Hyvää uutta vuotta! Minun vuodenvaihteeni sujui rauhallisissa merkeissä Kainuun suunnalla. Lomalukemisena ahmaisin toimittaja Juha Nummisen tuoreen kirjan Lähikuvassa Lenita Airisto. Tuskin olisin tähän muuten tarttunut, elleivät sekä isä että äiti olisi suositelleet tätä painokkaasti, kehuen mukavaksi lukuelämykseksi.
Viihdyttävää ja mukaansatempaavaa luettavaa kirja olikin. Elämäkerta olisi tälle kirjalle hieman mahtipontinen sama, vaikka Airiston elämänvaiheet syntymästä nykypäivään läpi käydäänkin. Tuo otsikossa mainittu "lähikuva" onkin pätevä määre. Numminen on ollut toimittajana töissä mm. Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä ja kirjan tekstistä päätellen hän on tuntenut Lenitan jo pitkään. Sujuvasti ja ammattitaitoisesti hän kirjoittaakin.
Minulla on ollut Lenitan tekemisistä vain hämärä käsitys, vaikka totta kai mustatukkainen Airisto onkin tuttu hahmo lehtien palstoilta. Voimakkaimmin olen assosioinut hänet valkoisiin tennissukkiin - en tietenkään hänen omaan pukeutumiseensa liittyen, vaan takavuosien (aiheelliseen) kritiikkiin, kun Lenita läksytti suomalaismiesten tyylitöntä bisnespukeutumista. Musiikillisen suosikkini Jaakko Tepon myöhäistuotantoon kuuluu Lenitalle omistettu kappale. Muuten Lenita onkin käsite, esimerkkejä populäärikulttuurista löytyy runsaasti. Esimerkiksi Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa Pekka Huotarin esittämä henkilöhahmo rähisee Meerille: "Eipä huuvella ihmisille Lenita." En muista esiintyykö tämä repliikki jo Heikki Turusen alkuperäisteoksessa, nyt ei valitettavasti ole käsillä kirjaa, josta tarkastaa.
Niinpä kirjasta saikin hyvän kuvan diplomiekonomin työhistoriasta: kansainvälisiä vienninedistämisnäytöksiä, toimittajan työtä niin televisiossa kuin lehdissäkin, muotialan töitä. Pikakatsauksen aiheeseen löytää Lenitan kotisivuilta. Vaikutuksen teki Lenitan feministinen asenne. Monet aiheet ovat sellaisia, joita on tullut pohdittua niin yksin kuin yhdessä ystävien kanssa - vaikka ikäeroa minulla ja Lenitalla on 40 vuotta, niin jotkut asiat eivät valitettavasti ole edelleenkään menettäneet ajankohtaisuuttaan. Uskaltavatko naiset puolustaa omia etujaan ja toteuttaa omia unelmiaan? Uhraako nainen parisuhteen vuoksi oman etunsa ja oman elämänsä? Kuinka edetä miesvaltaisessa työelämässä, kuinka kohdata miesten naiseen suuntaama latistus tai alistus? Lenita ei ole kiltteillyt tai nöyrtynyt, hän on ottanut oman tilansa ja tykittänyt täydeltä laidalta, silloin kun on ollut sen aika.
Kirja on kirjoitettu niin ovelalla, lukijan puolelleen kietovalla tyylillä, että vasta kirjan loppupuolella havahduin jonkinlaiseen kriittisyyteen ja tajusin, että joku toinen olisi voinut kirjoittaa Lenitasta jotain aivan muuta. Tämä teos on tehty Lenitan kanssa yhteistyössä, hänen haluamansa näköiseksi. Vastakkaisia mielipiteitä pitäisi kysyä muualta. Eipä minulla ole kuitenkaan hinkua mennä sellaisia etsimään, niin taitavasti Juha Numminen valottaa positiivisten asioiden lisäksi myös Lenitan vastoinkäymisiä ja haasteita.
Olen tainnut aiemminkin todeta, että elämäkerrat ja elämäkerralliset tekstit ovat siinä mielessä kiinnostavaa luettavaa, että niissä tapahtuu sellaisia asioita, jotka fiktiossa olisivat epäuskottavia. Lenita on ollut Sinkkuelämän Samantha jo 1970-luvun Suomessa, älykäs ja kauppatieteisiin suuntautunut missi jo 1950-luvulla, itsensä brändääjä jo kymmeniä vuosia ennen kuin moisesta kukaan on puhunut mitään. Kirjassa on useita herkullisia anekdootteja ja samalla se raottaa näkymää lähihistorian suomalaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Mukavaa luettavaa, tosiaan.
Lopuksi voisin ottaa pienen katsauksen vuoden 2009 blogisatooni. Blogiin kertyi juttua 34:sta kirjasta. Näiden lisäksi olen lukenut 10-20 kirjaa Etelä-Saimaan kirja-arvioita varten, joten lukutahtini on ollut 1 kirja 1-2 viikossa. Lehtijuttujen yhteenvedon löytää helpoimmin Kritiikkiportista, kun tekee haun nimelläni. Valitettavasti Etelä-Saimaa ei kaikkia kirja-arvioita nettisivuilleen laita, vaan osa jutuista on julkaistu vain paperilehdessä, jolloin ne eivät Kritiikkiporttiinkaan nouse. Vuoden aikana ainakin Tammi ja Like ovat nostaneet joitakin (lehti)kirja-arvioitteni sitaatteja nettisivuilleen, mutta erityisesti arvostan sitä, että Sammakko-kustantamo nosti sitaattini Riku Korhosen Hyvästi tytöt -kirjan kansiliepeeseen. Ko. lainaus on Lääkäriromaani-arviostani peräisin. Blogin tiimoilta pieni julkisuusnoste tuli syksyllä, kun Karjalaisen toimittaja teki juttua Anna-kirjoista ja haastatteli minuakin, juttu kiersi maakuntalehtiä jonkin verran. Hieno kokemus oli käydä pitämässä pieni puheenvuoro Veikko Huovis -seuran kokouksessa helmikuussa Kajaanissa ja tavata kirjailija tuolloin ja vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa.
Vuonna 2009 lukemistani kirjoista nostan ykköseksi Mika Waltarin Johannes Angeloksen. Tästä ei historiallinen romaani parane! Lisäksi olen tyytyväinen hyviin käännöskirjoihin, joita luin: Sarah Watersin Yövartio, Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani sekä tämä uusin, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Olenhan usein meinannut laajentaa käännöskirjallisuuden lukemistani, pidänhän suomalaisesta kirjallisuudesta paljon ja lukeminen painottuu siihen. Nuo olivat hyviä kokemuksia. Lehdissä on keskusteltu viime aikoina, ovatko kustantamot aikeissa supistaa käännösvalikoimaansa ja olisiko tämä kuinka kohtalokasta suomalaisille lukijoille. Mielipiteeni on hieman kahtiajakoinen. Toisaalta on itsestään selvää, että hyviä käännöksiä tasokkaista kirjoista tarvitaan. Toisaalta kääntämättömyys ei suinkaan jättäisi suomalaisia pimentoon samalla lailla kuin takavuosina: esimerkiksi englantia osataan Suomessa hyvin ja nettikirjakaupoista saa mitä vain. Olenhan minäkin lukenut esimerkiksi L.M. Montgomeryn tuotantoa ja hänen elämäkertansa nimenomaan englanniksi, pimennossa olisin ollut jos olisin jättäytynyt suomalaiskustantamojen varaan tässä asiassa. Samoin Harry Potterit ja Marian Keyesit ovat vakiintuneet minulla englanniksi luettavaksi, ja moni muukin kirja on ollut positiivinen lukuelämys englanniksi.
Monia muita kieliä taas osataan vähemmän, ja vaikka minäkin osaan hieman esimerkiksi venäjää, en mitenkään pystyisi lukemaan venäläisiä klassikkoja alkukielellä. Ehkä Suomessa kannattaisi keskittyä käännösten osalta muuhun kuin englanninkieliseen kirjallisuuteen?
Vuoden pettymys oli Stieg Larssonin Millennium-trilogia, se ei mielestäni noussut ollenkaan hypetyksensä tasolle. Vaan lukihan tuonkin ennen kuin selkäänsä otti, ja toki kirjallisuudessa on suuren yleisön suosiossa olevia hittejä jotka eivät välttämättä himolukijalle kovin ihmeellisiä kiksejä anna, samalla lailla kuin intohimoisia musiikin harrastajia eivät suosituimmat listahitit aina jaksa elähdyttää.
Lukulistalla on seuraavana joitakin ikkunalaudan pinossa pitkään odottaneita kirjoja, ja epäilemättä uusiakin löytyy samalla tavalla kuin tähänkin asti: kirjaston hyllyjä katselemalla ja "suositteluhyllyjen" täkyihin tarttumalla, lehtiarvioiden ja nettijuttujen perusteella sekä lähipiirin suosituksista, divarien vaihtokappaleista sekä vapaiden assosiaatioiden perusteella. Antoisia lukuhetkiä muillekin!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti