Sarah Waters: Yövartio

Ostin Sarah Watersin Yövartion edulliseen hintaan Kirjatorilta. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Yövartio houkutteli pariinsa – olen Watersilta lukenut aiemmin Silmänkääntäjän. Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen ja mielestäni kirja oli huomattavasti parempi kuin Silmänkääntäjä, joka ei huono ollut sekään. Ehkä Yövartio muistui mieleen myös hiljattain lukemastani, erinomaisesta Alison Bechdelin sarjakuvasta Hautuukoti, jossa niin ikään käsiteltiin homoseksuaalisuutta. Arvion sarjakuvasta kirjoitin Etelä-Saimaaseen – vielä sitä ei nettisivuilla näy, mutta lukekaa Hesarin arvio sen sijaan.

Yövartio jakaantuu kolmeen jaksoon: vuoteen 1947, jolloin sota on jo ohi, ja sotavuosiin 1945 ja 1941. Lukijalle siis esitellään ensimmäisessä jaksossa nykytilanne ja seuraavissa jaksoissa kerrotaan, mitä sitä ennen tapahtui. Lukiessa tuntee olevansa arvoituksen ratkaisija, jolle annetaan vinkkejä ja keritään salaisuuksia pikku hiljaa auki. Mysteereistä ei ole kyse, vaan tavallisten ihmisten tavallisista salaisuuksista – tai ainakin melkein.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Yövartioon tuovat homoseksuaaliset henkilöhahmot, enimmäkseen lesbot. Waters käsittelee teemaa erittäin taitavasti. Aiheella ei mässäillä eikä saarnata. Seksikohtaukset on vähennetty minimiin, vaikkakin eroottista latausta löytyy tunteista, katseista ja tapahtumista. Lesbous on mukana ennen kaikkea toiseutena: millaista elämä on, kun jotain omasta itsestä pitää salata ympäristöltä. Salattavaa riittää myös kirjan heteroilla.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä. Tarinankertojan viestikapulan ottaa ensimmäisenä Kay Langrish, varakkaan perheen jälkeläinen, joka asuu sodan jälkeen pienessä vuokramurjussa ja vaeltaa yksin Lontoon katuja. Kay on butch-tyyppinen lesbo, joka pukeutuu miesmäisiin vaatteisiin, pitää tukkansa lyhyenä ja kaipaa rinnalleen vaaleaa kaunotarta. Kayn pään sisälle lukijaa ei kovin usein päästetä, mutta silti hänestä muodostuu karismaattinen, vahva ja vaikuttava kuva. Levoton ja mustasukkaisuuden repimä Helen rakastaa Juliaa, valovoimaista ja viehättävää dekkarikirjailijaa. Helenin ja Julian historiassa ihmissuhteet risteilevät yllättävällä tavalla.

Lisäksi seurataan Viviä, joka on päätynyt Helenin kanssa samaan toimistoon työskentelemään. Viv on salaa seurustellut sota-ajasta asti naimisissa olevan perheellisen Reggien kanssa ja lisäksi käynyt vankilassa tapaamassa pikkuveljeään Duncania, joka on kaikkien mielestä tuottanut perheelleen suurta häpeää. Duncanin kautta päästään kokemaan, miltä Lontoon pommitukset tuntuivat vankilan ikkunoiden takaa seurattuna.

Lukukokemus toi mieleen, kuinka kollektiivinen kokemus toinen maailmansota on ollut, nimensä mukaisesti. Lieneeköhän se tämän bloginikin yhdistävin aihe eri kirjailijoitten välillä? Toisen maailmansodan jyräävästä, vanhan hävittävästä ja uutta tilalle tuoneesta vaikutuksesta on kirjoittanut moni: Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Veikko Huovinen... Me suomalaiset ehkä välillä unohdamme talvisotamuisteluiden keskeltä, että on sitä sodittu muuallakin. Lontoon suurkaupungissa sota oli läsnä myös, vaikkakin toisella lailla kuin Karjalan rajoilla. Kaikki Yövartion päähenkilöt ovat siviilejä, mutta silti mukana sodassa tavalla tai toisella, eivät vähiten kärsijöinä. Kay työskentelee sodan aikana ambulanssisisarena ystävänsä Mickeyn kanssa: ajaa autoa, kantaa ruumiita, toimittaa haavoittuneet sairaalaan. Waters kuvaa kaupungin aavemaista raunioitumista, pimeyttä ja tavarapulaa. Ihmiset viettävät öitään pommisuojissa tai metroasemilla, jatkuvat pommitukset romahduttavat kodit ympäriltä, ihmisiä kuolee tai haavoittuu. Kaikki eivät halua sotaan osallistua: Duncanin sellitoveri Fraser on joutunut vankilaan aseistakieltäytymisestä.

Waters kuvaa miljöötä ja ulkoisia tapahtumia pikkutarkasti, mutta onnistuu välittämään henkilöistään elävän kuvan, vaikkei heidän kaikkia sielunliikahduksiaan analysoikaan. Erityisen taitavaa on kirjailija Julian kuvaus: hänelle on kirjoitettu pisimmät repliikit, joista välittyy Julian tunteikas ja analyyttinen luonteenlaatu todella taitavasti.

Sota näyttäytyy poikkeustilana, jolloin epätavalliset asiat muuttuvat sallitummiksi. Viv ei jaksa muistaa Reggien perheellisyyttä silloin kun intohimo ottaa vallan. Kayn ja Mickien kaltaisille naisille ambulanssisisaren tehtävä antaa hyväksytyn syyn pukeutua pitkiin housuihin ja toimia maskuliinisessa roolissa. Sodan jälkeen roolin ylläpito on vaikeampaa, mutta paluuta vanhaan ei ole, kun moni haluaa pitää kiinni sota-aikana opituista uusista tavoista.

Waters ei kirjoita puhtaaksi, mitä Kaylle, Helenille, Julialle, Viville ja Duncanille täsmällisesti ottaen käy kirjan kronologisten tapahtumien jälkeen. Muutoksen mahdollisuutta ja omasta kehästä ulos murtautumista väläytellään monen kohdalla. Kirja oli niitä, joiden kohdalla harmittaa kun viimeinen sivu päättyy. Olisin halunnut vielä jäädä pimeään, raunioituneeseen Lontooseen seuraamaan kiehtovia ihmiskohtaloita. Mutta Waters jättää lempeästi kirjansa tapahtumat hautumaan lukijan mieleen ja antaa loppuratkaisujen kypsyä siellä.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Alison Bechdel: Hautuukoti