Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Muistin ennen Café Bongoon lähtöäni että ne ovat Hämiksen lempipökät – ne aikoinaan kirvoittivat häneltä sen hermostuneen kireän mutta omalla tavallaan seksikkään kaakatuksen joka on hänen tavaramerkkinaurunsa – kun riisuin farkkuni ekaa kertaa juuri täällä.

Lupauduin vetämään työyhteisössä pienimuotoista lukupiiriä ja sen tiimoilta luimme Johanna Sinisalon esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi, joka ilmestyi alun perin vuonna 2000. Tämähän onkin melkoinen esikoinen: se voitti saman tien Finlandia-palkinnon. Hesari haastatteli Sinisaloa viime vuonna ja teoksen pitkä elinkaari käy hyvin ilmi: useita käännöksiä, neuvottelua elokuvaoikeuksista. Sinisalo mainitsee haastattelussa, että oletti kirjan olevan vain suomalaisten lukijoiden ymmärrettävissä, mutta kansainväliset lukijat ottivat teoksen innokkaasti vastaan.

Henkilökohtaisesti minua alkoi häiritä erikoinen muistikatkos, joka toisaalta sopii Sinisalon genrerajoja rikkovaan tyyliin, jossa on mukana fantasia-aineksia. Olen aivan varma, että luin Ennen päivänlaskua ei voi melko tuoreeltaan, sanotaan vaikka viiden vuoden sisään sen ilmestymisestä. Mutta kun luen blogikirjoitustani vuodelta 2013, jolloin luin Sinisalon Enkelten verta, väitän siinä, että Enkelten verta on ensimmäinen lukemani Sinisalon teos. Mitä ihmettä? Miksi muistan vuonna 2026, että olen lukenut Ennen päivänlaskua ei voi, mutta vuonna 2013 olen ollut täysin muistamaton? Outo aikahyppy, mutta kuten sanoin, outous sopii Sinisalon kirjojen yhteyteen.

Sen verran aikaa tuosta oletetusta ensimmäisestä lukukerrastani on, että nyt luin teosta tuorein silmin. Yhdyn kriitikoihin: teos on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin. Todella raikkaan tuntuinen kirja edelleen, vaikka samaan aikaan siinä on ilmestymisaikaan sidottuja elementtejä ja vahvaa paikallisuutta päähenkilön kotikatua myöten. Ajan ilmiöitä ovat ainakin se, miten paljon mainostoimiston väki tuntuu viihtyvän iltapäiväkaljoilla lähipubissa, miten hulppeita palkkioita ja runsaasti työaikaa freelancervalokuvaajalle tarjotaan ja miten päähenkilö tulostaa kiinnostavan nettisivun paperille talteen.

Kirjan juoni lienee jo osa yleissivistystä, mutta tarjoan pikakertauksen: valokuvaaja Mikael, jota sanotaan vetävän ulkonäkönsä vuoksi Enkeliksi, löytää pihalta peikon. Hän vie sen kotiinsa ja hoivailee sitä kuntoon. Villipeto kerrostalossa on salaisuus, joka vähitellen tihkuu Mikaelin lähipiirin tietoon ja mullistaa monta asiaa.

Juonellista tarinaa pilkkovat fragmentit ”tietokirjoista” ja ”kaunokirjallisuudesta”. Panin nämä lainausmerkkeihin, koska uskoakseni kaikki tekstit ovat Sinisalon omaa käsialaa. Ihailin esimerkiksi Eino Leinon tyyliin kirjoitettua Helkavirsi-pastissia ja bongasin yhden sisäpiirivitsin, Markku Soikkelin nimiin pannun Koulu-tv:n lausunnon.

Lukupiirikirjana kirja toimi mainiosti, sillä se on monitulkintainen ja herätti eri ihmisissä erilaisia ajatuksia. Keskustelua herättivät ainakin vankeus, ihmissuhteiden verkosto, halun ja himon kuvaukset, feromonit, sukupuolivähemmistöön kuuluminen, luonnon ja ihmisen suhde, teknologian ja ihmisen suhde. Kirjasta jää myös kutkutteleva ”mutta mistä tämä OIKEASTI kertoo” -olo, eli onko kirjan peikko pelkkä peikko vai symboli jollekin muulle?

Ihailin kirjan upeaa ja monipuolista kieltä. Juoni on vetävä ja jo kirjan napakka avauslause luo jännitteen. (Sehän on ”Alan hätääntyä.”) Myös loppu on minusta toimiva, vaikka lukupiirissä oli muitakin näkemyksiä. Lopun jälkeen voi itse pähkäillä, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisikaan seuraavaksi tapahtua.

Pidin myös siitä, että Ennen päivänlaskua ei voi ei ole lainkaan saarnaava. Hieman muistelen, että lievää saarnaamisen makua joissakin Sinisalon myöhemmissä kirjoissa on esiintynyt. Sinisalon uusin kirja, Joutsenlaulu, ilmestyi viime syksynä. Siitä voi lukea vaikkapa Kirsin Book Clubin arvion. Ehkä täytyy itsekin ottaa Joutsenlaulu lukulistalle.

Ennen päivänlaskua ei voi sopii mielestäni hyvin juhannuskirjaksi, sillä juhannukseen kuuluvat luonto, yöllä valvominen ja erikoiset, vähän maagisetkin yön tapahtumat. Uskallan näin sanoa, vaikka kirja itsessään ei juhannusta käsittele, sen kronologinen aikajana päättyy huhtikuuhun.

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Tuomas Vimma: Firman mies

Kansi: Gummerus.

Lukupiirimme helmikuun kirja oli Tuomas Vimman Firman mies. Koska lukupiirimme kokoontuu ravintolassa tai kahvilassa, olen päässyt vuosien varrella vierailemaan monissa hyvissä ruokapaikoissa. Kirjan henkeen sopien ruokailimme tällä kertaa ravintola Lungbergissa, jossa oli sekä maistuvaa ruokaa että miellyttävä miljöö. Suosittelen siis sekä kirjaa että ravintolaa!

Tuomas Vimman tuotanto on ollut minulle päällisin puolin tuttua, mutta yhtään kirjaa en aiemmin ollut itse lukenut. Miehen kolumneja on kyllä tullut luettua. Firman mies on trilogian itsenäinen päätösosa eikä lukiessa haitannut, että en ollut lukenut aiempia osia. Veijariromaanin kepeä tyyli veti mukaansa ilmankin.

Firman miehen kertoja on hieman hömelö Sami, joka työskentelee rautarouvamaisen Danikan johtamassa raksafirmassa. Danika puljaa yrityskauppoja ja yt-neuvotteluja ja Sami tasapainoilee johdon vaatimusten ja vanhan liiton raksatyöntekijöiden välillä.

Vimman kielenkäyttö on värikästä ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Olen tainnut aiemminkin mainita, että äitiysloma-aivoilleni sopii mainiosti melko kevyt ja nopeasti luettava kirjallisuus. Mutta jos joku inhoaa rasvaista huumoria, tyypiteltyjä henkilöhahmoja ja roiseja seksikohtauksia, ei kannata Firman mieheen tarttua.

Suosikkihahmojani olivat Danika ja yrityksen arvonmäärittelyn hanskaava tukholmalaisblondi, joka vedättää kirjassa Samia viimeisen päälle. Vaikka Danika oli periaatteessa kaikin puolin vastenmielinen hahmo, hän oli virkistävä siksi, että olisi mukava nähdä työelämässä hänen kaltaisiaan naisia enemmänkin. Ainakin Danika oli päämäärätietoinen, päättäväinen ja tuloksellinen.

Lue myös nämä:
Mikko Rimminen: Hippa
Kari Nenonen: Noitarovio
Arto Melleri: Runot

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Kansi: Tammi.

Tammikuun lukupiirin kirjan valinta osui minun kohdalleni ja päätin valita jonkin sellaisen kirjailijan, jota on tehnyt mieli lukea enemmän. Jhumpa Lahirin Tuore maa muistui hyvänä mieleen ja päädyin Lahirin esikoisteokseen Tämä siunattu koti. Novellikokoelma on ilmestynyt alun perin vuonna 1999, suomennos on vuodelta 2001. Lahiria on luettu blogeissa paljon, tässä Katjan bloggaus.

Äitiyslomalla ollessani on pitkään tuntunut siltä, että sopivan kevyet ja helpot kirjat ovat paikallaan ja Tämä siunattu koti olikin on jo astetta vaativampaa luettavaa. Tämä on hienoa kaunokirjallisuutta, mutta onneksi niin sujuvalukuista, että vauva-arjen pehmittävät aivoni pystyivät nauttimaan hyvästä tekstistä täysillä. Novelleja ei tule luettua kauhean usein, mutta näiden parissa muistin taas, millainen on oikein hyvä novelli: se vangitsee osuvia tuokiokuvia elämästä ja tuntuu pituuttaan suuremmalta teokselta.

Tarinoiden teemat olivat tuttuja Tuoreesta maasta: intialaissiirtolaiset Yhdysvalloissa ovat tärkein aihe. Muuallakin liikutaan, myös emämaassa Intiassa. Kotirouvat, jatko-opiskelijat, taksikuskit tulevat tutuiksi. Sopeutumisen vaikeus tai helppous, vanhan ja uuden kotimaan tavat ja tottumukset puhuttelevat.

Kersti Juvan hieno käännös on nautittavaa luettavaa. Täytyy lukea lisääkin Lahiria myöhemmin!

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Ottopoikia ja työläistyttöjä, Cleaning is for hipsters ja Syliinvaellus Intiaan

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Gummerus

Elokuun lukupiirikirjana oli Paula Havasteen Kaksi rakkautta. En ole lukenut Havasteelta mitään aiemmin, nimi oli jäänyt mieleen historiallisten romaanien kirjoittajana. Jostain syystä suhtauduin hieman epäillen Kahteen rakkauteen, mutta onneksi kirja osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Niinpä ujutan tämän Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohtaan "Kirja, josta en arvele pitäväni". #kesäkirjahaaste

Tarina sijoittuu sota-aikaan. Anna menee naimisiin Voiton kanssa ja saa kaksi tytärtä. Kun Voitto on rintamalla, pyörittää Anna perhettä, opiskelee yliopistossa ja osallistuu kotirintaman talkoisiin. Avioarki Voiton kanssa ehti hieman väljähtyä jo ennen sotaa ja pitkä etäisyys saa Annan epäilemään liittoaan entistä enemmän. Kun Voiton hurmaava Tuji-serkku tulee kylään, rakastuu Anna äkkiarvaamatta.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten Anna kuvataan himojensa vietävissä olevaksi. Tämä on kiinnostavassa kontrastissa siihen, miten tunnollinen Anna on päällepäin: ahkera kahden lapsen äiti. Sekä kuvaukset Annan nuoruudesta että lemmenseikkailusta Tujin kanssa värittyvät seksuaalisuuden eikä niinkään romanttisen rakkauden kautta. Anna arvostaa lihan iloja, henkinen yhteys seuratkoon perässä jos seuraa.

Lisäksi Kaksi rakkautta oli sotakirjana siitä raikas, että sota on jossain kaukana taka-alalla. Anna yrittää sulkea sodan mielestään ja keskittyä arkeensa. Jossain määrin tämä tosin tuo tekstiin junnaavuutta: lukupiirissä joidenkin mielestä kirjassa oli armottoman tylsiä pätkiä, joissa kuvattiin vain monoja, pimennysverhoja ja muuta ankeaa. Hieman pitkällinen kirjan keskiosuus olikin.

Tujin rooli on kirjassa erityisen kiinnostava ja Havaste pyörittelee romanssia taitavasti. Voisin tämän perusteella lukea Havasteelta muitakin kirjoja.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Max Barry: Jennifer Valtiovalta

Kansi: WSOY.

Kesäkuun lukupiirikirja oli Max Barryn Jennifer Valtiovalta. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, mutta huomasin lukiessani, että olin varmaan sekoittanut sen johonkin toiseen kirjaan. Odotin jotain essee- tai tietokirjatyyppistä kapitalismikritiikkiä, mutta Jennifer Valtiovalta olikin fiktiota. Tyylilajiksi voisi kai nimetä toiminnallisen trillerin.

Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2003 ja se suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2004. Kirjassa kuvataan dystooppista tulevaisuutta: suuryritykset ovat syrjäyttäneet julkishallinnon lopullisesti englanninkielisten maiden johtotehtävistä ja valtiovallan rooli on lähes merkityksetön. Suuryritykset palkkaavat omia asevoimiaan, pyörittävät omia kouluja omalla agendallaan ja kaikki, ihan kaikki, on kaupan.

Kirja oli varsin vauhdikasta luettavaa. Teksti oli elokuvakäsikirjoitusmaista: paljon toimintaa, melko vähän mitään päänsisäistä pohdintaa. Tämä olisi helppo siirtää valkokankaalle. Romaanien elokuvakäsikirjoitusmaisuus on minusta melko ärsyttävää, tuntuu kuin kirjailija jättäisi käyttämättä ison osan kirjoitetun tekstin mahdollisuuksista. Ylipäätään en ole mikään toimintaviihteen ylin ystävä, joten siinä mielessä kirja ei puhutellut minua kovinkaan paljon. Hyvänä puolena toki oli nopealukuisuus, tuntui että tekstiä pystyi ahmimaan, mikä on välillä kirjoille ihan mukava juttu.

Kirjan sanoma taas oli hyvinkin ajankohtainen. Länsimaissa eletään läpikaupallisessa maailmassa jo nyt, ja vaikka Barry kärjistää aihetta reippaasti, on lopputulos silti monin paikoin pelottavan uskottava. Tästä heräsikin lukupiirissä mukavasti keskustelua.

Koska lukupiirimme tapaan kuuluu kokoontua ravintoloissa ja kahviloissa, jäi kirjan sijaan mieleeni melkeinpä paremmin tämänkertainen kokoontumispaikkamme. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Lungi Kortteliravintola oli akustiikan puolesta aika hälyisä, mutta ruoka oli maistuvaa ja miljöö mukava.

Käännöksestä

Jukka Saarikiven suomennos vaikutti hieman hätäiseltä. Kieli ei ollut kaikilta osin kovin viimeisteltyä. Kovin ihmeellistä kieltä teos ei varmasti alkuperäiskielelläkään tarjoa, koska tarinaa kerrottiin niin toimintavetoisesti. Olisin silti kaivannut suomennokseen vielä viimeistä tarkistuskierrosta ja kunnon loppusilausta.

Lue myös nämä:
Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli  

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä

Kansi: Atena.

Lukupiirimme toukokuun kirja oli Peter Ackroydin Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä. Kirja on tasan tarkkaan sitä mitä lupaakin: lyhyt elämäkerta amerikkalaisesta klassikkorunoilijasta Edgar Allan Poesta. Sivuja oli vain 175, joten kirjan lukaisi melko nopeasti. Tosin täytyy sanoa, että kirjaa paremmin mieleen jäi toukokuun kohtaamispaikkamme Bar Favela, jossa oli kiva miljöö ja herkullista ruokaa.

Kirjan lukeminen tuntui siltä, kuin olisi lukenut ylipitkää Wikipedia-artikkelia. Kirja on hyvin luettelomainen ja toteava, tosin väritettynä latteuksilla ja ylitulkinnoilla. Ackroyd korostaa vähän väliä Poen huonoa onnea suorastaan kohtalonuskoisen kuuloisesti: tapahtuipa mitä vaan ikävää, selitykseksi kelpasi huono onni.

Olen lukenut viime vuosina joitakin niin hyviä elämäkertoja, että tällainen läpijuoksutus tuntui aika tylsältä. Toki Poe on kiinnostava hahmo enkä tiennyt hänen elämästään juuri mitään etukäteen. Poen alkoholismi, epäkäytännöllisyys, raha-asioiden ja ihmissuhteiden sössiminen olivat hyvin linjassa monen muun taiteilijakohtalon kautta. Ahkerasti Poe kyllä kirjoitti, mutta totesimme lukupiirissä, että kirjassa olisi voinut avata hieman enemmän, miten Poe klassikkoasemansa saavutti. Elinaikanaan häntä ei juuri arvostettu eikä hän kirjoittamalla päässyt myöskään kummoisille tienesteille.

Poen tunnetuimman runon Korpin voi lukea alkukielellä täällä ja suomennoksena täällä.

En oikein tohdi suositella tätä kirjaa hyvien elämäkertojen ystäville, mutta jos joku haluaa tietää Poesta perusasiat, tässä ne ainakin ovat tarjolla nopealukuisessa muodossa. Parempia elämäkertoja etsiville suosittelen vaikka Arto Mellerin, Juice Leskisen tai L.M. Montgomeryn elämäkertoja.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow, mielestäni hyvin. Kirjan kielen kanssa ei tarvinnut takkuilla, tosin ei suomentaja päässyt mitään erityisiä taitoja näyttämään, koska kirjan tyyli oli tosiaan aika wikipediamainen. Mutta ainakaan suomennoksesta ei tullut lisähankausta lukemiseen!
 

Lue myös nämä:
Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006 
Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä 
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Kansi: Otava.

Lukupiirimme helmikuun kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Kirjailijan nimi oli minulle ennalta tuttu blogeista: kirjailijan kirjoja on luettu ahkerasti ympäri Blogistaniaa. Odotin viihteellistä lukuromaania ja sitä sainkin.

Enkelipeli sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Barcelonaan ja kirjassa erityisen mukavaa olikin päästä muistelemaan viimekesäistä Barcelonan-matkaa kirjan ansiosta. Aika monessa kirjan mainitsemassa paikassa olin käynytkin. Muun muassa Pedralbesilla liikuttiin paljon - siellä vierailin sekä upeassa luostarissa että tasokasta herkkuruokaa tarjoavassa ravintolassa, jotka esiintyvät lomakuvissani.

Enkelipeli oli varsin nopealukuinen, mutta paikoin hieman sekava. En ole ihan varma, ylittikö tykkäämiseni ajoittaiset ärsytyksen tunteet, mutta kenties positiiviset seikat veivät voiton, kun kirjan ihan mielelläni lukaisin. Ärsytystä herätti sekavuuden lisäksi pinnallisuus ja epäloogisuus, plussaa taas tuli siitä, että kirja aika hyvin tempaisi mukaansa ja sivuja piti kääntää koko ajan eteenpäin.

Kirjassa nuori, traaginen kirjailijahahmo David Martín saa toimeksiannon rikkaalta, salaperäiseltä kustantajalta. Hänen pitää kirjoittaa uuden uskonnon luova teos. Kustantajalle ei ryppyillä, sen David todellakin tulee huomaamaan.

Kirjassa esiintyvät myös rikas mutta kateutta herättävä hyväntekijä, traagisen rakkauden kokeva kaunotar, itsepäinen nuori avustajatar ja vaikka keitä. Loppupuolella kirja muuttuu dekkarimaiseksi rikostarinaksi ja myös mystiikkaa heitellään keitokseen mukaan.

Käännöksestä

Kirjalla on kaksi suomentajaa, Tarja Härkönen ja Anu Partanen. Suomennoksen kieli oli oikein luettavaa, mitään erityisen häiritsevää ei sattunut silmään.

Lue myös nämä:
Danielle Trussoni: Enkelioppi
Markus Zusak: Kirjavaras
Erin Morgenstern: Yösirkus

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Kansi: Tammi.

Lukupiirini joulukuun kirja oli Tom Rob Smithin Lapsi 44. Vuonna 2009 suomennettu kirja sijoittuu Stalinin ajan Neuvostoliittoon ja kertoo järjestelmälle uskollisen Levin joutumista järjestelmän uhriksi. Se kertoo myös sarjamurhaajasta ja murhaajan jahtaamisesta, Ukrainan nälänhädästä sotien välillä ja neuvostokansalaisten kokemasta vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Englantilainen Smith vaikuttaa perehtyneen aiheeseensa - ainakin jossain määrin. Vaikka en mikään venäläisen kirjallisuuden asiantuntija olekaan, olen sen verran lukenut venäläisiä kirjoja että makustelin Lapsi 44:ää lukiessani koko ajan kirjan uskottavuutta. Tunnelman luomisessa Smith tekee hyvää työtä: kirjassa tavallisilla moskovalaisilla - kuten Levin vaimolla Raisalla - on varautunut olo koko ajan, sillä vaikka Neuvostoliiton erehtymättömyyteen oli koko ajan virallisesti uskottava, matto saattoi lähteä jalkojen alta koska vain. Ilkeämielinen vihjaus isänmaanvastaisesta toiminnasta saattoi johtaa ratsioihin, kidutuksiin, Siperian vankileireille tai kuolemaan.

Kirjan dialogi sen sijaan oli melko niukkaa ja töksähtelevää ja se tuntui jotenkin "epävenäläiseltä". Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin aika vetävää luettavaa, vaikka ei kovin syvällistä. Alun pohjustuksen jälkeen juoni muuttuu dekkarimaiseksi, kun Lev alkaa selvittää, kuka surmaa lapsia raa'alla tavalla ympäri maata. Dekkarijuoni imaisi mukaansa ja kirja tuli luettua nopeaan tahtiin. Joitakin pikku epäloogisuuksia mukaan on jäänyt, esimerkiksi keskellä talvea Siperiassa pohditaan, mahtaako maa olla jäässä, ja tutkitaan asiaa työntämällä käsi lumihangen läpi.

Hieman kylläkin häiritsi, että tämäkin kirja oli kirjoitettu "elokuvakäsikirjoitustyyliin", ihan kuin kirjailija olisi tähdännyt alun alkaenkin elokuvaoikeuksien myyntiin. Keskeisiä henkilöitä on vähän, toimintaa on paljon, maisemakuvailua runsaasti. On helppo kuvitella tarina elokuvana. Ja elokuvahan tästä on tulossakin ensi vuonna. Ehkä on nipotusta huomautella tällaisista, mutta tällainen kirjojen "elokuvakäsikirjoitusmaisuus" tuntuu välillä vähän laskelmoivalta.

Loppusanoissa viitataan tositarinaan, joka inspiroi Smithiä sarjamurhaajan hahmon luomisessa. Andrei Tšikatilon tarina on outo ja karmea.

Käännöksestä

Heikki Karjalaisen suomennos on onnistunut, sillä kirja oli sujuvaa luettavaa ja kieli oli hyvää. Mikään ei erityisemmin töksähtänyt kirjan kielessä. Kirja oli kauttaaltaan luontevaa suomea.

Lue myös nämä:
Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

Kansi: Johnny Kniga.

Lukupiirikirjan valinta oli tällä kertaa minun heiniäni ja valitsin lokakuun kirjaksi Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia. Syynä on se, että luin kesällä Des Barresin muistelmateoksen I'm With the Band. Vaikka teos ei kirjallisesti ollut mitenkään erityisen korkeatasoinen, se on jo tähän mennessä ollut yksi vuoden vaikuttavimpia kirjoja siinä mielessä, että se innosti minua jatkamaan aiheensa parissa. Lukemisen jälkeen olen kuunnellut kirjassa mainittujen yhtyeiden ja muusikoiden tuotantoa,  muun muassa Led Zeppeliniä ja Jimi Hendrixiä. Lisäksi olen lukenut netistä paljon Des Barresin ja hänen aikalaistensa muita bändärijuttuja, joten Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia tuntui kiinnostavalta aiheen jatkolta. Kirjasta on blogannut myös Linnea ja lisäksi kannattaa kurkata Goodreadsista kävijöiden kommentteja.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2007, suomennos on vuodelta 2009. Kirjassa Des Barres haastattelee kahtakymmentäneljää eri-ikäistä ja keskenään erilaista bändäriä. Nimekkäin heistä on Tura Satana, jonka monet muistavat kulttielokuvasta Faster Pussycat! Kill! Kill! Satana lemmiskeli salavihkaa Elviksen kanssa nuorena. Monet muut haastatellut ovat kulttihahmoja omalla tavallaan, ainakin "Sweet" Connie Hamzyn erikoiseen elämäntarinaan kannattaa perehtyä. Jatkolukuvinkkinä voisi olla kirjaan niin ikään haastatellun Catherine Jamesin muistelmateos Dandelion.

Lukukokemus oli kahtiajakoinen samaan tapaan kuin I'm With the Bandin lukeminen. Tämäkään kirja ei ole kirjallisesti mitenkään erityisen tasokas. Tyyli on hyvin jutusteleva eikä Des Barres tunnu harrastavan minkäänlaista lähdekritiikkiä tai taustojen tarkistamista. Lähes joka luvun alussa kerrotaan, miten Des Barres matkustaa tapaamaan haastateltavaansa ja lähes aina mainitaan sekin, millaista ruokaa hän käy syömässä haastateltavan kanssa. Sitten haastateltavien vuodatukset on kirjattu muistiin.

Mutta olipa tarinoiden totuusarvo mikä tahansa, kiinnostavaa ja vetävää teksti kuitenkin on aiheensa vuoksi. Monet muistelot ja seikkailut rockin maailmassa tuntuvat lähes käsittämättömiltä. Hirveät määrät huumeita ja muita päihteitä, vellovia bileitä ja tietenkin kevyempiä ja vakavampia ihmissuhteita ristiin rastiin. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat panneet kaikkien kanssa ja juuri kukaan ei ole onnistunut löytämään elämänkestävää yksiavioista ihmissuhdetta. Toisaalta tarinoista käy hyvin ilmi, että ehkä sellaiseen ei edes kannata pyrkiä saati sellaisessa jumittaa, jos mieli vetää ennemmin musiikkimaailmaan loputtomiin bileisiin.

Ja mikäpä siinä. Ankeanharmaa lokakuu helsinkiläislähiössä tuntuu kovin rutinoituneelta ja arkiselta, jos miettii millaista elämää Des Barresin kuvaamat tytöt ja naiset ovat loistokkaimmillaan eläneet. Limusiinin kyydissä loistohotellin uima-altaalle nappailemaan meskaliinia ja LSD:tä karismaattisten rokkareitten kanssa ja välillä vällyjen väliin. Mitkä bileet!

Käänteinen puoli sitten onkin, että pelkkää "muusana" tai "rockin ylipapittarena" olemista bändärien elämä ei suinkaan ole ollut. Des Barres vaikuttaa olevan jonkinlaisella ristiretkellä "bändäri"-sanaa vastaan (englanniksi groupie). Hän ja useimmat hänen haastateltavansa vakuuttavat, että bändärit hakeutuvat muusikoiden seuraavan musiikin vuoksi eikä oikea bändäri ole sellainen, joka ottaa suihin roudarilta saadakseen backstage-passin. Toisaalla kirjassa toiset haastateltavat kertovat, että kyllä, olin bändäri ja otin suihin roudareilta saadakseni backstage-passin.

Itse asiassa jopa kirjan alkuperäisnimi antaa hieman ruusuisen kuvan, sillä läheskään kaikki kirjassa kuvatut seksikokemukset eivät ole olleet lakanoilla kieriskelyä läpi yön. Nopeimmillaan bändärin kohtaaminen muusikon kanssa on ollut vartin akti keikkabussissa, minkä jälkeen bändäri onkin jatkanut matkaansa.

Kirja antoi kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta feministisestä näkökulmasta. Onko bändäritoiminta feminististä vai ei? Kirjassa toistuvat haastateltavien samankaltaiset muistelot siitä, miten kaikki alkaa: nuori tyttö kuulee rockia ja musiikki kolahtaa niin lujaa, että rockista tulee koko elämän tärkein sisältö. Pitää päästä keikoille, pitää päästä lähelle idoliaan. Kukaan haastatelluista ei selvästikään ole joutunut bändäriksi vasten tahtoaan ja vaikuttaa siltä, että aika vaikea niin olisi käydäkään. Kirjassa kuvatut muusikot antavat näköjään ihan mielellään naisten taistella keskenään siitä, kuka muusikkomiehen suosioon pääsee.

Bändärinä oleminen on selvästikin omaehtoista, aktiivista toimintaa, eli kuten Pamela Des Barres asian ilmaisee: sitä, että tekee juuri sitä mitä itse haluaa. Se on ilman muuta feminististä. Sen sijaan oudoksuin sitä, miten moni kokee fanittamisen tärkeämmäksi kuin oman luovan toiminnan. Ihan mustavalkoista tämäkään ei ole: moni  kirjan naisista toimii aktiivisesti musiikkialalla tai muulla luovalla alalla ja Des Barreskin on elättänyt itseään pitkään kirjoittamalla. Naisten luovasta musiikkitoiminnasta kuullaan eniten miesbändäri Pleatherin haastattelussa. Hänen tarinansa on hyvin samanlainen kuin haastateltujen naisbändäreiden: muusikon lahjakkuus, luova voima ja karisma lumoavat fanin.

Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia oli hieman roskainen ja tuhnuinen, mutta samaan aikaan todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Luulenpa, että jatkan klassisesta rock'n roll -elämästä lukemista tavalla tai toisella. Des Barres on julkaissut muitakin kirjoja ja lisäksi haluaisin lukea jonkun tasokkaan kirjan Led Zeppelinistä - onko kenelläkään hyviä vinkkejä sellaisesta?

Käännöksestä

Valitsin luettavakseni suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan, koska I'm With the Band oli kielellisesti melko kepeä. Arvelin, että kehnokaan suomennos ei haittaisi, kun sisältö ei ole mitään Shakespearea. Osuin aika lailla oikeaan: Tarja Lipposen suomennos on monin paikoin hyvinkin viimeistelemätön ja suorastaan kömpelö, mutta lukiessa tämä ei kauheasti haittaa. Kirja on nopealukuinen ja minulle oli tärkeämpää ahmaista kirjan tarinat nopeasti kuin jäädä makustelemaan jokaista sanavalintaa.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band 
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mauri Kunnas: Piitles

Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema

Kansi: WSOY.

Lukupiirimme kokoontui tiistaina ravintola Sandrossa, jonka ruokia voinkin tämän käynnin perusteella lämpimästi suositella. Kaikki piiriläisemme ähkivät onnesta herkkujen äärellä. Ähkimistä herätti myös kuukauden kirja, Arthur Millerin näytelmäklassikko Kauppamatkustajan kuolema, joka herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Minuun teos kyllä kolahti. En ole näytelmiä kauhean paljon lukenut, vaikka käynkin mielelläni teatterissa. Joitakin uusia Shakespeare-suomennoksia olen lukenut kirjanakin. Kauppamatkustajan kuolemaan viitataan kuitenkin varsin paljon ja olihan se korkea aika minullekin lukea jotain Arthur Milleriltä. Onhan miehen nimi tullut tutuksi Marilyn Monroe -elämäkerroista, Monroe ja Miller kun olivat jonkin aikaa naimisissa keskenään.

Näytelmä on vuodelta 1949 ja sitä esitetään melko tiheään tahtiin Suomessakin edelleen. Eikä ihme - teksti on kestänyt aikaa mainiosti. Ikääntynyt, epäonninen myyntimies Willy Loman kaipaa kevyempiin hommiin, mutta uuden alun saaminen ei tunnu enää helpolta. Lomanin perheessä kukaan ei ole erityisen menestynyt. Vaimo Linda on uhrautunut aina miehensä hyväksi ja aikuiset pojat Biff ja Happy eivät myöskään ole erityisen onnellisia. Biff on kierrellyt ympäri maata hanttihommissa, Happy ponnistelee kotinurkilla siisteissä sisätöissä. Kun perhe kerääntyy pitkästä aikaa saman katon alle, alkaa tapahtua dramaattisia käänteitä.

Lomanin persoona oli kiehtovan monitulkintainen. Onko hän nössö luuseri vai häikäilemätön valehtelija - vai jotain siltä väliltä? Tulkittavaa riittää. Näin B2B-myyntiammattisen näkökulmasta oli myös tosi kiinnostaa lukea fiktiota, jossa myyminen on keskeisessä roolissa. Aika osuvasti Miller kuvaakin myynnin psykologiaa, hyvissä ja huonoissa tilanteissa.

Käännöksestä 

Rauno Ekholmin suomennos maistui aika vanhentuneelta. En kuitenkaan löytänyt kansiliepeestä tietoa, miltä vuodelta suomennos on. Pokkaripainos oli vuodelta 2001, mutta olisiko suomennos vanhempaa perua? Käännös oli minun makuuni hieman liian kirjaimellista ja sen vuoksi töksähtelevää, Biffin ja Happyn "nuorisokieli" oli paikoin kiusallista. Mielestäni Kauppamatkustajan kuolema ansaitsisi tuoreen suomennoksen.

Lisäksi painoksen esipuhe oli niin spoilaava, että lopetin sen lukemisen kesken! Kannattaa hypätä esipuheen yli ja palata halutessaan siihen vasta lopussa.
 

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michael Cunningham: Tunnit 

Ruth L. Ozeki: Lihan oppivuosi

Kansi: Paul Buckley / Otava.

Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.

Lihan vuosi toi mieleen parikin tuoretta lukukokemusta: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ensiksimainitun kanssa yhteistä on Sei Shōnagon, jälkimmäisen kanssa eettiset kysymykset.

Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.

Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.

Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.

Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.

Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaanin saa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.

Käännöksestä

Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.

Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.

Lue myös nämä:
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Colin MacInnes: Absolute Beginners

Kansi: Allison & Busby / Amazon.

Colin MacInnesin Absolute Beginners oli mainio kirjalöytö. Kirja on lukupiirimme kuukauden kirja, se on suomennettu nimellä Alkusoittoa. Valitsin kirjan kuitenkin luettavaksi alkukielellä, sillä kirjasta löytyi Kindle-painos joten kirjan hankkiminen oli varsin vaivatonta ja edullista.

En tiennyt kirjasta etukäteen yhtään mitään, enpä muistanut edes kuulleeni kirjasta tai Colin MacInnesistä. Mitä pitemmälle luin, sitä vakuuttuneempi oli, että tämän täytyy olla teinikirjallisuuden klassikko, samaan tapaan kuin J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Täytyi ihan tarkistaa, kumpi teoksista on aiemmin julkaistu. Absolute Beginners on vuodelta 1959, Sieppari taas vuodelta 1951. Ilmeisesti kirjat rinnastettiin toisiinsa jo Absolute Beginnersin ilmestyttyä, näin voi päätellä ainakin vuonna 2007 ilmestyneestä The Guardianin MacInnes-jutusta.

Absolute Beginnersin kertojana on 18-vuotias poika, jonka nimeä ei mainita missään vaiheessa. Poika edustaa lontoolaisia teinejä - kirjan keskeisiä teemoja on teini-ikä ja ennen kaikkea se, miten uusi ilmiö teiniys oli kirjan kuvaamana aikakautena, 1950-luvulla. Kertoja tuo esiin, miten turmeltuneita ja häikäilemättömiä teini-ikäiset ovatkaan, kaikkea muuta kuin viattomia. Tämä paatuneisuuden ja viattomuuden ristiriita näyttäytyy kirjassa jatkuvasti, tosin välillä kertoja onnistuu puhumaan itsensä pussiin.

Kertoja itse hankkii tienestejä ottamalla lapsipornokuvia ja myymällä niitä eteenpäin. Eräs hänen ystävänsä ryhtyy parittajaksi ja tuttavapiiriin kuuluu monia narkomaaneja tai sellaiseksi matkalla olevia. Joitakin tekoja voi suhteuttaa kirjoittamisen ajankohtaan: esimerkiksi osa kirjoittajan valokuvamalleista on lähes täysi-ikäisiä ja he poseeraavat vaatteet päällä. Silti kirjan alussa kertojan häijyys ja ilkeys tuntui häiritsevältä. Kuva kertojasta kuitenkin pehmeni sitä mukaa, mitä pitemmälle kirjassa pääsin.

Alkupuolella keskitytään enimmäkseen kirjan päähenkilöiden elämään, mutta loppupuolella keskiöön nousevat rotumellakat. Kertoja asuu rähjäisellä alueella ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluu paljon tummaihoisia. Aluksi kertojan kielenkäyttö tuntui hätkähdyttävän rasistiselta - hän käyttää tummaihoisista nimitystä Spades - mutta kirjan loppupuolella kertoja osoittaa suvaitsevaisuutensa tai ainakin halunsa suvaitsevaisuuteen. Pahamaineiset ted-jengit aloittavat rasistiset hyökkäykset tummaihoisia kohtaan ja kertoja lähtee mukaan katutappeluihin puolustamaan tummaihoisia.

"'I don't understand my own country any more', I said to her. 'In the history books, they tell us the English race has spread itself all over the damn world: gone and settled everywhere, and that's one of the great, splendid English things. No one invited us, and we didn't ask anyone's permission, I suppose. Yet when a few hundred thousand come and settle among our fifty millions, we just can't take it."

Erittäin kiinnostava on kertojan suhde entiseen tyttöystäväänsä Suzeen. Viimeistään Suzesta puhuessaan minäkertoja osoittautuu jossain määrin epäluotettavaksi kertojaksi. Erityisen kirjan viimeisten sivujen käänteet jäivät mietityttämään. Suze on myös kiitettävän värikäs persoona: seurustelusuhteen jälkeen hän on - kertojan mukaan - keskittynyt hankkimaan tummaihoisia rakastajia ja yhdenillanjuttuja, minkä lisäksi hänellä oli suunnitelmissa kulissiavioliitto keski-ikäisen homomiehen kanssa.

Kirjassa viehättivät myös kertojan jazz-intoilu, kompleksiset perhesuhteet sekä teini-ikäisen raivokas dissaus Lontoon vanhanaikaisuutta ja tylsyyttä kohtaan. Samalla tulee toki selväksi, miten värikäs asuinympäristö Lontoo voikaan olla. Kirjan kieli oli upeaa ja Kindlen sisäänrakennetusta sanakirjasta oli paljon iloa, sillä kirjassa viljeltiin paljon viittauksia muun muassa historiallisiin henkilöihin.  Yllätyin, kun hoksasin, että MacInnes oli kirjan ilmestymisen aikaan 45-vuotias. Niin hyvin kirjassa on tavoitettu nuoren ihmisen angsti, että luulin kirjailijan olleen kirjaa kirjoittaessaan itsekin nuori. Melkoisen värikästä elämää MacInnes tuntui vaikkapa Wikipedian perusteella itsekin eläneen

Kuten alussa totesin - mahtavaa törmätä ennalta tuntemattomaan kirjaan, joka osoittautuu näin vetäväksi, tasokkaaksi ja ajatuksia herättäväksi helmeksi. Lukupiirin yllätyksiä parhaimmillaan!

Lopuksi rastitan vielä kirjabingossa e-kirjan ruudun.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
J.M. Barrie: Peter Pan

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Kansi: Tammi.

Danielle Trussonin Enkelioppi oli huhtikuun lukupiirikirjamme. Pakko muuten kehaista eilistä lukupiiripaikkaamme: ravintola Patronasta sai ihania herkkuja, erityisesti lukupiiriemännän alkupalaksi vinkkaama Guacamole c/ totopos oli namia!

Kirja taas jakoi lukupiirimme mielipiteet kahtia: puolet tykkäsi, puolet ei niin välittänyt. Itse kuuluin jälkimmäiseen puoliskoon, vaikka arvostelinkin kirjaa ilman että olisin lukenut sitä kokonaan. Tahkosin puolentoista viikon ajan kirjaa sivulla 317 asti, kun sivuja olisi ollut 500. No, pikaplarailin lopun käänteet äkkiä.

Alun perin vuonna 2010 ilmestynyt kirja on kansainvälinen bestseller, kustantajan sivuilta löytyy muun muassa seuraavanlaiset hehkutussitaatit:

"Äärettömän älykäs trilleri."
– New York Times Book Review

"Henkeäsalpaavan kekseliäs."
– People Magazine

Juu ei. Voisin nostaa rinnalla sitaatteja Goodreadsin yhden tähden arvioista:

"Overall, the book is a half-witted concoction clearly written in the hopes that it would become a movie, or rather the first in a series of movies, given that the book's end signals a sequel." 
– Ellen

"The characters are flat and the writing is dull."
– Joel

"The book feels rushed and superficial. It's also about 100 pages too long, in part because there's so much redundant and unimportant information--and long, long passages devoted to careful reiteration of past events and their possible significance. At the same time it's missing major appendages--like believable character development, realistic motivation for a shoe-horned-in romance, thoughtful description of many places people & things..."
– Karen

Kirjassa nuori nunna Evangeline ja nuori tutkijamies Verlaine joutuvat sekaantuneiksi enkelioppiin. Enkelitutkijat tutkivat enkeleitä. Kas kun langenneet enkelit ovat Nooan aikoihin lisääntyneet ihmisten kanssa ja tuottaneet pahisjälkeläisiä, nefilejä. Nefilit taas ovat käytännössä kaiken maailmanhistorian aikana tapahtuneet pahuuden takana. Aika ajoin pahisnefilit surmaavat enkelitutkijoita. Minkä tähden he eivät ole surmanneet koko tutkijaporukkaa, sitä en keksinyt, sillä nefilit ovat kyllä fyysisesti ylivertaisia, hirmu taitavia ja rikkaitakin vielä, joten en älynnyt miksi he antavat enkelitutkijoiden puuhastella tutkimustensa parissa.

Välillä hypätään toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa enkelitutkijat tekevät tärkeän löydön. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni. Huikea keksintö tehdään, kun enkelitutkija antaa vanhoja luentomuistiinpanojaan luettavaksi aloittelevalla enkeliopiskelijalle, joka oitis keksii muistiinpanoista monta hyödyllistä asiaa ja ratkoo arvoituksia, joilla enkelitutkijat ovat vaivanneet päätään satoja vuosia. Kun tutkimusretkikunta lähtee myyttis-historialliseen luolaan tutkimaan enkeleitä, samainen opiskelija löytää maailmanhistorian tärkeimmän enkeliartefaktin kompastumalla siihen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli pinnallinen, lapsellinen, epälooginen ja pöljä. Se oli myös hidas ja toisteinen. Vaikka kirja on täynnä ulkokullattua teologiaa, mitään hengellistä siinä ei ole. Nunnien vakaumusta ei kuvata mitenkään, uskonto on pelkkää pintaa. Enkelioppi on yhtä uskonnollinen kuin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.

Kirjan lukeminen ja siitä keskusteleminen oli silti antoisaa, sillä joutuipahan taas itse pureskelemaan, mistä asioista tykkää kirjoissa ja mistä ei. 

Käännöksestä

Suomentaja Sirkka Aulankoa ei oikein osaa erikseen kehua eikä moittia, sillä näin latteasta kirjasta on vaikea saada mitään kielellistä elämystä vaikka kääntäjä olisi kuinka osaava. Eipä mitään ihmeempää moittimisen aihettakaan tullut vastaan. Kirjan kieli oli varsin simppeliä.

Lue myös nämä:
Markus Zusak: Kirjavaras
Erin Morgenstern: Yösirkus
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Kansi: Tex Hänninen / Into Kustannus.

Oli minun vuoroni valita livelukupiirimme kirja ja päädyin Sergei Lukjanenkon Yöpartioon. Perusteena oli kaipuu viihdyttävään mutta aikuiseen fantasiakirjallisuuteen ja Yöpartio oli jäänyt kirjablogeista mieleen. Ainakin Morre ja Marjis ovat tätä kehuneet mieleenpainuvasti.

Kirja vastasikin odotuksiin mainiosti. Alun perin vuonna 1998 ilmestynyt teos on suomennettu vuonna 2012. Kirja on viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa ja myös kakkososa Päiväpartio on suomennettu. Kolmas osa, Hämärän partio, on merkitty ilmestymään maaliskuussa 2014 eli kenties sekin on jo painokoneista putkahtanut.

Yöpartio sijoittuu 1990-luvun lopun Moskovaan. Päähenkilö Anton kuuluu Valon palvelijoihin. Hän työskentelee analyytikkona Yöpartiossa, mutta joutuu pomonsa lähettämänä kokeilemaan kenttätöitä. Yöpartio vastavoima on Pimeyttä palveleva Päiväpartio. Nämä kaksi yliluonnollista voimaa mittelevät ihmisten sieluista - tavallisilla ihmisillä kun ei ole aavistustakaan, että maan päällä vaeltaa noitia, vampyyreja ja muodonmuuttajia.

Hyvän ja pahan vuosituhantinen kamppailu on tuttuakin tutumpi asetelma, mutta Lukjanenko on onnistunut saamaan kiehtovan persoonallisen virityksen siihen. Yöpartio ja Päiväpartio noudattavat monimutkaista sopimusta, jonka avulla hauras aselepo pysyy kasassa. Jos Valon palvelijat tekevät magian avulla hyvää, saavat Pimeyden palvelijat tehdä saman verran pahaa, ja toisin päin.

Kirjassa on kolme melko itsenäistä jaksoa, joissa Anton joutuu ratkomaan moraalisia ongelmia. Velhojen mittapuulla Anton on tavis, mutta ohjelmoinnin parissa treenatut analyyttiset lahjat tekevät hänestä nopeaälyisen. Mitä pitemmällä kirja etenee, sitä enemmän musta ja valkoinen liudentuvat harmaan sävyiksi. Hyvä ja paha eivät olekaan itsestäänselviä käsitteitä.

Vetävä juoni ja kiinnostavat henkilöhahmot tekivät kirjasta viihdyttävän, lisäksi Lukjanenko on sijoittanut mukaan melkoisia määrän viittauksia maailmanhistoriaan ja kulttuuriin. Yöpartion vapaa-ajan vietto oli minusta erityisen kiehtovaa, kolmannen jakson alussa hyvikset lähtevät porukalla lomanviettoon. Magia ja reaalimaailma yhdistyvät kiinnostavasti. Nauroin ääneen esimerkiksi tälle kohtaukselle:

Svetlana hieroi otsaansa sormellaan:

- Kun mies palasi pöytäänsä, näin, että pöydässä istui nainen. Hän oli ruskeahiuksinen ja kaunis. Nainen meikkasi, ja panin merkille, että hän käytti Lumenen meikkejä. Käytän niitä toisinaan itsekin, ne ovat halpoja ja huonoja. 

Noin yleensä ottaen uusi fantasiakirjallisuus kiinnostaa minua, mutta olen kovin kyllästynyt teinikirjoista tuttuihin puhkikuluneisiin kliseisiin. Lukjanenkon keitos oli persoonallinen ja kiinnostava, joten luulenpa että kirjan jatko-osat nousevat lukulistalle viimeistään sitten kun seuraavan kerran kaipaan jotain vetävän viihdyttävää ja vauhdikasta fantasiaa.

Käännöksestä

Suomentaja Arto Konttinen on tehnyt erinomaista tietä. Suomennos on vetävä, hyvää kieltä, täynnä värikkäitä kielikuvia ja osuvia pieniä yksityiskohtia. Mainiota!

Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa töksähti kielikorvaani. Esimerkiksi kirjan alkupuolella eräs pahiksista on naispuolinen vampyyri - niinpä häntä kutsutaan jatkuvasti "naisvampyyriksi", ei siis pelkäksi "vampyyriksi". Nais-etuliite häiritsee minua, jos sitä liiallisesti käytetään - aivan kuin naispoliitikko olisi eri asia kuin oikea poliitikko, naiskirjailija eri asia kuin oikea kirjailija jne. Mahtaisivatko kirjassa usein toistuvat naisvampyyrit ja velhottaret johtua venäjän kielen tavasta käyttää naisten kohdalla "naisellistettua" titteliä tai ammattinimikettä - esimerkiksi opiskelija voi olla student (mies) tai studentka (nainen). Kielitaitoni ei riitä arvailemaan, miten vampyyrista tai velhosta muodostetaan naisversio, mutta veikkaan että jokin tällainen muoto on ollut suomennoksen takana.

Venäläiseen tapaan henkilöihin viitataan välillä etunimellä, välillä etu- ja sukunimellä tai etu- ja isännimen yhdistelemällä ja lisäksi etunimestä muodostetuilla lempinimillä. Nimikirjavuus säilyi kuitenkin hallittavana. Joissakin venäläisten kirjojen suomennoksissa nimistöä on selvyyden vuoksi yksinkertaistettu mutta Konttinen ei näköjään ole siihen lähtenyt.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat 
Hugo Pratt: Corto Maltese Siperiassa

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Kansi: Tammi.

Kirjablogeista tutuksi tullut Haruki Murakami oli pitkään jo ollut henkisellä lukulistallani, kun lukupiirissäni valittiin Norwegian Wood tammikuun kirjaksi. Sairastuin enkä päässyt lukupiirin tapaamiseen, mutta kirja oli miellyttävä ensikosketus Murakamin tuotantoon. Minulle Murakamin nimi on jäänyt mieleen Aamuvirkun yksisarvisen kehuista, mutta sittemmin Murakamia on luettu kirjablogeissa niin ahkerasti, että miehen tuorein suomennos 1Q84 voitti tällä viikolla Blogistanian Globalian äänestyksen.

Myös Norwegian Woodia on luettu kirjablogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia juttuja. Mielenkiinnolla luin kuitenkin luottobloggaajani Jennin näkemystä - hänen mukaansa teos on Murakamin heikoimpia ja on suositeltavampaa aloittaa muista. Käänteisesti ajatellen tämä lupaa hyvää - koska tykkäsin Norwegian Woodista paljon, täytyy luvassa olla vielä parempia lukukokemuksia muiden Murakamin kirjojen parissa.

Ulkokirjallisena seikkana mainittakoon, että olen opiskeluaikana laulanut naiskuorossa Beatlesien Norwegian Woodin kuorosovitusta. Koko lukemisen ajan ja myös tätä kirjoittaessa alttostemma - tai se mitä siitä muistan - soi päässä...

Kirja sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Ajan musiikki on melko isossa roolissa kirjassa, mutta eniten tämä kuvaa opiskelijaelämää. Tai tarkemmin sanottuna niitä epävarmoja ja usein sekalaisia tunnetiloja, joiden varassa parikymppiset usein elävät. Kotoa on lähdetty, ulkoisesti pitäisi olla aikuinen ja itsenäinen, mutta yleinen maailmantuska sekä ihmissuhdesekoilut aiheuttavat kovia kasvukipuja.

Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoille tarkoitussa asuntolassa, käy teatterihistorian ja saksan luennoilla yliopistolla ja tuntuu ajautuvan erilaisiin kolmiodraamoihin. Hänen paras ystävänsä Kizuki teki nuorena itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä Naoko ei oikein tunnu päässeen asiasta yli vielä vuosien päästäkään. Torun ja Naokon ystävyys muuntuu kohti rakkaustarinaa, mutta samaan aikaan Toru tapailee eläväistä Midoria, jolla on myös tragedioita taustallaan. Kun Naoko joutuu vuoristoon parantolaan, tulee Naokon kämppiksestä Reikosta myös läheinen Torulle.

Kirjassa on jotain unenomaista ja nostalgista. Tokiolainen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaelämä tuntui samaan aikaan samastuttavalta ja eksoottiselta. Tunnolliset japanilaisopiskelijat purkavat kapinamieltäänkin opiskelemalla tahallaan ahkerammin. Kirjassa kuullaan useita itsemurhakertomuksia eikä lopustakaan oikein voi sanoa, päättyykö Torun tarina onnellisesti vai ei.

Viihdyin kirjan melankolisen tunnelman ja ajoittain absurdeilta tuntuvien elämäntarinoiden parissa. Nautin parantolan rauhallisista vuoristomaisemista, Murakamin tarkkaan kuvailemasta japanilaisesta ruoasta ja Torun rimpuilusta yksinäisyyden ja läheisyyden välillä.

Norwegian Woodista on tehty myös elokuvasovitus, jonka hyvinkin voisin katsoa jos tilaisuus tulee. Youtubesta löytyy elokuvan houkutteleva traileri.

Käännöksestä

Kirja on suomennettu englannista. Aleksi Milonoffin suomentajantyö on onnistunutta, kieli on luontevaa ja hyvää. Mutta eikö Suomesta sitten löydy enää suomentajia, jotka pystyisivät kääntämään kaunokirjallisuutta suoraan japanista? Nimekkäin japanista suomentaja on kirjailija ja kääntäjä Kai Nieminen. Luulen, että välikielen kautta kääntäminen aina hieman etäännyttää käännöstä alkuperäisteoksesta, vaikka minulla ei ole mitään keinoja arvioidakaan onko asia näin Norwegian Woodin kohdalla, koska en osaa japania.

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Sarah Waters: Yövartio
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kansi: Rasmus Snabb
/ Muotohiomo / Otava.

Vuoden viimeinen lukupiirikirja oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Kirja osuikin minulle aika hyvin, sillä jo aikaa sitten eräs ystäväni suositteli minulle juuri tätä kirjaa luettavaksi ja lisäksi Nousiaista on luettu blogeissa paljon, joten pääsinpä paikkaamaan aukon sivistyksessäni. Vadelmavenepakolainen on Nousiaisen esikoisromaani ja ilmestynyt alun perin vuonna 2007. Sille on ehtinyt jo nyt kertyä mukavasti elinkaarta, sillä sen näytelmäsovitusta on esitetty useissa teattereissa ympäri Suomea ja nyt siitä on tekeillä myös elokuva.

Niinpä kirjan juoni onkin kai monelle ainakin kuulopuheista tuttu: suomalainen Mikko Virtanen vihaa Suomea ja suomalaisuutta ja haluaa kaikin keinoin tulla ruotsalaiseksi. Ymmärtämättömät ruotsalaiset maahanmuuttoviranomaiset eivät suostu noin vain vaihtamaan hänen kansallisuuttaan, joten Mikko - tai kohta puoliin jo Mikael - alkaa etsiä tehokkaampia keinoja. Tämän seurauksena hän päätyy valheiden ja rikosten polulle, mutta onnistuu selittelemään tekosensa itselleen parhain päin.

Kirja oli virkistävän kevyttä ja helppolukuista luettavaa - juuri sopivaa pimeään, lumettomaan arkeen. En ehkä nauranut ihan niin paljon kuin suurimmista kehuista olisin voinut odottaa, mutta hörähtelin kuitenkin useaan otteeseen ja viihdyin kirjan parissa. Ensi alkuun epäilin kirjan olevan vain pitkitetty vitsi, mutta tämä tunne hävisi kun Nousiainen vetäisi peliin kerrassaan yllättäviä juonenkäänteitä. Aina kun Mikko/Mikael tuntui joutuneen toivottomaan umpikujaan, hän pelastautui jollakin äkkinäisellä ja usein myös brutaalilla toimenpiteellä.

Aika raikkaasti Nousiainen onnistuu myös käsittelemään suomalaisia ja ruotsalaisia stereotypioita. Nauroin muun muassa kohdalle, jossa Mikko/Mikael ruotsalaisuuskoulutuksessaan oppii, että oikea ruotsalainen aina iloitsee Suomen menestyksestä.

Kirjan loppukäänne tuli hieman yllättäen ja tuntui vähän latistavalta, mutta käännettä seurasi vielä pieni jälkiseikkailu, jonka aikana Mikko/Mikael oppi taas uusia puolia itsestään.

Kirja toimi omassa lajissaan mainiosti: se oli vetävä ja sai minut tyrskähtelemään. Ei tämä minään kaunokirjallisuuden mestariteoksena mieleen jää, mutta eipä kai ollut tarkoituskaan. Jos johonkin pitäisi verrata tätä, niin ehkä Arto Paasilinnan varhaistuotannon miesseikkailut sopisivat verrokiksi, ja jotain huovismaistakin Nousiainen paikoin väläyttää. Lukupiirissä kirjaa verrattiin Torgrim Eggenin Sisustajaan ja kieltämättä ainakin temaattista yhteyttä löytyi päähenkilön kaikenkattavan elämänvalheen kautta.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Rasvamaksa
Torgrim Eggen: Sisustaja
Ville Virtanen: Hevosen taju

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Kansi: Nina Kairisalo / Into Kustannus.

Lukupiiri-ilta on aina mukava - niin oli eilenkin, kun livelukupiirini kokoontui puimaan Susan Sellersin kirjaa Vanessa & Virginia. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, se on vilahdellut tänä vuonna blogeissa siellä täällä. Ainakin Leena Lumi, Ilselän Minna, Sinisen linnan kirjaston Maria ja Täällä toisen tähden alla -Jaana ovat lukeneet kirjan.

Minulle kirjan lukeminen oli hieman pakkopullaa, sillä en oikein päässyt kirjaan sisälle pintaa syvemmältä. Tiesin kuitenkin monen pitävän kirjasta ja myös lukupiirissämme on lähes aina vastakkaisia mielipiteitä luetusta kirjasta, joten haluan yrittää hieman perustella, mikä mätti.

Kansiliepeessä kirja määritellään näin: "Se on dramaattinen uudelleentulkinta paitsi sisarusten elämästä myös yhdestä 1900-luvun kirjallisuuden kuuluisimmista murhenäytelmistä - Virginia Woolfin itsemurhasta." Olen eri mieltä. Kirja kyllä kertoo Virginia Woolfista hänen sisaren Vanessa Bellin näkökulmasta, mutta kirjan lopussa tapahtuva itsemurha suorastaan livahtaa ohi. Ja pääpaino on kyllä Vanessan itsensä elämässä. En myöskään osaa sanoa, missä määrin kirja on uudelleentulkinta, sillä minulla ei ollut juuri pohjatietoa Vanessa Bellin ja Virginia Woolfin elämästä. Jaana miettiikin bloggauksessaan, mahtaako kirja kovin hyvin avautua jos ei tunne tosielämän taustoja.

Minusta romaanin pitää toimia itsenäisenä romaanina, vaikka taustalla olisikin tositapahtumia. Vaikka lukija ei olisi ikinä kuullutkaan Virginia Woolfista, pitäisi Vanessan & Virginian silti toimia fiktiivisenä romaanina. Sellaisena se ei kuitenkaan minusta oikein kanna. Henkilöt tuntuvat pintapuolisilta, ihmisiä tulee ja menee, ajankuva jää viitteelliseksi ja ohueksi, merkittäviä tapahtumia osoitellaan ja alleviivataan. Kronologisuus tuntuu samanlaiselta läpijuoksutukselta kuin monissa elämäkertaelokuvissa: leikataan peräkkäin nopeaan tahtiin lyhyitä tunnelmapaloja, jotta saataisiin kasattua tiiviiseen pakettiin kaikki olennaiset käänteet kohteen elämästä.

Kirjassa esiintyvä väkimäärä on melkoinen. Onneksi toisten blogiarvioista ja lukupiiriläisten kommenteista hoksasin googlettaa tietoa Bloomsburyn ryhmästä. Wikipediasta löytyvät ryhmäläisten elämäkerrat ovat todella mielenkiintoista luettavaa, kirjassa esiintyvistä henkilöistä minua kiinnostivat erityisesti Angelican ja Bunnyn kohtalot.

Hyvänä puolena voi sanoa, että kirja herätti halun lukea jotain Virginia Woolfin kirjoittamaa - minulla kun on aukko sivistyksessä Woolfin kohdalla. Lisäksi lukupiirissä vinkattiin Michael Cunninghamin Tunneista. Siitä löytyy paljon bloggauksia, linkitän tässä Annan kirjoituksen.

Käännöksestä

Suomentaja Soili Takkala tekee kohtuullisen hyvää työtä. Kieli on pääsääntöisesti sujuvaa suomea. Dialogiin on jäänyt jonkun verran paperinmakuisia anglismeja, kuten valitettavan usein käännöksissä tuntuu käyvän. Parissa kohdassa ihmettelin sanavalintoja, kuten tässä:

Lakkaan kirjoittamasta katsellakseni lintuja, jotka nokkivat Gracen nurmikolle heittämiä pekoninkuoria.

Pähkäilimme lukupiirissä, että pekonilla ei ole kuoria, mutta kyllähän lintuja usein ruokitaan rasvalla, vaikkapa talipalloilla. Kenties alkutekstissä on tarkoitettu vaikka kamaraa tai ihraa?

Jonkinlainen kiireen sivumaku käännöksen kieleen tuntuu jääneen. Näine puutteineenkin käännös tuntuu keskivertoa paremmalta uusien englannista suomennettujen kirjojen joukossa.

Lue myös nämä:
Edith Wharton: The Age of Innocence
Dodie Smith: The 101 Dalmatians
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Luonnon laki Kirjamessujen lukupiirissä

Helsingin Kirjamessuilla järjestettiin ensimmäistä kertaa lukupiiritilaisuuksia. Kirjailija, kustantantajan edustaja, keskustelun avaajalukupiiri, kirjabloggaaja ja yleisö puivat lukupiireissä syksyn uutuuskirjoja. Minä osallistuin kutsubloggaajana Kari Hotakaisen Luonnon lakia käsittelevään lukupiiriin tänään aamupäivällä.

Luonnon lain kustantaja Touko Siltala toimi puheenjohtajana ja hyvin toimikin - puheenvuoroja jaettiin tarkasti ja tasapuolisesti. Salin edessä keskustelun avaajana istui Kirsin Book Club -niminen lukupiiri. Yleisö oli varsin naisvoittoista, mutta eräs osallistuva mies kommentoi Kari Hotakaiselle, että "kyllä sinun lukijoissasi on äijiä paljon enemmän kuin tämän salin osallistujien joukossa".

Tilaisuus käynnistyi kenties hieman varovaisen alkutunnustelun merkeissä puolin ja toisin, mutta pian keskustelu suorastaan ryöpsähti. Eräs rouva pohdiskeli kirjassa kuvattua mieskunnon palautumista onnettomuudesta toipumisen jälkeen, mutta Hotakainen hyväntuulisesti kieltäytyi kertomasta omakohtaisia kokemuksiaan aiheesta. Ylipäätään Hotakainen muistutti, että Luonnon lakia ei pitäisi tarvita tulkita kirjailijalähtöisesti. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, josta voi nauttia täysipainoisesti ilman, että tietäisi kirjailijasta yhtikäs mitään.

Lukupiirin osallistujat kiittelivät kaunista kieltä, yhteiskunnallista sanomaa ja uskottavia henkilöhahmoja. Myös kriittisiä äänenpainoja nousi ja havainnoista keskusteltiin rakentavasti. Todella mielenkiintoista oli parinkin yleisön edustajan huomautukset Luonnon lain kursiivilla kirjoitetuista jaksoista. Jotkut kokivat niiden vaikeuttavan lukemista, kun meni jonkun aikaa ennen kuin selvisi, kuka on kursiivijaksojen kertojahahmo. Eräs osallistuja ehdotti, että kursiivin voisi välillä kallistaa eri suuntaan, niin  olisi helpompaa erottaa kursiivikertojat toisistaan. Toinen ehdotti reippaammin, että kustantaja lopettaisi kursiivin käyttämisen kokonaan eikä kiusaisi sillä lukijoita. Kolmas taas kertoi lukeneensa kirjan päätteeksi kursiivijaksot yhteen putkeen ja löytäneensä sillä tavalla kirjan sisältä toisen kirjan.

Itse otin puheeksi Badun hahmon ja päälleliimatun tunteen, joka lukiessa jäi. Tästä tulikin hyviä vastapalloja, jotka antoivat paljon pohtimista. Hotakainen itse perusteli Badua sillä, että hän pitää siitä, kun kirjassa on joku ulkopuolelta tuleva hahmo, joka näkee asiat toisin kuin kirjan muut hahmot. Lisäksi hän oli halunnut kuvata Badun kautta perheettömän ihmisen kokemusta perheen etsimisestä. Eräs yleisön edustaja oli itse viettänyt paljon aikaa Afrikassa ja koki, että Badu oli uskottava muun muassa siksi, että hän kunnioitti Väinöä, koska tämä oli vanha mies.

Yleisön joukossa istui myös Vammaisfoorumin pääsihteeri Pirkko Mahlamäki, joka kommentoi kirjassa esiintyvää mainintaa "nappia painamalla" toimivasta pyörätuolista. Hänen mukaansa mikään tuolimalli ei toimi nappia painamalla, vaan kaikkien hänen tuntemiaan tuoleja ohjataan "joystickillä". Muuten Mahlamäki kiitteli kovasti kirjan kuvausta vammautumisesta ja toivoi myös eduskunnan päättäjien lukevan kirjan.

Hotakainen itse kommentoi, että painavasta aiheesta ei kannata kirjoittaa painavasti, vaan tyylin pitää pysyä kevyenä. Hän totesi, että "hieman provosoivasti voi sanoa, että Dostojevski on lempiviihdekirjailijani". Tätä hän perusteli Dostojevskin tavalla kertoa yhteiskunnallisista asioista ristiriitaisten henkilöhahmojen kautta. Nyky-Suomessakaan sellainen romaani ei toimisi, jossa puhuteltaisiin kuntapäättäjiä suoraan, vaan yhteiskunnallisista asioista on hänen mukaansa tehokkaampaa kertoa samastuttavien ihmiskohtaloiden kautta.

Lisäksi yleisöstä kuultiin muun muassa kiitosta uskottavasta sairaanhoitajan työn kuvaamisesta, ihmettelyä Miran raskauden kestosta ja huomio siitä, miten Hotakaisen kolmessa viimeisessä kirjassa päähenkilöllä on ollut metalliaiheinen nimi. Kuultiin myös, miten Hotakaisen kirjoja lukee "vedet silmissä" ja kysymys, kuinka voisi oppia kirjoittamaan yhtä hyvää suomea. Tähän Hotakainen vastasi, että kannattaa lukea eri tekstilajeja monipuolisesti, korkeakirjallisista teoksista kehnoihin lehtiin asti. Kirjailija totesi kauniisti, että "suomen kieli on mulle ainoa pelastusrengas tässä maailmassa".

Vaikka lukupiirille oli varattu aikaa puolitoista tuntia, tuntui siltä että tällä porukalla keskustelu olisi helposti jatkunut toisen mokoman verran. Sen verran ehdin järjestävän tahon kommentteja kuulla, että kahdesti päivässä pidetyt messulukupiirit vaikuttivat aika onnistuneilta tapahtumilta. Saa nähdä, vakiintuvatko lukupiirit osaksi messuohjelmaa.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kansi: Elina Warsta / Siltala.

Kirjamessusunnuntain lukupiiri lähenee ja messujen nakittamana lukupiiribloggaajana ahersin loppuun lukupiirikirjan, Kari Hotakaisen Luonnon lain. Lukuaika on ollut melko pätkittäistä, mutta Luonnon laki antoi tässä hyvin myöten, sillä se oli melko hajanainen, lähes episodimainen romaani. Tarina eteni ilmavasti ja lukeminen oli suht nopeaa, vaikka Hotakaisella on tuttuun tapaan painavaa sanottavaa suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta. Kirjaa on luettu blogeissa aika paljon, linkitän tähän Suketuksen, Mari A:n, Marjatan ja Morren blogiarviot.

Luonnon lakia on julkisuudessa syksyn aikana lähestytty melko biografisista lähtökohdista käsin, olihan Hotakainen vakavassa auto-onnettomuudessa. Kirjan päähenkilö Rautala kun joutuu auto-onnettomuuden vuoksi sairaalapotilaaksi. Minua ei kuitenkaan valtavasti kiinnostanut arvuutella mahdollisia yhtymiä tosielämän tapahtumiin, vaikka toki sairaalakuvaukset tuntuvat uskottavilta ja tarkoilta.

Maalämpöyrittäjä Rautala on ahkerasti kiertänyt veroja, mutta sairaalassa hän huomaa joutuneensa "veroparatiisiin", saavansa mahdottoman hyvää hoitoa vähällä rahalla. Sairaalassa työskentelevä Laura taas on niellyt potilaitten riehumiset ja resurssien leikkaukset vähin äänin, mutta vähitellen hänen mittansa alkaa täyttyä. Rautalan tytär Mira valmistautuu synnytykseen ja paasaa isälleen vihreitä arvoja.

Eikä siinä vielä kaikki: näkökulmahenkilöiksi pääsevät myös, iäkkäät vanhemmat, aikuiseksi kasvanut Plan-kummilapsi ja vaikka ketkä. Kokonaisuus on hieman polveileva ja minusta ainakin kummilapsi Badun olisi voinut huoletta leikata pois. Jotenkin stereotyyppisen tuntuista Badun kuvaaminen oli, ilmankin kirja olisi pärjännyt.

Sen sijaan Hotakainen onnistuu kuvatessaan raskaita aiheita kevyesti olematta silti höttöinen. Uutiset ja media ovat jo vuosikausia tolkuttaneet Suomen ylivelkaantumisesta ja julkisten palvelujen leikkaustarpeesta. Veroja kiertävästä vuodepotilaasta olisi voinut syntyä hyvinkin katkera, paasaava tai osoitteleva kirja, mutta Hotakainen välttää tällaiset ansat. Hän suosii tuttuun tapaansa lennokasta, paikoin runollista kieltä, mutta hän pystyy silti maanläheisellä tavalla tiivistämään monta  ajankohtaista ilmiötä helposti ymmärrettäviksi kannanotoiksi. Luonnon laki ajatteluttaa, mutta paikoin myös naurattaa:

Laura kuljetti pesusientä pitkin pakaroiden solaa. Rautala yritti lieventää vitutusta miettimällä, ettei Irma Keinäselläkään ollut helppoa, kun tämä tajusi matkustaneensa pitkän matkan Helsinkiin vain kuullakseen vettyneen piisamin näköisen miehen alakanttisen arvion hänen rakkaasta leipälapiostaan.

Hyvänä kielenkäyttäjänä ja tarkkana havainnoitsijana Hotakainen on iskussa, mutta romaanina Luonnon laki jää hieman lättänäksi. Onnettomuus, sairaalahoito ja toipuminen ovat dramaattisia tapahtumia, mutta draaman kaarta ei oikein synny, ei ainakaan minun päässäni. Ehkä henkilöiden karsiminen tai jyrkempi vastakkain peluuttaminen olisi auttanut. Mutta sen verran minäkin annan kirjailijaan perustavalle tulkinnalle myöten, että ehkä Luonnon laki on ollut kirja, johon aiheet ovat tulleet puoliväkisin omien kokemusten kautta.

Uskon Hotakaisen vannoutuneiden ihailijoiden nauttivan Luonnon laista joka tapauksessa, mutta sellaiselle, joka ei ole lukenut Hotakaista aiemmin, tämä ei varmaan ole paras kirja hänen tuotantoonsa tutustumiseen. Siihen tarkoitukseen voisi sopia paremmin vaikkapa edellinen romaani Jumalan sana, tosin omana Hotakais-ykkösenäni säilyy edelleen Klassikko.

Lue myös nämä:
Kari Hotakainen: Klassikko
Arto Salminen: Ei-kuori
Veikko Huovinen: Lentsu