sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat

Kansi: Markko Taina / Tammi.
Sain Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.
 
...Nykyäänhän Afganistan on tietysti hyödyllinen ja jopa muodikas aihe. Ja te, Svetlana Aleksijevitš, voitte jopa iloita, sillä kirjanne tulee menemään kuin kuumille kiville. Viime aikoina maassamme on ilmaantunut runsaasti väkeä, jota kiinnostaa kaikki, millä voi liata omaa isänmaata. Tietysti heidän joukossaan on myös joitakin afgantseja.
 
Joskus kirjojen ystävän toiveet toteutuvat ja minulle sellainen hetki koitti viime syksynä, kun hoksasin että Tammi julkaisee valkovenäläisen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat. Kun luin puolitoista vuotta sitten Jesper Huorin Afganistanista kertovan kirjan Talebaneja odotellessa, havahduin siihen, miten heiveröinen käsitys minulla on Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta. Ja kun luin vuosi sitten Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun, ryhdyin toivomaan, että kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta suomennettaisiin Afganistanin sotaa käsittelevä Sinkkipojat. 
 
Sinkkipojista tekee ajankohtaisen se, että Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainaa vastaan on verrattu Neuvostoliiton ja Afganistanin sotaan. Tämän vertauksen luin ensimmäisen kerran Twitteristä 25.2.2022, Politico-verkkolehden toimittajan Zoya Sheftalovichin twiitistä. "So, Putin, expected Afghanistan 2021. But he got Afghanistan 1979."

Sinkkipojat
on Aleksijevitšin kolmas teos ja se ilmestyi alun perin vuonna 1991. Kirjan laajennettu laitos ilmestyi vuonna 2013 ja suomennos on tehty tämän uudemman laitoksen perusteella. Laajennus koskee 1990-luvun alun oikeudenkäyntiä Valko-Venäjällä. Aleksijevitš haastettiin oikeuteen mitä ilmeisimmin poliittisin perustein ja häntä syytettiin haastattelemiensa henkilöiden kunnian loukkaamisesta. Ylläoleva sitaatti on oikeudenkäynnin aikaisesta lukijakirjeestä.
 
Aleksijevitšin käyttämä kollektiiviromaanin tekniikka on haastava mutta antoisa. Kirjaa varten Aleksijevitš  haastatteli Afganistanin sotaan osallistuneita henkilöitä tai heidän läheisiään. Haastattelumateriaalista kirjailija on muokannut moniäänisen, mutta sulavasti yhteen soljuvan teoksen, jossa kertoja vaihtuu, mutta tarina jatkuu. Sodan vaiheita tai suuria linjoja tässä kirjassa ei taustoiteta vaan näkökulma on tiukasti yksilötasolla.

Miltä sota sitten näytti ja tuntui? Osa 1980-luvun neuvostokansalaisista vaikutti lähteneen intomielisesti isänmaan asiaksi kokemaansa sotaan, osa pyrki kaikin keinoin välttämään rintamalle joutumisen. Perillä Afganistanissa ainakin joillakin sotaan osallistuneilla mielipide sodan oikeutuksesta tai mielekkyydestä muuttui. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vauhditti se, että sotilaita saatettiin lähettää Afganistaniin hyvin kevyellä koulutuksella ja huonojen tai vanhentuneiden varusteiden kanssa. Rintamalla kukoisti mustan pörssin kauppa ja useampikin muistelija kuvaa, miten haavoittuneita neuvostosotilaita hoidettiin puutteellisilla välineillä, koska omat sotilaat olivat myyneet sairaalatarvikkeet afganistanilaisille tienatakseen itselleen hieman rahaa tai tavaraa. Nykynäkökulmasta erityisen absurdeja ovat kuvaukset siitä, miten yltäkylläiseltä afganistanilaisten torien tavaravalikoima näytti neuvostoliittolaisten silmiin.
 
Sotimaan lähteneiden miesten lisäksi Aleksijevitš on löytänyt haastateltavaksi useita Afganistaniin eri rooleissa lähteneitä naisia ja runsaasti sotilaiden äitejä. Osa rintamalle lähteneistä tai lähetetyistä naisista toimi lääkäreinä tai hoitajina, osa erilaisina siviilivirkailijoina. Miessotilaat odottivat näiltä naisilta seksuaalisia palveluksia ja rintamalla syntyi sekä vapaaehtoisia seksisuhteita että seksuaalista hyväksikäyttöä.

Neuvostopropagandassa pidettiin pitkään kiinni "internationalistisotureiden" ja "Afganistanin auttamisen" tarinasta mutta Neuvostoliiton romahdettua tämäkin tarina romahti. Yhteinen kokemus Afganistanin veteraaneille tuntui olleen, että heidän menetyksensä ja kärsimyksensä eivät enää kiinnostaneetkaan ketään. Oliko tuho ja kuolema ollut turhaa? Aika monet pyrkivät kannattelemaan kokemustaan tuomitsemalla Sinkkipojat länsimielisenä propagandana, vaikka Aleksijevitš itse vakuuttaa olevansa inhimillisen totuuden äärellä. 
 
Sinkkipojissa ei ollut yhtä paljon julman kidutuksen tai epäinhimillisen kärsimyksen kuvausta kuin Neuvostoihmisen lopussa tai Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjassa. Kuolemaa, surua, kärsimystä, toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tässäkin silti riittää. Aleksijevitšin tyyli tekee synkkäaiheisesta kirjasta upean lukukokemuksen. Suosittelen tätä kirjaa heille, jotka haluavat ymmärtää enemmän sitä, miten venäläinen sotapropaganda uppoaa kohderyhmäänsä ja millaisella kritiikillä propagandaa haastetaan järjestelmän sisältä käsin.
 
Länsimaisesta näkökulmasta Venäjää on moitiskeltu siitä, että siellä ei ole käyty kriittistä julkista keskustelua oman maan lähihistoriasta. Sinkkipojat on teos, joka haastaa propagandistisen historianäkemyksen. Sen moniäänisyydestä kuulee myös, että kyllä Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on ollut ihmisiä, jotka haluavat keskustella lähihistorian kipupisteistä avoimemmin. Ja kun Ukraina puolustaa kotimaataan vuonna 2023, voi ajatella sen johtuvan juuri siitä, että ukrainalaiset eivät halua takaisin yksiääniseen Neuvostoliittoon. Myös kirjailija Aleksijevitš, joka koki kotimaassaan Valko-Venäjällä poliittista vainoa, on paennut Berliiniin. Hän muutti sinne vuonna 2020. Der Spiegel haastatteli viime vuonna häntä ja toista nobelistia Herta Mülleria. Haastattelussa Aleksijevitš mainitsee uskovansa kotiinpaluun mahdollisuuteen joskus tulevaisuudessa.
 
Käännöksestä
 
Kirjan suomentanut Pauli Tapio tekee hienoa työtä. Suomennos on soljuvaa, kaunista ja luontevaa tekstiä. Hänen käsialaansa on myös vuoden 2017 Sodalla ei ole naisen kasvoja -suomennos. 
 

sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Katsaus lasten äänikirjoihin

Olen lainannut viime aikoina ahkerasti lasten äänikirjoja kirjastosta cd-muodossa. Äänikirjapalvelujen käyttäjäksi en ole liittynyt ja automatkoilla cd-muoto on monella tapaa kätevä.
 
Tähänastisen kuuntelurupeaman perusteella olen ehtinyt muodostaa muutaman kriteerin hyvälle koko perheen äänikirjalle:
  1. Tarinan pitää vetää. Parhaimmillaan kirjasta nauttivat sekä lapset että aikuiset.
  2. Lukijan pitää olla hyvä.
  3. Äänityslaadun pitää olla hyvä.
  4. Teknisen toteutuksen pitää olla hyvä.
Kuva: WSOY.

Erinomainen esimerkki äänikirjasta, jossa kaikki yllämainitut ehdot toteutuvat, on Elsa Saision lukema Peppi Pitkätossu. Astrid Lindgrenin klassikkoteos naurattaa ja pohdituttaa aikuista ja vangitsee lasten huomion. Elsa Saisiolla on kaunis ääni, erittäin selkeä tapa lausua ja hänen äänensä sopii Peppi Pitkätossun sisältöön. Kaiken kruunaa huolellinen äänitys - ei kaikuja, kohinoita, rapinoita tai äänen särkymistä. 

Kuva: Elisa Kirja

Toinen klassikko, Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, upposi lapsiin suorastaan häkellyttävän hyvin. Se on hidastempoisempi ja polveilevampi kuin monet uutuuskirjat, mutta sadun taika vei silti puolelleen. Lukija on mahtava Seela Sella, mutta äänityksessä on toivomisen varaa. Fennica-tietokannan mukaan äänitys on tehty vuonna 1989 ja teos on julkaistu alun perin kasettikirjana. En tiedä pitääkö moittia 1980-luvun äänitysolosuhteita vai alkuperäistallenteen muuntamista cd-muotoon vai mitä - joka tapauksessa Sellan luenta kuulostaa hieman siltä, kuin se kaikuisi jostain vaimentimen takaa.

Astrid Lindgrenin kirjoista on tehty paljon muitakin äänikirjoja ja kuuntelulistalla on ollut sekä Vaahteramäen Eemeli että Eemelin uudet metkut. Fennican mukaan nämäkin on julkaistu 1980-luvulla kasettikirjoiksi. CD-levyjen äänenlaatu on moitteeton ja Wallenius on mahtava lukija, mutta lainaamissani cd-levyissä hämmensi se, että ne olivat jotenkin sekaisin. Yritin tarkistaa moneen kertaan, että kuuntelen oikeita levyjä oikeassa järjestyksessä, mutta kirjojen luvut olivat selvästi menneet tallennuksessa sekaisin. Kummassakin levyssä oli tarina Hulttakorven markkinoista eli editoinnissa oli tapahtunut jotain outoa. Tuntui, että joitakin lukuja jäi kokonaan kuulematta ja jotkut tulivat kahteen kertaan.

Kuva: Elisa Kirja.
 
Tätäkin heikompi kuuntelukokemus oli Elina Karjalaisen Uppo-Nalle, jonka lukijana on Tytti Paavolainen. Myös tämä on alun perin 1980-luvun kasettikirja. Paavolaisen luenta kuulosti jotenkin siltä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut koko kirja, äänityksen laatu oli heikko ja kaikuisa ja lisäksi koko levy oli niin kulunut, että lyhyen kuuntelun jälkeen levy alkoi piipittää ja meni jumiin. Harmi - tykkäsin Uppo-Nallesta lapsena. Tämän tuotoksen taakse jää vain Muumi-äänikirja, joka ei lähtenyt auton cd-soittimessa ollenkaan pyörimään, enkä sitten jaksanut selvitellä, mistä mahtoi olla kyse.

Uudemmista kirjoista olemme kuunnelleet hieman Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjää ja Paula Norosen Supermarsua. Lapsille kirjat tuntuivat kelpaavan, mutta itse en vielä ole täysin myyty. Risto Räppääjässä tuntui olevan yllättävän vanhentuneita asenteita vaikkapa sukupuoliroolien suhteen ja Supermarsu tuntui jotenkin väkisin väännetyltä. Taidan silti antaa kummallekin vielä uuden mahdollisuuden. 
 
Positiivisista esimerkeistä mainittakoon vielä Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -äänikirjat, joissa on Annu Valosen tuore luenta. Valonen on ihanan rauhallinen ja keskittynyt lukija ja Onnelin ja Annelin vetovoima saa nykylapsetkin pauloihinsa.
 
Äänikirjat ovat räjäyttäneet kirjamaailman viime vuosina. Suoratoistopalvelut jylläävät, mutta toivon että cd-tallenteitakin jaksetaan vielä tehdä. Ainakin meidän käytössä cd palvelee mainiosti.

maanantai 2. tammikuuta 2023

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Kansi: Jussi Karjalainen / Otava.
"Sinä nyt rakastuisit keneen vain, joka keskustelisi sinun kanssasi puoli tuntia kevätvihanneksista", Gertrude sanoi, "mutta olen iloinen puolestasi."
 
Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan ja valitsin luettavakseni Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Kirjan positiiviset arviot olivat jääneet mieleen ja aihepiiri kuulosti kiehtovalta: suomalainen keittäjätär 1900-luvun Pariisissa filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden seurapiirien keskellä. Tutustu vaikka Tuijatan, Kulttuuri kukoistaa -blogin, Kirsin Book Clubin ja Lumiomenan arvioihin.
 
Lukemiseen innosti sekin, että tajusin voivani lukea Elisa Kirjan epub-muotoiset kirjatiedostot nykyään myös Kindlellä ilman, että tiedostoja tarvitsee erikseen kalibroida yhteensopiviksi. Tämä selvisi minulle lokakuussa, kun latasin Project Gutenbergista kirjoja. Koko Kindlen käyttöhistoriani aikana takaraivossani on jyskyttänyt, että Amazon ei huoli epub-tiedostoja ja rajaa näin käyttäjien mahdollisuutta ostaa kirjoja muualta, mutta nykyään tämä onnistuu. En tosin taida olla ainoa, jolta on mennyt ohi uutisointi aiheesta: Techradar-sivusto uutisoi muutoksesta toukokuussa 2022 ja kuvasi Amazonin tiedottaneen ominaisuudesta hyvin matalalla profiililla.
 
Leena Parkkisen taituruus

Jostain syystä olen suhtautunut hieman nirppanokkaisesti Leena Parkkisen tuotantoon, vaikka hän on lukevissa piireissä arvostettu kirjailija. Muistelen kokeilleeni hänen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoisteostaan Sinun jälkeesi, Max ja se ei kolahtanut. Taisin hätäisesti tuomita Parkkisen tekotaiteelliseksi. Mutta onneksi hyppäsin Neiti Steinin keittäjättären kelkkaan, sillä kirja ylitti odotukseni roimasti. 

Pariisissa asuneella amerikkalaisella kirjailijalla Gertrude Steinilla ja hänen elämänkumppanillaan Alice B. Toklasilla oli 1930-luvulla palveluksessaan suomalainen keittäjätär, jonka etunimi oli Margit. Tämän faktan ympärille Parkkinen kehrää tarinan, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä markkinoilla lukijoihin, joita dekadentti kulttuurihistoria kiinnostaa. Kiitän Parkkista monipuolisesta taituruudesta: kahden aikatason käsittely on ilahduttavan taidokasta, juonenpunominen kelpaisi Agatha Christiellekin ja jännite rakentuu todella taitavasti, kuin kattilaa pidettäisiin pitkän aikaa pienellä teholla ja annettaisiin keitoksen rauhassa kuumeta.

Valtaosa kirjasta on kahden vuorottelevan minäkertojan kertomusta 1930-luvulla. Pariisissa Alice B. Toklas muistelee menneitä, pohtii tulevaisuutta ja elää nykyhetkeä, jolloin keittäjä Margit saapuu palvelukseen. Paraisilla taas iäkäs Ulriikka kirjoittaa kirjeitä, joissa hän muistelee liki kahdenkymmenen vuoden takaisia traagisia tapahtumia. Nuori Margit saapui siskonsa Astridin kanssa Paraisiin Gröndahlin kartanon palvelukseen. Kartanon puutarhurina työskennellyt Ulriikka kiintyi sisaruksiin, mutta ei halunnut liikaa puuttua muiden henkilökohtaisiin asioihin.

Olen aiemminkin maininnut kyllästyneeni siihen, että kahden aikatason käytöstä tuntuu tulleen itsestäänselvyys. Jos kirjaan kirjoittaa kaksi aikatasoa, mielestäni niiden pitäisi tehdä jotain seuraavista: aikatasojen tulisi rinnastua toisiinsa tai antaa toisilleen lisävalaisua tai lisätä jännitettä toisen aikatason tapahtumien osalta. Muuten olisi aivan sama kirjoittaa kirja kronologiseen aikajärjestykseen. Neiti Steinin keittäjättäressä kaikki nämä ehdot toteutuvat upeasti. Aivan erityisesti tykkäsin siitä, että Parkkinen ei hätäile. Joskus uudet kirjat on kirjoitettu niin tiukkaan cliffhanger-henkeen, että tuntuu kuin kirjailija pelkäisi lukijan kyllästyvän ja hylkäävän kirjan, ellei vauhtia pidä yllä. Parkkinen uskoo kertomuksensa voimaan ja niinpä lukijakin uskoo siihen, ilman väkinäistä koukuttamisen tarvetta. 
 
Lisäksi historiallisten romaanien eräs kerronnallinen mahdollisuus on nykyhetken teemojen kuvaaminen historiallisten vastaavuuksien tai rinnastusten kautta. 2020-luvun polarisoitunut ilmapiiri saa vastineensa Neiti Steinin keittäjättären 1930-luvun ilmapiiristä. Vapaamieliset kulttuuripiirit pohtivat fasismin uhkaa, mutta eivät tahdo jaksaa ottaa sitä tosissaan.

Kirjassa oli todella vahva lopetus - sellainen, että se panee miettimään, pitäisikö lukea koko kirja saman tien uudestaan. Lukemisen jälkeen myös Jussi Karjalaisen suunnittelema upea kansi avautui minulle aivan uudella tavalla. Pikavilkaisulla kansi näytti sievältä kukka-asetelmalta, mutta nyt osaan lukea siitä muitakin viestejä.
 
Identiteetin ja vallankäytön teemat
 
Neiti Steinin keittäjättären teemoja ovat ainakin identiteetti sekä rakkaussuhteiden vallankäyttö ja tasa-arvoisuus tai tasa-arvon puute. Päähenkilöt sekä rakentavat tietoisesti itselleen tarkoituksenmukaisen identiteetin että kokevat ulkopuolelta tulevaa luokittelua ja määrittelyä. Rakkaudessa kauniiden sanojen päälle rakennetaan paljon - mutta ovatko pelkät sanat riittävät tuki ja turva silloin, kun elämässä tulee tiukkoja paikkoja eteen? 

Vaikutuin kirjasta niin paljon, että ryhdyin lukemisen aikana etsimään tietoa kirjan myyntiluvuista ja mahdollisista palkintoehdokkuuksista. Mitä Suomi lukee -listan kärkikahinoissa tätä kirjaa ei näkynyt, eli todennäköisesti tähänastiset myyntiluvut ovat korkeintaan kohtuulliset. Aiemmat Parkkisen aikuistenromaanit ovat saavuttaneet sekä ehdokkuuksia että palkintoja, joten seurailenpa alkuvuoden palkintouutisointeja.
 
Kirja innosti minut myös kesken lukemisen tekemään nettihakuja Alice B. Toklasista, Gertrude Steinista ja monesta kirjassa sivuhenkilönä esiintyvästä kulttuurin merkkihenkilöstä. Pitänee lukea jotain muutakin 1900-luvun alkupuolen Pariisin taiteilijapiireihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Valinnanvaraa kyllä riittäisi. Hyvän ruoan ystävänä arvostin Neiti Steinin keittäjättären paneutuneita ruokakuvauksia ja taidanpa sopivassa välissä etsiä luettavaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, johon romaanissa viitataan. Sen suomennos on vuodelta 2004 ja kirjasta kannattaa lukea Jaakko Heinimäen Viinilehteen kirjoittama esittely

Neiti Steinin keittäjättären imu ja uskottavuus olivat niin vahvoja, että vaikka havaitsin lievän "klaffivirheen", se ei syönyt kirjan tehoa. Kirjan loppupuolella eräs henkilöistä ostaa kirjan Annan nuoruusvuodet ja kirjan kannessa mainitaan olevan kaksi tyttöä kukkakimput käsissään. Tämä kansihan on Maija Karman käsialaa, olen itsekin tutustunut Anna-kirjoihin silloin, kun ne olivat saatavilla tällä kannella. Mutta Annan nuoruusvuosien ensipainoksen aikaan, vuonna 1920, kirja julkaistiin Martta Wendelinin kannella. Siinä on kasvokuva punatukkaisesta tytöstä - ei kahta tyttöä eikä kukkakimppuja. Kansivertailun voi tehdä sivulla 25 Lastenkirjainstituutin julkaisussa

Parkkisen edellinen kirja, Säädyllinen ainesosa, kuulostaa sellaiselta, jonka pariin voisin hypätä vaikka saman tien. Siinäkin vaikuttaa olevan menneen maailman lumoa ja ruokaan intohimoisesti suhtautuvia naisia. Täytyy sopivassa välissä kuunnella rauhassa myös Parkkisen haastattelu Neiti Steinin keittäjättären tiimoilta Yle Areenasta.