kääntää, joten meillä ei suurimmasta osasta siitä ole aavistustakaan! - Mutta suomi on kyllä hieno esimerkki siitä, miten pienikin kieli voi panostuksen ansiosta kukoistaa monessa muodossa. Meidän kielipolitiikkamme onkin päässyt usein esimerkiksi Afrikan kielikeskusteluissa!
VastaaPoistaAya on TBR-listani kärjessä, joten joulukuussa Suomessa käydessäni on tarkoitus lainata, kommentoin sitten täällä.
Ranskaksi Ayaa on ilmestynyt monta osaa ja niitä on käännetty englanniksikin. Mahdollisesti Ayaa on siis saatavilla myös siinä maassa, jossa nyt oleskelet. :)
VastaaPoistaMietin tuota, mutta oon Berliinissä, enkä osaa saksaa... ranskaa ois kyllä hyvä treenata, Tinttejen kanssa oon joskus kokeillut. Mutta parin viikon päästä jatkan toiseen kotiin Lontooseen, joten kenties siellä.
VastaaPoistaMainiota, eiköhän sieltä löydy. Veikkaan tosin että Berliinissäkin on valikoimaa, sillä Helsingin Akateemisesta kirjakaupastakin löytyy Ayaa useammalla kielellä.
VastaaPoistaOon unohtanut kommentoida! Lontoosta löytyi, mutta samalla hinnalla sai Habibin, josta kiinnostuin sun blogin kautta, joten ostinkin sen, koska se oli paksumpi ja aiheeltaan lopulta kiinnostavampi - ja oli kyllä aivan mahtava lukukokemus! Ayat aattelin lukea Suomessa kirjastosta lainattuna, koska se ei vaikuta samalla tavalla monta lukukertaa kestävältä / sellaiselta jonka haluaisin ehdottomasti kirjahyllyyni (kuten Habibin).
PoistaMahtavaa! Saitkin mut klikkaamaan itseni kirjaston sivuille, panin Habibin varaukseen. Siihen olikin oikein varausjono, muutama kappale hankittuna ja saman verran jonottajia.
PoistaIhmettelin kun suomenkielistä Habibia ei ollut kirjastossa. Mutta syy selvis kun kävin kattomassa sähköpostit: Like tiedotti että Habibi-suomennos ilmestyy huomenna! Vähän venähtänyt julkaisuaikataulusta siis, luulin että suomennoskin olisi ollut jo saatavilla.
Kiva, täältä löytyy siis varmaan piakkoin arviosi teoksesta - en voi uskoa, että se on muuta kuin positiivinen! Lukuvinkkinä muuten: kaikki arabiankieliset tekstit löytyy käännöksinä kirjan lopusta (sivunumeron mukaan). Mä en tajunnut tätä lukiessa, surkuttelin vain heikkoa arabiaani, ja kirjan luettuani huomasin tuon listan. Ne on vähän kuin alaviitteitä, päätarina auekaa ilmankin, mutta varmasti tuovat vielä oman hienon lisänsä lukukokemukseen!
VastaaPoistaJaa, voi olla suhteellista tuo "piakkoin" - jotenkin olen taas haalinut melkoiset pinot kirjastosta ja arvostelukappaleita ja PEKKin kirjoja on kans mahdottomasti. :) Mutta kolmen kuukauden sisään ne kirjastolainat tulee yleensä luettua, kun sitten menee lainojen uusimisraja täyteen. :)
VastaaPoista