sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.

Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.

Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.

Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.

Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.

600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.

Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.

Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.

YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille! Helsingissäkin on sen verran lunta ja pakkasta, että ne riittävät jouluiseen tunnelmaan. Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!

Kaikenlaisia paksuja ja tärkeitä opuksia tuossa sängyn vierellä on pyörinyt, mutta päädyin hakemaan rentoa tunnelmaa laatuhömpän parista. Ja sitäpä löytyikin! Tämä Jude Deveraux'n Ylämaan lumous on juurikin se taannoinen divarilöytö, josta joskus mainitsin. Kirja on vuodelta 2001 (alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2000 nimellä Temptation) ja vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut tätä nimenomaista kappaletta ennen minua, sen verran uudenkarhealta kirja käteen tuntui. Eikä maksanut kuin vitosen!

Kirjan nimen suomennos on hieman harhaanjohtava. Suomentajasta on varmaan tuntunut loogiselta nimeltä kirja "Ylämaa-jotain" tyyppisesti, onhan kirjailijan neljästä kirjasta koostuva Ylämaa-sarja ollut varsin suosittua luettavaa. Tällä kirjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sarjan kanssa ja lisäksi kirja on aivan eri tyylillä kirjoitettu. Muuten täytyykin antaa suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille kehut: kirja oli hyvin suomennettu. Joitakin pilkkuvirheitä esiintyi, mutta enpä ole itsekään maailman tarkin pilkuttaja, joten mitä sitä nillittämään.

Voisi sanoa, että tämä kirja on feminististä hömppää. Bloggaamisen ja muiden blogikirjoittajien mielipiteiden (ks. esim. Hömpän helmet) perusteella olen toki ehtinyt muutenkin pohdiskella naisille suunnatun romanttisen viihdekirjallisuuden merkitystä. Merkittävä ja tärkeä kirjallisuudenlaji kyseessä on, ja huomattavasti moniulotteisempi kuin yleensä "harlekiineista" ajatellaan. Feministinen pohjavire Ylämaan lumouksessa on mielenkiintoinen, vaikka juonen puolesta kirja on täysin uskollinen hömpän peruskaavalle. Nainen kohtaa miehen, kissa-hiiri-leikkiä leikitään kirjan ajan ja lopussa pari saa toisensa. Mukaan mahtuu oikutteluja, väärinymmärryksiä, mustasukkaisuutta, mykkäkoulua ja muuta vastaavaa. Aiemmassa Deveraux-kirjoituksessani määrittelemäni hömppäsäännöt pätevät tässäkin.

Mutta tekstiin ja rivien väleihin Deveraux on uittanut naisten välisen solidaarisuuden, naisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden sanomaa. Kirja alkaa vuonna 1909 New Yorkista. 29-vuotias Temperance O'Neil on kuvankaunis perijätär, jolla on kastanjanruskeat kiharat ja räiskyvä luonne. Temperance on omistautunut huono-osaisten naisten auttamiseen: hän harrastaa varainkeruuta ja palopuheita naisten elämän parantamiseksi.

Kun Temperancen äiti menee yllättäen uusiin naimisiin skotlantilaisen Angus McCairnin kanssa, joutuu Temperance lähtemään Edinburghiin isäpuolensa kotiin. Siellä hän saa tehtävän: Angus lähettää vastahakoisen Temperancen pieneen McCairnin kylään. Hänen täytyy löytää sopiva vaimo klaanin perilliselle, komealle mutta jääräpäiselle James McCairnille.

Niinpä Temperance ja James käyvät tahtojen taistelua ja tietenkin kokevat kuumia lemmenhetkiä ja huimia tunteja Skotlannin idyllisissä maisemissa. Niitä feministisiä seikkoja löytyy mm. seuraavista kirjan asioista:

Mustasukkaisten kilpakosijattarien ja sankarittaren suhde. Yleensähän mustasukkaisuusdraamoista rakennetaan hirmuisia kissatappeluja. Temperance on kuitenkin toista maata. Hän kohtaa sekä Jamesin rakastajattaren että ensirakkauden. Molempien naisten kanssa Temperance luo loppujen lopuksi hyvät ystävyyssuhteet sekä laajemmatkin yhteistyökuviot.

Miehen pauloihin lankeaminen ja naisen itsekunnioitus. Loppukäänteissä Temperance tekee esimerkillisen päätöksen: pitääkö rakkauden vuoksi uhrata kaikkensa vai onko joskus viisaampaa suojella itseään ja lähteä pois epämiellyttävästä tilanteesta, vaikka ei voisi miehen kanssa yhdessä sen jälkeen ollakaan?

Naisten asema työelämässä. Miten nainen voi menestyä työelämässä, ansaita oman elantonsa, hankkia koulutuksen? Miten tämä vaikuttaa siihen, miten miehet suhtautuvat naiseen vai vaikuttaako mitenkään?

Neitsyyden menetys. Epäilen, että hömppäkirjoja sijoitetaan historialliseen miljööseen osittain myös sen vuoksi, että silloin on perusteltua tehdä sankarittaresta neitsyt. Nykyisiä chick lit -kirjoja tämä neitsytolettama ei enää koske, niissä on luontevaa että sankarittarella on ollut seksikokemuksia jo ennen kirjan tapahtumien alkamista. Mutta perinteisemmässä hömpässä sankaritar on neitsyt ja kohtaa intohimon aallot vasta kirjan sankarin jyhkeiden käsivarsien syleilyssä. Temperance on jotain tältä väliltä: hän pohtii itse aktiivisesti, pitäisikö hänen hankkia ensimmäiset seksikokemuksensa juuri Jamesin kanssa. Vanhan ajan hömpässähän neitsyyden menetys ja seksikuvaukset esitetään niin, että nainen joutuu kamppailemaan kaikin voimin inhoamansa sankarin lihallisia himoja vastaan ja vasta puolipakolla antautuu syntisten halujen valtaan. Tällä tavalla esitettynä kun saadaan sankaritar sekä vaikuttamaan hyveellisen siveältä että saadaan hänelle seksikokemuksia. Uudemmassa hömppäkirjallisuudessa seksuaalinen aktiivisuus ja seksikokemusten haluaminen ei ole enää paha asia vaan normaali ja hyvä juttu.

Itse asiassa Jude Deveraux voisi olla sellainen ihminen, joka olisi mielenkiintoista tavata. En ole oikein ikinä keksinyt mitä voisi vastata kysymykseen "kenet julkkiksen haluaisit tavata", mutta ehkäpä Deveraux voisi olla minulle sopiva vastaus. Ensinnäkin, nainen on ollut erittäin ahkera kirjailija yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Eipä ole tainnut "writer's block" paljoa vaivata! Lisäksi englanninkielisellä alueella menestyvä kirjailija pystyy ihan oikeasti myös rikastumaan kirjoillaan, toisin kuin pienen kielialueen kirjailija. En löytänyt uusinta tietoa siitä, paljonko Deveraux'n kirjoja on yhteensä myyty, mutta kymmeniä miljoonia niitä joka tapauksessa on. Miettikää. Se vastaa jo keskikokoisen valtion asukasmäärää - ja oikeasti lukijoita Deveraux'lla on ollut toki paljon enemmän, koska esimerkiksi kirjaston kirjoja lukee useampi kuin yksi ihminen. Tunteisiin vetoavalla kirjailijalla on mielestäni paljon vaikutusvaltaa ihmisten elämään - erittäin moni nainen (ja eiköhän mukaan mahdu jokunen mieskin) on saanut kirjailijan teoksista rentoutumista, iloa, hyvää mieltä arkeensa. Lisäksi minua kiinnostaa se, että netistä löytyy melko vähän kuvia kirjailijasta. Samaa promokuvaa käytetään eri sivuilla paljon, mutta koska rouva Deveraux on jo yli 60-vuotias, lienee ulkomuotokin jo muuttunut. Hieman mielikuvaa kirjailijan persoonasta saa vaikkapa tästä kustantamon sivuilla olevasta haastattelusta.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Juhani Aho: Helsinkiin

Tämänkertainen blogimerkintä käsittelee äänikirjaa. Tutkailin uuden kännykkäni toimintoja, ja sieltä löytyi podcast-nappi. Kokeilin tehdä hakuja kirja-podcasteista, ja kohdalle osui Juhani Ahon Helsinkiin. Latasin pari jaksoa ja kuuntelin kiinnostuneena, sitten pitikin loppujaksot ladata suoraan tietokoneelle ja siirtää datakaapelin avulla kännykkään, niin sai koko tarinan nopeasti kuunneltavaksi.

Äänikirjan on lukenut Tuhat sanaa -blogin Tuija Aalto. Kirjan voi ladata vaikka Librivoxin sivulta. Librivox on mielenkiintoinen hanke - vapaaehtoiset lukijat tekevät äänikirjoja nettiin. Ehtona on luonnollisestikin tekijänoikeusvapaus, käytännössä tämä rajaa lähes kaikki uudet kirjat hankkeen ulkopuolelle. Kaikki sivulta löytyvät suomenkieliset kirjat löytyvät tästä listasta. Pitäisiköhän ladata seuraavaksi Aaro Hellaakosken Liian paha sappi vai Alexandra Gripenbergin Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa?

Lukuja on kuusi, ja ne ovat kestoltaan noin 15-45 minuuttia. Varsin sopivaa kuunneltavaa vaikka bussissa matkalla töihin. Innostuin sen verran, että loppuun päästyäni aloitin kuuntelun jo alusta uudelleen. Tuija Aalto ei ole ääneenlukijana samanveroinen kuin näyttelijät, jotka kaupallisia äänikirjoja yleensä lukevat, mutta rauhallinen ja miellyttävä-ääninen kyllä. Lisäksi tarinan kuuntelemisessa on oma viehätysvoimansa. Pidin jo lapsena äänikirjoista ja radiokuunnelmista, silloin kun sellaisia sattui kuulemaan. Kaipa kerrotun tarinan kuuntelemiselle antautuminen on niin syvällä ihmissielussa, että kertojan lumoon lankeaminen on helppoa.

Helsinkiin-tarina on herkullinen, lämmin ja inhimillinen, kuten muutkin Ahon tekstit joihin olen tutustunut. Ahon käyttämä kieli on erittäin hienoa, viehättävällä tavalla vanhahtavan kuuloista, savon murteen poljento kuuluu mukavasti läpi. Tarina on universaali: nuoren ihmisen valtava kokemusten hankkimisen nälkä, kodista irtautuminen, itsenäisen elämän haparoivat ensiaskeleet. Kirjassa kuvataan Antti-nimisen nuoren kuopiolaisen ylioppilaan matkaa Helsinkiin. Kuopiosta lähdetään laivalla Lappeenrantaan, siellä vaihdetaan Helsingin-junaan. Antti tilittää tuntojaan kuin rakkauden ensikolaukset saanut nuori mies vain voi. Matkaseurana on "ärsyttävän sileänaamainen" Pekka, Antin sisaren salakihlattu, jolla on jo kokemusta Helsingin yliopistosta ja papin opinnot hyvässä vauhdissa. Laivalta löytyy kuitenkin mieluisampaakin matkaseuraa: pitkän linjan tieteenharjoittajat Kalle ja Nieminen, joiden kanssa Antti pääsee alkoholin, naisseuran ja ravintolaelämän makuun.

Onko mikään muuttunut? Samalla lailla tuoreet fuksit edelleen janoavat elämänkokemusta irtautuessaan lapsuudenkodistaan ja aloittaessaan opinnot. Antin mietteistä saa myös tietoa ajan poliittisista kysymyksistä: kieliriidoista, ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen talonpoikaisväestön opintomahdollisuuksista. Varakkaan perheen poikana Anttia ei huoleta opintojen rahoitus, sen sijaan velaksi opiskellut Pekka kaivaa heprean kieliopin kirjan esiin heti laivan lähdettyä. Aho vihjailee hienovaraisesti myös prostituoiduista, sanomatta kuitenkaan suoraan mistä on kysymys. Lienee ajan hengen mukaista, lukijalle viesti menee rivien välistä toki perille.

Itäsuomalainen paikallisväri ja elävä miljöökuvaus viehätti minua erityisen paljon. Lappeenrannassa matkustavaiset pitävät taukoa Seurahuoneella. Yritin googlettaa tietoja Lappeenrannan Seurahuoneesta, mutta en löytänyt tietoa siitä, missä päin kaupunkia tämä hotelli on ollut. Olisikohan ollut nykyisen Kasinon liepeillä, sataman välittömässä läheisyydessä?

Jaa mitenkäs tämmöinen podcastin kuunteleminen onnistuu? Tietokoneella se on helppoa: klikkaa tuolta Librivox-sivulta mp3-päätteisen tiedoston auki, ja avaa tiedoston (joku soitinohjelma käynnistyy todennäköisesti ihan itsestään) tai tallettaa tiedoston ja kuuntelee myöhemmin. Kännykän tai mp3-soittimen voi kytkeä piuhalla (pitäisi löytyä kännykän ostopakkauksesta tai sitten voi ostaa uuden datakaapelin kaupasta) tietokoneeseen ja tallettaa tiedoston suoraan esimerkiksi kännykän musiikkikansioon tai johonkin muuhun sopivaan kansioon. Bluetooth-yhteyskin saattaa toimia, jos toimii. Tai sitten voi kännykällä ladata näitä podcasteja suoraan netistä, on helppoa varsinkin jos on uusi puhelinmalli, jossa on valmis podcast-namiska. Silloin puhelin tietenkin tarvitsee internet-yhteyden, oman liittymän tiedoista näkee datasiirron tiedot.