Kesäkuussa kirjoitin siitä, miten Amazon lakkautti vanhojen Kindle-laitteiden tuen. Arvelin voivani kiertää ongelman siten, että lataisin jatkossa Amazonista ostetut kirjat tiedostoina ja muokkaisin ne Calibrella yhteensopiviksi vanhan Kindleni kanssa. Valitettavasti Amazon sittemmin lakkautti tämänkin mahdollisuuden. En ole vielä jaksanut selvittää, millaisia keinoja intohimoiset vanhojen Kindlejen käyttäjät sittemmin ovat keksineet. Olen siis tilanteessa, jossa olen ostanut Amazonin e-kirjoja lukulaitteeseeni, mutta en omista niitä tiedostoina, paria satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta.
Niinpä päätin lukea Kindlestäni löytyviä e-kirjoja uudelleen. Koska HelMet-lukuhaasteessa on tehtävänä lukea trilogia, tartuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan. Olen lukenut sarjan kymmenen vuotta sitten, joten juoniselostusta kaipaavat voivat lukea vanhan blogipostaukseni. Tässä postauksessa käsittelen juonta tavalla, joka voi spoilata lukukokemuksen. Siis spoilerivaroitus!
Olen lukenut viime aikoina melko paljon hidaslukuisia tietokirjoja ja olenpa aika ajoin myös moitiskellut uusia kirjoja väkinäisestä koukuttamaan pyrkimisestä. Siihen nähden voin vähän naurahtaa: Nälkäpeli on suorastaan addiktiivisen koukuttava ja nautin joka sekunnista trilogian äärellä. Joskus tarvitsee kirjoja, jotka oikein imaisevat maailmaansa ja joita tekee mieli vain lukea, lukea ja lukea ja kun pääsee loppuun, haluaisi aloittaa alusta uudestaan.
Nälkäpeli viettää pian 20-vuotisjuhlaansa, sillä ensimmäinen osa The Hunger Games ilmestyi vuonna 2008. Tosin kirjailija Suzanne Collins mitään suurta somehehkutusta asialle järjestää, sillä kun googletin lisätietoa kirjasta ja kirjailijasta, tajusin, että Collins on minimoinut verkkoläsnäolonsa. Kirjailija ylläpitää kotisivuaan. Hänellä ei ole sosiaalisen median tilejä ja hän on antanut todella vähän haastatteluja. Nykyään edellytetään, että niin taiteilijat kuin taviksetkin rakentaisivat itsestään henkilöbrändejä ja tarinallistaisivat oman elämänsä. Onpa virkistävää, kun joku kieltäytyy tekemästä niin. Toki Collinsilla on tähän varaa, sillä maailmanlaajuisesti menestyneellä kirjailijalla on tuskin enää mitään taloudellista pakkoa maksimoida kirjojensa myyntiä.
Nälkäpeli-trilogiassa on paljon aineksia, jotka tuntuvat jopa vielä ajankohtaisemmalta näin vuonna 2026 kuin kirjan ilmestymisen aikana. Dystopiakirjallisuudessa kirjoitushetken ajankohtaiset ilmiöt saattavat näkyä kärjistettyinä ja äärimmilleen vietyinä ja tässä Collins selvästi on onnistunut, koska moni kirjassa esitetty ahdistava kehityskulku on valitettavasti mennyt elävässä elämässä eteenpäin.
Diktaattorit
Kirjan yhteiskunnassa Panemin presidentti Coriolanus Snow on päähenkilö Katnissin silmissä kaiken pahan symboli. No, onko nykymaailmassa ilkeitä diktaattoreita, jotka haluavat mielivaltaisesti tapattaa sekä omia kansalaisiaan, että vihollisiaan? Kyllä vain, useassakin maassa.
Propagandan mahti
Kirjassa kansalaisille näytetään tv-lähetyksinä monenlaista propagandaa. Sekä Nälkäpelit itse että niihin liittyvät oheisohjelmat on tarkoitettu muokkaamaan ihmisten mieliä. Yltäkylläisessä pääkaupungissa kansalaiset töllöttävät väkivaltaa ja pitävät sitä viihteenä ja tositelevisiona. Alistetuilla alueilla tv-näytökset muistuttavat siitä, että kapinointi ei kannata.
Kun kapina puhkeaa, kasvaa myös taistelu ruutujen herruudesta. Kenen lähetys menee läpi ja millaisilla audiovisuaalisilla keinoilla katsojien mielialoihin voi vaikuttaa?
Voiko lukija edes pitää tällaista dystopiana tai onko tämä osuus dystopiasta oikeastaan jo toteutunut? Mehän elämme jo sellaista aikaa, että ruutujen kautta vaikutetaan niin lasten, nuorten, aikuisten kuin vanhustenkin elämään ja mielialaan.
Ekokatastrofi
Panemin valtio on syntynyt ekokatastrofin raunioille. Myös ekokatastrofia elämme todeksi joka päivä.
Muut vahvuudet
Kirjan muita hyviä puolia ovat esimerkiksi Collinsin uskomattoman taloudellinen, tehokas ja silti rikas kielenkäyttö. Kirjan englanti on helppolukuista ja yksinkertaista ja tarina kerrotaan koko ajan Katnissin näkökulmasta preesensissä. Mukana on kuitenkin paljon erikoissanastoa, sekä todellista että Collinsin itse luomaa, joka antaa tarvittaessa ajattelemisen aihetta. Ällistyin esimerkiksi sitä, että katniss on ihan oikea kasvi. Olin luullut sen olevan Collinsin keksimä. Forager Chef -sivustolla kuvataan katniss-juuresten keräämistä.
Jopa kolmiodraama, tuo ahkerasti käytetty romanssiviihteen elementti, tuntuu kirjassa tuoreelta. Muistelen, että ensimmäisellä lukukerralla olin vähän ihmeissäni, kun Katniss päätyikin lopussa yhteen Peetan kanssa. Tällä lukukerralla taas tuntui päivänselvältä, että totta kai Katnissille Peeta on oikea valinta, sillä vaikka Katniss itse ei tunnista tunteitaan, annetaan lukijalle aivan riittävästi tietoa asioiden kulusta. Sympatiani olivat silti myös Galen puolella.
Katnissin ja muiden henkilöiden kohdalla kuvaus sodan ja väkivallan henkisistä vaurioista oli uskottavaa ja samastuttavaakin. Kukaan ei selviä ilman henkisiä haavoja raa'an väkivallan kokemuksista. Collins tarjoaa lukijoille onneksi myös toivoa. Tästä konkreettinen esimerkki on, että Nälkäpelin symboliikkaa käytetään reaalimaailman konflikteissa. BBC kertoo uutisvideollaan vuonna 2021, että Myanmarin kapinalliset käyttävät Nälkäpelin käsimerkkiä tunnuksenaan.
Nälkäpelin jälkeen kirjallisuustrendeiksi ovat nousseet ainakin romantasia ja dark romance. En ole kummankaan genren syväasiantuntija, vaikka arvelen, että romantasia-kirjoja olisin mielellänyt ahminut nuorempana. Dark romancen keskeisiä aineksia taas vaikuttavat olevan seksuaalinen väkivalta ja henkinen alistaminen ja vaikka sinänsä ymmärrän, että tällainen viihdekirjallisuus tarjoaa todellisuuspakoa, ei minulla ole toistaiseksi ollut kovin suurta houkutusta ryhtyä lukemaan sellaista.
Nälkäpelin voi sinänsä nähdä jossain määrin toimineen näiden genrejen edelläkävijänä, vaikka lukijana minusta on mahtavaa, että Katniss ei joudu missään vaiheessa seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kun Nälkäpeliä vertaa Game of Thronesiin, jota itsekin olen intensiivisesti katsonut ja analysoinyt, on ero suorastaan silmiinpistävä. Game of Thronesissa raiskauksilla oikein mässäiltiin ja käsittelytapaa kritisoidaan muun muassa The Atlanticin esseessä vuodelta 2021.
Collins on julkaissut trilogialle kaksi esiosaa. Näistä tuorein on suomennettu viime vuonna nimellä Elonkorjuun sarastus. Ehkä voisin palata Nälkäpelin maailmaan esiosien avulla jonakin päivänä.
Tekstit
