Matteuksen evankeliumi

Matteus.
Bysanttilainen maalaus 1300-luvulta.
CC-lisenssi CC0 1.0 Universal Public Domain Dedication.
Lähde: Wikipedia.

Silloin Juudas, hänen ilmiantajansa, kysyi: "Rabbi, enhän se ole minä?" "No, mitäpä luulet?" Jeesus vastasi.

Eräs HelMet-lukuhaasteen kohta on ”kirjassa syntyy lapsi”. Päätin valita tähän kristikunnan tunnetuimman syntymiskohtauksen eli jouluevankeliumin. Luin Matteuksen evankeliumin uutena, vuoden 2020 käännöksenä. Osainnoittaja Matteuksen evankeliumin lukemiseen oli Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa, jonka luin syksyllä. Se sijoittuu Israeliin ja siinä Raamatun sanoman tulkinta on tärkeässä roolissa.

Kenties pientä lukubuustia tuli myös tämän syksyn ”uskontokohuista”, joissa on vellottu sen ympärillä, miten kouluissa pitäisi toimia, jos kouluissa halutaan järjestää tunnustuksellisia uskonnollisia tapahtumia ja niille vaihtoehtoista ohjelmaa. Ja miten ohjelmista ja tapahtumista pitäisi tiedottaa ennakkoon, jotta lapset ja huoltajat tietäisivät, onko ohjelma uskonnonharjoittamista vai ei. Näistä kohuista on kirjoiteltu kiihtyneesti niin paljon mielipiteitä, että tyydyn itse tässä yhteydessä toteamaan, että jopa kirkkoon kuuluvilla aikuisilla tuntuu olevan äärimmäisen ohut Raamatun ja kristinuskon tuntemus.

Koska kirjoitan kirjablogia, käsittelen tässä postauksessa Matteuksen evankeliumia kirjallisena tekstinä. Halukkaat voivat itse pohdiskella tykönään kirjan uskonnollista sanomaa.

Entisenä seurakuntanuorena ja Suuren Raamattuvisan voittajana olen toki lukenut evankeliumit moneen kertaan, mutta aika pitkä aika on siitä, kun olen viimeksi lukenut kokonaisen Raamatun kirjan yhtä soittoa. En myöskään ole perehtynyt uusimpaan käännökseen. Oma rippiraamattuni oli vielä vuoden 1938 käännös, mutta pian rippikoulun jälkeen päästiin lukemaan uutta, vuoden 1992 käännöstä. Se on minulle ylivoimaisesti tutuin.

Minkä tahansa kirjan suomennoksista ja uudelleensuomennoksista saa helposti kiistelyä aikaan, mutta Raamatun käännöskiistoissa on ihan oma latauksensa. Itse pidän käännöksen päivittämistä perusteltuna. Muistan, kun ala-asteella Raamattua luettiin ja kuunneltiin vanhana käännöksenä. Kyllä 1930-luvun kieli kuulosti auttamatta lapsen korviin kummalliselta ja etäännyttävältä. Ajanmukainen käännös tekee sen, että lukija tai kuulija voi keskittyä siihen, mitä Raamatussa sanotaan, sen sijaan että jäisi jumiin vanhentuneisiin tai oudon tuntuisiin sanavalintoihin ja lauserakenteisiin.

Raamattu.fi-sivusto on Suomen Pipliaseuran ja evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä. Siellä voi kätevästi lukea Raamattua ja valita mieleisensä käännöksen. Halutessaan käännökset ja kieliversiot voi avata samaan näkymään, jolloin on helppoa verrata eri versioita. Minulle Matteuksen evankeliumin uusin käännös oli suorastaan päräyttävää luettavaa. Esimerkiksi siteeraamani Jeesuksen ”no mitäpä luulet” -tokaisu on siinä hyvä esimerkki. Vuoden 1992 käännöksessä Jeesus lausui ”itsepä sen sanoit” ja vuoden 1938 käännöksessä ”sinäpä sen sanoit”.

Kääntäjätyöryhmä on todella onnistunut kirjoittamaan Matteuksen evankeliumin suomeksi sujuvalla, helposti ymmärrettävällä kielellä. Jeesus ei enää aloita lausahduksiaan hokemalla joka väliin ”totisesti”. Autuaiden sijaan puhutaan onnellisista ja myös Isä meidän -rukous on kirjoitettu uusiksi.

Hiottu käännös tekee sen, että Matteuksen evankeliumi vaikuttaa suorastaan vallankumoukselliselta tekstiltä. Ei mikään ihme, että tämä kuuluu maailman levinneimpiin, käännetyimpiin ja tunnetuimpiin teksteihin. Tarinahan on kuin toimintaseikkailu: anarkistisen röyhkeä ja sanavalmis Jeesus kerää ihmeteoillaan suuren seuraajakunnan ja tunkee korskeaan Jerusalemin kaupunkiin julistamaan oppiaan, vaikka hän ja hänen porukkansa ovat jerusalemilaisten mielestä lähinnä huijareita ja outoa murretta puhuvia maalaisia. Seurauksena on ilmianto, epäreilu oikeudenkäynti ja väkivaltainen kidutuskuolema, jota seuraa ennustuksen mukainen kuolleista herääminen ja mahtipontinen käsky käännyttää koko maailman ihmiset.

Elämme materialistisessa, kapitalistisessa maailmassa ja siihen nähden Jeesuksen antikapitalistiset ohjeet ja suoranainen varautumiskielto ovat vallankumouksellisia. Jeesus kehottaa kuulijoitaan jakamaan omaisuutensa pois ja lähtemään liikkeelle ilman varavaatteita tai eväitä, luottaen siihen että kyllä ruokaa ja suojaa jostain löytyy. Vihamiehille kuuluu kääntää toinen poski ja erimielisyydet antaa anteeksi. Tuoretta ja väkevää tekstiä edelleen!

Innostuin tekemään myös pientä kaivelua netissä. Ei esimerkiksi ole varmaa, onko evankeliumissa mainittu tullimies Leevi Matteus todella tämän evankeliumin kirjoittaja. Tekstin syntyajaksi arvellaan vuosia 70-80 jKr. Kirjoittajan arvellaan käyttäneen tekstinsä runkona vanhempaa Markuksen evankeliumia.

Tarkastin myös, vieläkö Veripelto tunnetaan Jerusalemissa. Kun Juudas Iskariot oli hirttäytynyt, ostivat ylipapit hänen palauttamillaan lahjusrahoilla pellon. Evankeliumi kertoo: ”Sen vuoksi pellon nimeksi tuli Veripelto, ja nimi on säilynyt tähän päivään asti.” Ja kyllä vain, edelleen voi sanoa että nimi on säilynyt tähän päivään asti. Veripelto sijaitsee Akeldaman alueella Jerusalemissa, paikalla on mm. ortodoksinen luostari.

Raamatun uuden suomennoksen työryhmä on saanut tähän mennessä valmiiksi Uuden testamentin ja psalmit. Työryhmän tavoitteena on kääntää myös Vanha testamentti kokonaan vuoteen 2028 mennessä. Käännöstyöstä voi lukea lisää Pipliaseuran sivuilla.

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Kansi: Otava.

Sain Terhi Törmälehdon kirjan He ovat suolaa ja valoa kustantaja Otavalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 

Tänne tultuaan Susanna on lähettänyt Villelle kuvan viiniviljelmistä ja kaksi kuvaa vuorista, jotka niitä ympäröivät: hopeanvihreitä puita, hiekkaisia, louhikkoisia rinteitä, lammaslauma rinteessä. Hän on lähettänyt Terveisiä viinipellolta -toivotuksen ja kaksi jaetta Jesajalta. Illalla hän toivotti hyvää yötä.

 

Terhi Törmälehto palaa kolmannessa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa esikoisromaaninsa teemojen pariin: hengellisyyteen, uskovaisuuteen ja kristinuskoon. Kirja sai lentävän lähdön, kun Hesarin arviossa konkarikriitikko Suvi Ahola ylisti kirjan tyyliä ja ajankohtaisuutta. Samassa yhteydessä Törmälehtoa haastateltiin ja hän muisteli ensimmäistä Israelin-matkaansa, joka oli Suuren Raamattuvisan palkintomatka. Pääsen taas kehumaan olevani melkein sukua julkkikselle, sillä olin mukana tuossa samassa kilpailussa osana voittajajoukkuetta. Itse en ole Israeliin toista kertaa lähtenyt, mutta He ovat suolaa ja valoa palautti matkamuistoja mieleen, onhan Israel ristiriitainen ja kerroksellinen paikka. 

He ovat suolaa ja valoa kertoo kahdesta uskovaisesta suomalaisnaisesta, Susannasta ja Anusta, jotka matkustavat Israeliin kumpikin omista syistään. Susanna on tiukan linjan fundamentalisti, joka haluaa taistella Israelin pyhän kansan puolesta – niinpä hän lähtee hoitamaan juutalaissiirtokuntien viiniviljelmiä, joiden avulla Palestiinaa nakerretaan pala palalta pienemmäksi. Anu taas on kiltti, vähän lapsenuskoinen ja kirkasotsainen opettaja, joka kaipaa elämäänsä muutosta – ja miehen rakkautta. Samalla kerrotaan kolmen uskonnon pyhästä kaupungista, Jerusalemista, ja sen modernista ja menevästä pikkusiskosta, Tel Avivista. Myös muut Israelin maisemat näkyvät kirjassa Betlehemiä myöten.

Kirjassa oli paljon sellaista, josta pidin. Tätä voi lukea kurkistuksena suomalaisarjesta poikkeavaan ympäristöön tai muutosmatkana kahden erilaisen naisen kanssa. Tai kirjasta voi saada samoja oivalluksia kuin Suvi Ahola – näkökulmia nyt uutisissa vellovaan Israelin ja Palestiinan väkivaltaiseen konfliktiin. Kieli on kaunista, miljöökuvaus elävää ja henkilöiden välillä on jännitettä. Minulle kirjassa parasta kuitenkin oli tarkka ja herkkä läpileikkaus fundamentalistiuskovaisen ajattelutavoista.

 

Susanna oli aivan mahtava henkilöhahmo. Tosielämässä ei olisi helppoa olla Susannan kanssa kaveri: onhan hän paitsi fundamentalisti, myös muutenkin hankalan ihmisen oloinen. Hän ei suostu tekemään kompromisseja edes perheenjäsentensä kanssa ja hän tuomitsee omassa mielessään toisten vääränlaiset elämäntavat. Mutta hahmona hän on hieno, koska hän on älykäs ja pistämättömän looginen – ja uskovainen. 

 

Ristiriita syntyy siitä, että kristinuskon jokaista detaljia on lähes mahdotonta noudattaa sataprosenttisen loogisesti. Uskonnollisuuden epäloogisuus on oikeastaan sisäänrakennettu uskonnon käsitteeseen: uskonto perustuu siihen, että ihminen uskoo johonkin, jota ei voi järjellä todistaa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ihmisiä vuosituhansien aikana rakentamasta erilaisia pitkälle meneviä, loogisia päättelyketjuja, joilla yritetään pusertaa uskonto ja johdonmukaisuus väkisin yhteen.

Rakkauden kaksoiskäsky kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun teologista saivartelua aletaan soveltaa politiikkauutisiin tai sodankäyntiin, ollaan äkkiä hyvin kaukana lähimmäisen rakastamisesta. Susanna etenee uskossaan kuin luotijuna: hän tuntee Raamatun sanoman ja haluaa noudattaa sitä kirjaimellisesti, mutta ulkoapäin katsottuna hänen tekonsa näyttävät sitä vähemmän kristillisiltä, mitä pitemmälle hän pääsee. Ilmankos Susanna rinnastaa itsensä myös sotaveteraaniukkiinsa ja muistelee hänen tarinoitaan rintamalta. Tätä kautta kirjaan syntyy temaattinen yhteys Törmälehdon edellisen Taavi-romaanin kanssa.

 

Anun heittäytyminen lihallisen rakkauden pyörteisiin on myös kiehtovasti kuvattu, varsinkin kun rakkauden hinta osoittautuu kirjan lopussa hyvin fyysiseksi. Lisäksi He ovat suolaa ja valoa kertoo kaikenlaista myös siitä, millaista ihmisten arkitodellisuus Israelissa on Herran vuonna 2023. Mielestäni kirjan pääpaino ei kuitenkaan ole tämän hetken geopolitiikassa vaan siinä, miksi Israel on niin monelle länsimaiselle kristitylle niin tärkeä: uskonnon, myyttien ja kulttuurin vuoksi.

Kirjan paras puoli on minusta se, että uskovaisuutta tarkastellaan rakentavasti, älyllisyyttä ja älykkyyttä kunnioittaen ja analyyttisesti ja helppoja selityksiä kaihtaen. ”Kiihkouskovainen” on varsinkin populäärikulttuurissa yleinen ja yleensä varsin yksioikoinen hahmo – useimmiten tyhmä tai naurettava. Mutta vaikka länsimaisissa ollaan maallistuttu, globaalilla tasolla uskontojen voima vaikuttaa valtavasti niin politiikkaan kuin ihmisten arkielämään. Uskontoon kuuluva mystiikka, merkkien näkeminen ja lukeminen ja yliluonnollisuuden kokemus vaikuttavat uskovaisiin eikä näitä kokemuksia voi järjellä selittää pois.

Bloggaajakollegani Amma kommentoi omassa kirjablogissaan, että He ovat suolaa ja valoa tuntuu edellyttävän lukijalta perehtyneisyyttä. Kyllä, kohtuullisista lähtötiedoista on hyötyä, mutta vaikka kristinuskon teologinen sisältö tai Israelin lähihistorian käänteet olisivat vieraita, kannattaa tähän kirjaan silti sukeltaa. Tällä kirjalla mennään Finlandia-listoille.
 

Lue myös nämä:
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Terhi Törmälehto: Taavi
Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kansi: WSOY.

Guy Delislen Merkintöjä Jerusalemista sattui vastaan kirjastosta. Sarjakuva ehti odotella lukuvuoraan jonkun aikaa, mutta teemansa puolesta tämä olikin mainiota luettavaa pääsiäisen alla. Sijoittuuhan se pääsiäistapahtumien maisemiin, Jerusalemiin.

Guy Delisle tekee maanläheisiä matkakertomuksia, joissa kuvataan monimutkaisia poliittisia käänteitä ja kulttuurieroja maanläheisellä tavalla. Delislen omakuvahahmo on toteava jokamies, joka ei juuri sekaannu näkemäänsä, mutta ihmettelee ja kummastelee ympäristöään vilpittömästi.

Jerusalemiin Delisle perheineen päätyi vaimon työn vuoksi. Vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja Delisle käytti päivät lastenhoidon, Israeliin tutustumisen ja piirtämisen merkeissä. Lähi-idän poliittinen tilanne on tulenarka, mutkikas ja monin paikoin absurdi. Koin lukiessani pääseväni lähemmäksi Israelissa tapahtuvia erikoisia ja väkivaltaisia käänteitä kuin uutisia katsomalla. Tämän lasken Delislelle onnistumiseksi.

Päiväkirjamaiset muistiinpanot jättävät paikoin surullisen ja ahdistuneen olon. Delisle ei ota selvästi kantaa, mutta hänen sympatiansa vaikuttavat olevan palestiinalaisten puolella. Ainakin minä ihmettelin lukiessani juutalaisten häikäilemätöntä ja väkivaltaista siirtokuntapolitiikkaa, jolla palestiinalaiset työnnetään yhä suppeammille asuinalueille. Missä on inhimillisyys ja suvaitsevaisuus?

Toisaalta Delisle näyttää myös juutalaisyhteisön monenkirjavuuden. Ääriuskonnolliset ortodoksit ovat luku sinänsä, mutta selväksi tulee sekin, että eri maista Israeliin muuttaneet juutalaiset eivät ole yhdestä muotista valettu joukko.

Ahdistavuudestaan huolimatta sarjakuva oli samalla hauska - nauroin monin paikoin ääneen Delislen kuvaamille tapauksille. Vielä pitäisi lukea Delisleltä Merkintöjä Burmasta ja sitten voisinkin jäädä odottamaan seuraavaa Delislen matkakertomusta.

Lue myös nämä:
Guy Delisle: Shenzhen
Guy Delisle: Pjongjang
Marjane Satrapi: Persepolis

Craig Thompson: Habibi

Kuva: Faber & Faber.

Craig Thompsonin Habibi oli kevään kirjatärppilistallani. Like teki hienon työn ja käänsi albumin suomalaislukijoiden saataville, mutta päädyin itse kumminkin lukemaan Habibin englanniksi. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin, kun tein Habibista kirjastovarausta, ei Helmetin valikoimissa ollut suomennosta vielä lainkaan, onnistuin varaamaan albun vissiin kahta päivää ennen kuin suomennos julkaistiin. Toiseksi, Hesarin Habibi-jutun näyteruuduista näkyi, että Like todella käytti tässäkin sarjakuvassa konetekstausta eikä käsintekstausta. Vaikka tämän albumin konetekstaus tuntuu kelpaavan jopa kriittisille kvaakkaajille, minä tykästyin Thompsonin Blankets-albumissa miehen kauniiseen tekstauskäsialaan. Habibi osoittautui myös melkoiseksi käsintekemisen taidonnäytteeksi, joten Thompsonin oma tekstaus oli viimeinen silaus upealle ulkoasulle. Habibiin kannattaa tutustua teoksen kotisivulla, josta löytyy mm. esimerkkejä luonnosten työstämisestä valmiiksi sivuksi.

Hyvin Habibi tuntuu lukijoita löytäneenkin välittömästi suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Anni.m on tämän ehtinyt jo lukea, lehtiarvioita on ilmestynyt jo ainakin Keskisuomalaisessa ja Kansan Uutisissa. Minunkin täytyy ehtiä palauttaa Habibi kirjastoon varausjonon seuraavalle. Mutta ennen pitkää luen tämän uudelleen, sillä lukemisen jälkeen on päivänselvää, että pitää ostaa Habibi omaan hyllyyn. Tämä on niin paksu järkäle, että se vie tilaa yhtä paljon kuin 3-4 tavallista sarjakuva-albumia yhteensä, mutta pitääpä harrastaa sitten vähän uudelleenjärjestelyä...

Lähes 700-sivuinen tarina on jaettuun yhdeksään lukuun. Lukumäärä ei ole sattumanvarainen, sillä Habibissa on paljon myyttejä ja symboliikkaa ja maagisiin lukuihin palataan usein. Tarinan ytimen voi kuvata lyhyesti. Dodola ja Habibi ovat aavikolle paenneita lapsia, vanhempi Dodola pitää huolta pikku Habibi-pojasta, josta käytetään myös nimeä Zam. Sarjakuva seuraa Dodolan ja Habibin vaiheita, mutta mikään suoraviivainen kertomus tämä ei ole. Thompson kertoo tarinan jonkin vaiheen, palaa siihen myöhemmin ja näyttää aivan uuden näkökulman. Dodola kertoo aavikolla Koraanin kertomuksia - kuten Mooseksen, Jobin ja Nooan tarinat... Kummatkin lapset rinnastuvat islamilaisiin pyhimyksiin tai muinaisiin jumaliin.

Kuva: Habibibook.com.

Ensi sivuilla unohduin tutkailemaan Thompsonin uskomattoman kaunista ja pikkutarkkaa ornamenttikuvitusta, joka täyttää monella sivulla ruudun taustat. Aivan mielettömän upeaa työtä. Mutta kun tarina tempaisi mukaansa, en malttanut enää ihailla kaikkia yksityiskohtia niiden ansaitsemalla tavalla - tämä on ehdottomasti teos, joka kantaa monta lukukertaa ja joka myös kannattaa lukea monta kertaa. Pidin erityisesti Thompsonin taitavasta viivan paksuuden vaihtelusta - käyttämällä sopivissa kohdin paksua kynää, muuttuu rosoinen kynänjälki milloin kankaan laskoksiksi, milloin ihon värinäksi.

Teemoja on runsaasti. Eräs Thompsonin tavoitteista lienee peräisin aikamme poliittisesta ilmapiiristä. Kun länsimaita ja arabimaita tunnutaan asettelevan vastakkain, näyttää Thompson islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteiset juuret. Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja kaikille suomalaisille, jotka ovat saaneet edes koulun uskontotuntien verran kristillistä kasvatusta, mutta niissä on jännittäviä vivahde-eroja, kun lähteenä onkin Koraani eikä Raamattu. Jos tuntisi Koraania ja osaisi lukea arabiaa, saisi Habibista varmasti vielä uusia juttuja irti.

Toinen suuri teema on seksuaalisuus. Ja millaisella tavalla kuvattuna. Habibissa on minimaalisen vähän rakkaudellista seksiä, mutta erilaista hyväksikäyttöä, alistamista ja kaupankäyntiä kyllä on. On rahapulassa vaimoksi myytyjä lapsia, eunukkiprostituoituja ja raiskaajia. Julma seksuaalinen vallankäyttö huipentuu sulttaanin haaremissa. Haaremimiljöötä Thompson hyödyntää todella taitavasti. Romanttis-myyttistä haaremikuvastoa itämaisten satujen hengessä käytetään populäärikulttuurissa paljon, mutta Habibin haaremijaksot alkavat jossakin vaiheessa kuvottaa ja pelottaa.

Habibin miljöö, fiktiivinen Wanatolia, tuntui ensin dystopialta. Mutta mitä pitemmälle tarina eteni, sitä enemmän tarina tuntui sijoittuvan meidän aikaamme. Thompson ottaa käsittelyyn ympäristökatastrofit ja elintasomuurit. Tässäkin mielessä Habibi on jollakin lailla sukua Ville Tietäväisen Näkymättömille käsille.

Pelkästään se,  että taiteilija tekee mielettömästi töitä teoksensa eteen, ei takaa taiteellista arvoa yhdellekään teokselle. Mutta Habibia lukiessa ei voi kuin ihailla uskomattoman upeaa piirrosjälkeä ja sitä valtavaa taustatyötä, jota Thompson varmasti on Habibia varten tehnyt. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ryhdyin googlettamaan arabiarvioita Habibista, ja esimerkiksi Majjal-blogissa listataan sekä kiitoksia että kritiikkiä.

Kaunis mutta julma, hidas mutta mukaansatempaava, runsas mutta kristallinkirkas, tätä kaikkea tämä sarjakuva oli minulle. Habibi menee vuoden 2012 tähänastisten lukukokemusten kärkikaartiin.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Blankets
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Marjane Satrapi: Persepolis

Marjane Satrapi: Persepolis

Hautuukodin lukeminen sysäsi minut laatusarjakuvien kimppuun. Persepoliksen lukeminen paikkasi aukkoa sivistyksessä, sillä tämä palkitun ja kehutun sarjakuvan ensimmäinen osa on ilmestynyt Ranskassa alunperin jo vuonna 2000 ja suomeksikin jo vuonna 2004. Tarina on sovitettu myös animaatioelokuvaksi, josta Youtubessa näkyy kiehtova traileri.

Marjane Satrapi kertoo lapsuudestaan Iranissa ja nuoruudestaan Euroopassa, josta hän sitten palaa Iraniin, vain huomatakseen ettei sopeutuminen ole helppoa. Lukiessani huomasin taas kuinka ammottavia aukkoja yleissivistyksessäni onkaan, mitä Lähi-itään tulee - onneksi tässä tuli samalla tuhti annos tietoa Iranin ja lähialueen historiasta ja kulttuurista. Käsi ylös: kuinka monen mielestä Iran on arabimaa? Väärin - iranilaisille arabit ovat niitä muita, he itse ovat persialaisia. Iranilla on huikea tuhansien vuosien historia ja alueella puhutaan persian (farsin) kieltä. Jossain vaiheessa hokasin myös, että Marjanen sukunimi Satrapi on luonnollisesti samaa alkuperää kuin suomeenkin omaksuttu lainasana "satraappi", jota käytetään kuvaamaan vaikutusvaltaista napamiestä. Satraapeista lisää täällä. Marjane kasvaakin vapaamielisessä yläluokkalaisessa kodissa ja elämä on rauhallista aina siihen asti kun vuonna 1979 puhkeaa vallankumous. Alakoululainen Marjane on siihen asti ollut uskonnollisesti sitoutumattomassa ranskalaisessa koulussa, mutta vallankumouksen jälkeen tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin ja tytöille määrätään huivipakko.

Persepoliksen ensimmäinen osa, Iranilainen lapsuuteni, kuvaa Marjanen ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailua ensin vallankumouksen ja sitten Iranin ja Irakin sodan keskellä. Tarina on vahva, koska pikkutytön maailma välittyy siitä niin hyvin. Marjane on ollut sisukas ja voimakasluontoinen lapsi - jos hän olisi elänyt lapsuutensa Suomessa, hän olisi varmasti notkunut ahkerasti yläasteen tupakkapaikalla, meikannut räikeästi yli ja vänkyttänyt vastaan kasvattajilleen. Uskonnollisen vallankumouksenkin keskellä hän ottaa ilon irti sieltä mistä saa: ihailee Kim Wildeä, käy ostamassa musiikkikasetteja katupartioita vältellen ja ilahtuu uusista tennareista.

Marjanen vanhemmat haluaisivat pitää kiinni vapaamielisestä elämäntavastaan, mutta kun poliittinen valvonta kiristyy päivä päivältä, on jokaisen pakko yrittää sopeutua ainakin ulkoisesti. Elämäntapa muuttuu oudon skitsofreeniseksi: kadulla kuljetaan hunnuissa, mutta kodin seinien sisällä voidaan elää omien ystävien kanssa niin kuin haluaa - ellei kukaan ilmianna tai tule tekemään yllätystarkastusta.

Kun Marjane on 14-vuotias, hänen vanhempansa päättävät lähettää hänet turvaan Itävaltaan. Siitä kertoo toinen osa, Kotiinpaluu. Jos murrosikä voi olla kotona asuvillekin nuorille vaikea elämänvaihe, niin erityisen vaikeaksi se saattaa muodostua jos asuu yksin vieraassa maassa, kieltä ei aluksi osaa yhtään, ystäviä löytyy hitaasti ja elämäntavat ovat aivan erilaiset kuin mistä on lähtenyt. Marjane kokee kasvukipuja ja lisäksi hän alkaa tuntea syyllisyyttä siitä, että hän on turvassa ja hänen vanhempansa sodan jaloissa. Sodan vuoksi iranilaiset ovat saaneet huonon maineen Itävallassa, joten omaa identiteettiä ei kaikissa tilanteissa kannata paljastaa. Vapaamielisemmätkin itävaltalaiset suhtautuvat herkästi Marjaneen "kolmannen maailman edustajana".

Tarina oli todella mukaansatempaava ja tunnetasolla puhutteleva. Kirjan takakannessa siteerataan arvioita, jossa suositellaan kirjaa pakolliseksi oppimääräksi suomalaisiin kouluihin, ja voin olla samaa mieltä. Ja kuten totesin lukiessani Maalaria ja merirosvoa, tämän tarinan kertomisessa sarjakuva taidemuotona on loistava valinta: jos tästä olisi kirjoitettu romaani, se olisi valtava tiiliskivi josta jäisi puuttumaan paljon tunnelmasta, joka nyt välittyy visuaalisten keinojen kautta. Näyteltynä elokuvana tästä saattaisi tulla liian totinen, ja lapsen päänsisäinen maailma ja kiehtovat fantasiaulottuvuudet tuskin välittyisivät. Tuo animaatioelokuva alkoi kiinnostaa, ehkä sen saa jostain dvd:nä.

Lisäksi aloin pohtimaan omaelämäkerrallisuutta tarinankerronnassa. Jostain syystä sarjakuvissa on yleisesti hyväksytty ja normaali tapa lähteä siitä oletuksesta, että kun henkilö X tekee sarjakuvaa, jossa on pääosassa samanniminen henkilö X, saa sarjakuvaa lukea joko omaelämäkerrallisena tai ainakin näennäisen omaelämäkerrallisena. Sen sijaan kirjallisuuden tulkinnassa tuntuu olevan ehdottoman kiellettyä lukea mitään tarinaa edes näennäisen omaelämäkerrallisena, vaikka tällaisia kirjoja kirjoitetaan todella paljon. Blogistani löytyvistä kirjoista esimerkiksi Bret Easton Ellisin Lunar Park, Heikki Turusen Maalainen ja Hannu Salaman Tapausten kulku lähtevät kaikki liikkeelle aineksista, joiden yhtymäkohdat kirjailijan biografiaan ovat huomattavat. Toiset sekoittavat tarinaan mielikuvitusta enemmän ja toiset vähemmän. Pieniä muutoksia Marjane Satrapikin tekee, esimerkiksi hänen oma syntymävuotensa on 1969 ja sarjakuvan Marjanen syntymävuodeksi mainitaan 1970. Silti Persepolista on aivan sallittua lukea olettaen, että tällaisia asioita on ihan oikeastikin Marjane Satrapille tapahtunut. Sen sijaan jos olettaisi että Heikki Turusen luomassa fiktiohahmossa, pohjoiskarjalaiskirjailija Heino Oinosessa, olisi mitään yhtymäkohtaa todelliseen Heikki Turuseen, tekisi pahan kirjallisen tulkintavirheen, oikean emämunauksen. Sarjakuvakerronnassa erittäin yleinen ja hyväksytty muoto on omasta elämästä liikkeelle lähteminen. Tarinankertojat toki värittävät ja muuntelevat totuutta hyvin usein sellaiseen muotoon, joka palvelee draamaa parhaiten. Tämänkin lukija hyväksyy ja ymmärtää. Eiköhän vaikkapa esikoisromaaneista hyvin suuri osa ole jonkinlaisia näennäisen omaelämäkerrallisia kasvutarinoita - tämänkin vuoden kirjoista yhtymäkohtia todellisuuteen on ainakin Peter Franzénin, Elina Tiilikan ja ehkäpä jopa Kreetta Onkelin kirjoissa, vaikka Onkeli varsinkin hyödyntää fiktion keinoja sen verran reippaalla kädellä, että toivottavasti hänen kohdallaan ihmiset osaavat selkeästi erottaa toden ja kuvitellun. :)

Persepolis on siinäkin mielessä suositeltavaa sarjakuvaa, että se sopii myös niille lukijoille, jotka assosioivat sarjakuvat joko lasten lehtiin tai sitten tekotaiteelliseen tuhruun. Persepolis on kirjallinen, tasokas ja selkeästi piirretty ja tekstattu sarjakuva. Itse asiassa se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani, mikä kertoo omaa kieltään Marjane Satrapin sisusta ja vahvuudesta.

Lue myös nämä:
Art Spiegelman: Maus
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Alison Bechdel: Hautuukoti