torstai 31. maaliskuuta 2011

Rachel Vincent: Kissatyttö

Kuva: Harlequin.
Kissatyttö on hyvä esimerkki siitä, miksi minun ei kannata pitää näkyvissä mitään "luen nyt" -listaa, koska aina jotain kiilaa väliin. Parikin kirjaa on kesken, mutta Kissatyttö tarttui ex tempore matkaan Alepan kassajonossa, sillä marjiksen Harlequin Nocturne -kokemukset ovat saaneet minutkin vilkuilemaan lähikaupan pokkaritelinettä.

True Blood -tv-sarjan ja supersankarisarjakuvien ystävänä erilaisten kissanaisten seikkailut ovat tulleet tutuksi. Muistan myös Dark Angel -nimisen tv-sarjan, jota vilkuilin joskus telkkarista. Kissatyttö on alun perin ilmestynyt vuonna 2007, pokkarissa ei ole alkuperäistä nimeä, mutta netistähän se löytyy. Rachel Vincentin Shifters-sarjassa on yhteensä kuusi osaa.

Välipalalukemiseksi kirja oli ihan ok, ja vaikka pokkarissa on melkein 500 sivua, oli kirja todella nopealukuinen. Alkukäynnistelyt tuntuivat hieman hidastempoisilta, melkein olin jättämäisilläni kirjan kesken, mutta sitten päätin lukea sen nopeasti loppuun, koska tällaiseen kirjaan tuskin tulee palattua uudestaan jos se jää kesken. Niinpä tuli tehtyä selvää ihmiskissojen laumaan kuuluvan Faythe Sandersin seikkailuista.

Harlekiinikirjoilta odottaa hekumallisia seksikohtauksia, mutta tässä kirjassa ei ollut kuin yksi kunnon seksikohtaus ja sekin oli melko lyhyt ja tapahtui vasta sivun 250 paikkeilla. Seksin sijaan kirjassa tarjoiltiin runsaasti väkivaltaa. Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko oli melkoista verilöylyä, eikä Faythe jäänyt väkivaltaa mitenkään moralisoimaan, vaan oli erittäin aktiivinen tappelija itsekin. No tavallaan hyvä, jos sankarittaren ei tarvitse enää olla hento pyörtyilijä, joka katsoo sivusta miesten metakointia, mutta jos väkivaltaa käytetään tarinassa oikeutettuna ratkaisukeinona, jota ei kyseenalaisteta mitenkään, niin onko sekään nyt kovin kannatettava maailmankuva. Samanlaista väkivaltaviihdettä amerikkalaiset toki tuputtavat elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta minä kaipaan raa'an väkivallan kuvauksiin mukaan eettistä pohdiskelua, kuten Oz-tv-sarjassa.

Ihmiskissoja kuvatessaan Vincent on onneksi nähnyt hieman vaivaa eikä ole mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Ihmiskissat elävät ihmisen hahmossa, mutta heillä on kyky muuttua jättimäisiksi kissoiksi, ja myös ihmishahmoissa he ovat voimakkaita ja herkkäaistisia. Laumoilla on tarkkaan rajatut reviirit, Faythen isä on oman alueensa alfa. Ihmiskissaperheisiin syntyy huomattavasti enemmän poika- kuin tyttölapsia ja siksi naaraskissat ovat erittäin arvokkaita, koska heillä on keskeinen rooli suvun jatkamisessa. Niinpä 23-vuotias Faythe onkin poikkeuksellisen kapinallinen, kun hän haluaisi opiskella kirjallisuutta yliopistossa ja elää vapaata elämää, eikä alistua perheen miesten vahdittavaksi tai päätyä avioliittoon synnytyskoneeksi.

Asetelma tarjoaa siis kaikenlaista pohdittavaa naisen roolista yhteiskunnassa. Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan minusta "ihan kiva", eli kyllähän tämän luki mutta ei minussa herännyt mitään pakottavaa tarvetta lukea jatko-osia.

Suomentaja Virpi Kuusela tekee hyvää työtä, ei tarvitse hävetä käännöksen vuoksi. Englanninkielistä viihdekirjallisuutta lukiessa minua vain nykyään vaivaa tuttujen fraasien käyttö, joista "kuulee" että ne ovat tyypillisiä alkukielessä mutta suomeksi vähän töksähtäviä. Esimerkiksi "Tervetuloa minun elämääni", jota Faythe viljelee. Ei suomeksi kukaan sano näin, amerikkalaisissa tv-sarjoissa taas fraasi toistuu usein. Pientä mukauttamista siis kääntäjiltä edellyttäisi, jotta käännöskirja toimisi suomeksi hyvin. Minä- ja sinä-sanojen liialliselta käytöltä ei Kuuselakaan ole välttynyt. Englanniksihan näitä sanoja on pakko toistella, suomen kielessä sama hoituisi verbin taivutuksella, niin kielen rytmi ei menisi liian töksähteleväksi persoonapronominien paljouden vuoksi.

Plussaa siitä että kirjassa syötiin todella paljon, koska ihmiskissoilla on nopean aineenvaihdunnan vuoksi koko ajan nälkä. Pieni miinus taas kansikuvatytön silikonirinnoista.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Elina Innanen: Viiden tähden vegaani

Kuva: Kustannusosakeyhtiö Moreeni.
Kirjablogien lisäksi seurailen ruokablogeja.
Pidän ruoanlaitosta ja kasvisreseptien perässä päädyin joskus Chocochili-ruokablogiin. Ilokseni huomasin, että blogin perusteella on tehty kirja, nimeltään Viiden tähden vegaani. En halua hamstrata kauheaa määrää keittokirjoja, koska on niitäkin jo jonkun verran kertynyt enkä ole todellakaan kaikkia keittokirjojen reseptejä tehnyt, mutta kasvisruokareseptit ovat tervetulleita. Olen sekasyöjä, mutta pyrin syömään ohjeiden mukaan puoli kiloa kasviksia päivässä, ja siihen ei pääse jos ainoa kasvis on kurkkusiivu leivän päällä. Kannattaa tehdä lämpimäksi ruoaksi kasvisruokia tai kasvispitoisia ruokia.

Keittiössä onkin syytä taas aktivoitua, sillä päätin puoli vuotta kestäneet lounasruokalakauden jälkeen, että rupean taas tuomaan töihin omat eväät. Lounasruokalassa syömisen plussaa on sosiaaliset hetket työkaverien kanssa, mutta se ruoka... Miksi söisin haaleaa keskuskeittiöstä roudattua ja säilöntäaineilla kyllästettyä ruokaa, kun osaan itse tehdä parempaa? Varsinkin jos isoon ketjuun kuuluvassa työpaikkamme lounasruokalassa kasvisruoat ovat usein todella vaatimattomia: kellarinmakuisia juureksia säilyketölkin makuisessa tomaattikastikkeessa. Ihan kuin joku siellä ajattelisi, että kasvisruoan on pakko olla haaleaksi jäähtynyttä ja mautonta. Ei paha maku korreloi terveellisyyden kanssa mitenkään.

Kasvisruoan syöminen saa aikaan positiivisen kierteen: kun syön kasvispainotteisesti, huomaan että liharuoan syöminen tuntuu aiheuttavan sellaisen olon, että on kuin kivi mahassa ja tukkoinen olo. Ja voihan sitä sitten myös taputella itseään selkään moraalisen ylemmyydentunteen vallassa: viimeaikainen uutisointi lihatalouden eettisistä, ekologista ja terveydellisistä ulottuvuuksista on varmasti saanut monet miettimään, että olisipa hyvä vähentää lihansyöntiä. No jos sitä vähentää, kannattaa ottaa jotain tilalle, vaikkapa näitä Viiden tähden vegaanin herkkuja. Voin suositella vaikkapa munakoiso-tofupaistosta.

Kirja on ulkoisesti todella tyylikäs. Ruokakirjojen tapaan ohjeet on jaoteltu eri lajeihin: löytyy keittoja, pääruokia, lisukkeita, jälkiruokia. Hienoa on, että kirjan lopussa on sanasto: ehdin reseptejä lukiessani miettiä, että miksi täällä käytetään margariinia ja mistähän muka löytäisin soijatuorejuustoa. Sanastossa nämä selitetään. Ainoa tarjolla oleva vegaaninen margariini tällä hetkellä on Keiju Laktoositon kasvirasvalevite 70 % ja Tofutti-merkkistä soijatuorejuustoa pitäisi löytyä suurista marketeista tai ekokaupoista, ja molempiahan löytyy täältä Helsingin keskustasta runsaasti.


Suurin osa kirjan resepteistä on kuitenkin sellaisia, ettei tällaisia kysymyksiä joudu edes pohtimaan, vaan ainekset löytyisivät vaikka lappilaisen myymäläauton hyllyltä. Leivonnaisreseptien kokeilua pohtiessani mietin, pitäisi vaihtaa kaurakermat kuohukermaan ja margariinit meijerivoihin, mutta ehkäpä en rupea muuntelemaan vaan kokeilen ensin pilkuntarkasti, ihan jo kunnioituksesta kirjan tekijää kohtaan. Sitä paitsi kasvisruoan syömisestä tulee kevyt olo - ehkä vegaanisilla leivonnaisillakaan ei saisi itseään syötyä aivan ähkyyn ja tukkoon.

Eilen uutisoitiin, että nykyään joka viides nuori nainen ei syö lihaa. Tästä kirjasta saisi siis vaikkapa oivan ylioppilas- tai rippilahjan tulevan kevään ja kesän juhliin. Koska jos ryhtyy välttämään joitakin ruoka-aineita, ei todellakaan kannata mennä mihinkään "makaronia ja ketsuppia" -linjalle, vaan laittaa itselleen monipuolista ja hyvää ruokaa. Se on kaiken muun lisäksi vielä kivaakin!

Ps. 17.8.2011 Viiden kuukauden jälkeen voin vain kehua tätä kirjaa. Olen kokannut useita reseptejä eikä yksikään ole ollut pettymys, vaan päin vastoin, mukana on monta reseptiä joista on tullut suorastaan vakioruokiani. Ohjeet ovat helppoja ja silti persoonallisia ja hyvänmakuisia! Työlounaistani varmaan 75 % perustuu Viiden tähden vegaanin ohjeisiin. Suosittelen tätä kirjaa omaan käyttöön ja lahjaksi!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Marianna Kurtto: Auringon koko voimalla

Marianna Kurton runokokoelmasta Auringon koko voimalla innostuin Hesarin arvion perusteella. Napoleon ja Joséphine -aiheista runoutta, kiinnostavaa!

Minulla on fiilis, että joskus lukioikäisenä seurasin ainakin vähän nykyrunouden uutuuksia, mutta nykyään en ole mitenkään erityisen hyvin kärryillä uusien runokokoelmien suhteen. Marianna Kurton nimi kuulosti sentään etäisesti tutulta, varmaan Hesarin aiempien arvioiden kautta. Auringon koko voimalla on Kurton kolmas runokokoelma.

Pidin kokoelmasta kovasti. Ihanaa, että on rohkeutta valita iso aihe: eurooppalaisen historian tunnetuimpia tarinoita, voittoisa Napoleon joka karkoitettiin tappion jälkeen St. Helenan saarelle. Runoissa ei tarvitse olla kirjoittamassa historiaa - tunnelmat ja välähdykset riittävät. Runoissa vuorottelevat yksinäinen Napoleon saarellaan ja lapsuuttaan, nuoruuttaan ja mennyttä keisarinnan loistoa muisteleva Joséphine. Tai eihän henkilöitä nyt aivan tarkasti edes nimetä, heistä käytetään enimmäkseen lyhenteitä N. ja J.

Tämän aamun Hesarin kulttuurisivuilla puolestaan oli Mervi Kantokorven nasakka puolustuspuhe nykyrunoudelle. Jutun voi lukea Hesarin maksullisilta sivuilta, otsikko on Vai että kevytmodernismia, ja teksti alkaa näin: "Kritiikin uutisissa (1/2011) kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi avaa keskustelun "kevytmodernismiksi" kutsumastaan 2000-luvun runoudesta. Tämä hyvän maun runous on valtavirtaistunutta modernismia, jota luonnehtii tiiviys, kauneus, kuvallisuus ja runominän läsnäolo. " Enpä osaa näin suoralta kädeltä sanoa mahtaako Kurton kokoelma olla "kevytmodernismia" vai ei, mutta mukavaa luettavaa se kuitenkin oli. Iso teema antoi sen verran tarinallisuutta, että runoja pystyi lukemaan jatkumona, ja runot säilyivät minun makuuni riittävän konkreettisina. Kuitenkin Kurtolla on mukavan itsevarma ote kirjoittamiseen: teksti on vahvaa ja toimivaa. Mirkka Rekolan ja Sirkka Seljan tyyleistä nousi etäisiä mielleyhtymiä.

Mukana on typografialla leikittelyä. Kielikuvat ovat usein arvoituksellisia. Parissa kohti vilahtaa moderni sana, joka rikkoo historiallisen illuusion:

"Jos minut kastettaisiin valkoisessa kirkossa technicolor-saarella saisinko pitkän ja kauniin nimen, niin pitkän ettei se olisi nimi, valkoisessa mekossa saisin jasmiinit ja appelsiinit, värit, häikäistyisin, näkisinkö mitään. Kolibri olisi kämmenellä kaunis ja räpyttelisi, siipiään, silmiään, tuntuisi poskiluissa asti."

Moderni runous viehättää minua samasta syystä kuin moderni taide: ei kaikkea ole pakko "ymmärtää", vaan voi antautua kuuntelemaan omia mielleyhtymiään, joita taideteos synnyttää. Oikein tuntee, kun aivoissa kihisee, kun jokin harvoin käytetty aivojen osa joutuu töihin, ratkomaan arvoituksia ja kaivelemaan uusia merkitysyhdistelmiä. Ja lisäksi runokokoelmat ovat usein nopealukuisia, joten jos epäröi itselleen tuntemattomiin runoihin tarttumista, voi lohduttautua sillä ettei yksittäisissä runokirjoissa yleensä ole kovin paljon sivuja, paksut kokoomateokset ovat toki erikseen. :)

Kannesta en osaa ihan varmasti sanoa tykkäänkö vai en. Tavallaan hieno, tavallaan tuntuu vähän liikaakin retrografiikan kierrätykseltä.

Ps. Kevytmodernismista löytyi Maaria Pääjärven omasta blogista tyhjentävä kuvaus. ;)

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Tekeekö mielesi lukea jotain, mutta et ehdi? Vinkki: mene kirjastoon, lainaa paljon kirjoja, ja uusi niitä monta kertaa. Jossain vaiheessa viimeinen eräpäivä alkaa painaa päälle ja kirjat on pakko lukea nopeassa tahdissa, ettei tarvitse palauttaa niitä kirjastoon monen uusimiskerran jälkeen ilman että olisi edes lukenut niitä.

Sirpa Kähkösen Lakanasiipien kohdalla kirjaston eräpäivä oli tehokas kannustin lukemiselle, mutta se ei suinkaan tarkoita että kirja olisi ollut pakkopullaa. Päin vastoin, nautin lukemisesta kovasti. Pidin vuosi sitten lukemastani Jään ja tulen keväästä, mutta Lakanasiivistä pidin todella paljon. Ja eikö ole älyttömän hieno kansi!

Kirja on Kuopio-sarjan neljäs osa. Se kertoo heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, jolloin neuvostokoneet pommittivat Kuopiota. Kirjassa seurataan Anna ja Hilda Tuomen työläisnaapuruston elämää ja muita ihmiskohtaloita, jotka Tuomen perheen ympärille kytkeytyvät. Uutena henkilöhahmona mukaan tulee kabareetanssijatar Mizzi Unruh pienen tyttärensä kanssa.

Pidän vuorokausiromaaneista, koska niissä on hyvä aikajänne, joka antaa tilaa paneutua hetkeen ja pieniin havaintoihin. Menneisyyteen ja tulevaisuuteen on mahdollista kurkottaa henkilöiden päänsisäisen elämän kautta. Lakanasiivet alkaa heinäkuisen yön udusta, elää helteisten aamuhetkien läpi, seuraa pommitusten aiheuttamaa pelkoa, pommisuojiin juoksua ja kaupungilla tapahtuvaa tuhoa, lauhtuu hämärtyvään iltaan ja yöhön, jolloin etsitään melskeeseen kadonneita läheisiä ja selvitellään ajatuksia. Hieno kirja.

Vertasin jo viime kerralla Kähköstä Väinö Linnaan ja sama tunne vahvistui entisestään. Kuten Linnalla, myös Kähkösellä on taito luoda valokuvantarkkaa, uskottavaa historiallista realismia, näyttää yhteiskuntarakenteiden voimat yksilöiden kautta. Kähkönenkin on pienen ihmisen puolella. Säätyläistön kuvauksessa hän on jopa Linnaa taitavampi - rouva Lehtivaara, toimittaja Lehtivaara ja liikemies Mertanen ovat yhtä hengittäviä ja inhimillisiä hahmoja kuin punakapinan arpia iäti kantava Hilda Tuomi tai maan hiljaiseksi lapsesta saakka nöyryytetty Anna Tuomi. Koska Kähkönen kuvaa kotirintamaa, sopii tämä sotakirja luettavaksi myös kaikille niille, jotka eivät yleensä pidä sotakirjoista. Ja koska suurin osa aikuisista miehistä on rintamalla, on tässä kirjassa tilaa naisille, lapsille ja vanhuksille.

Näin Kähkönen kirjoittaa pienestä lapsesta, joka on jäänyt yksin kotiin pommitusten alkaessa:

"Tuuli suhahti kerran savupiipussa ja sitten alkoi kuulua se paha ja vihainen ääni, se uuninpeltinen huuto, joka herätti öisin ja jonka takia peitto otettiin mukaan ja juostiin. Lapsi nousi keittiön lattialta ja uunien huutoa kuunnellen kiirehti yli lattian kamarin ovelle. Hän nousi varpailleen ja tavoitti sormenpäihinsä ovenkahvan ja ovi aukeni hänen päälleen suurena ja puisena ja hän kamppaili ankarasti eikä kaatunut vaan tepsutti taaksepäin, ja ovi avautui naristen ja hän nosti jalkaansa, joka oli painava, mutta nousi se vain yli kynnyksen, ja hän pääsi kamariin ja veti peiton sängystä, pienen lammaskuvioisen peittonsa ja lähti juoksemaan.

Kamarin lattia oli kurtussa ja hän kompastui siihen ja meni pitkin pituuttaan raitojen päälle - sininen on isän työpaita, keltainen on kesämekko, ruskea on Arvin vanahoista housuista, luetteli äidin ääni, ja uunit huusivat siihen päälle: uuuu uuuuuu uuuuu."

Näytteestä toivon mukaan huomaa senkin, että Kähkönen kirjoittaa todella hienoa kieltä. Lukiessa mieleen tuli Riikka Pulkkisen Totta, ja mietteeni siitä miksi Pulkkisen kohdalla kirja jäi minusta ontoksi, vaikka kieli hiottua olikin. Kuvasin Pulkkisen kirjoittavan asioista eikä tapahtumista. Lakanasiivet ei onttouteen sorru, siinä on koko paketti kunnossa - oikeaa asiaa, uskottavia tapahtumia, hiottu, rikas, runsas, monivivahteinen ja taidokas kielenkäyttö ja runollisia metaforia silloin kun sellaisia kaivataan. Kuten viimeksikin, nytkin ihailin murteen maustamaa itäsuomalaista poljentoa. Kähkönen vapauttaa itäsuomalaisen kansanihmisen koomisuuden pakkopaidasta. Savon murteella haastavat henkilöhahmot saavat olla traagisia, mutta ennen kaikkea eläviä, todellisia ihmisiä. Murredialogin lisäksi murteen vaikutus näkyy muuallakin: kirjasta löytyy hanttuamista, konahtelua, värnötystä.

Mannerheimilla on pieni sivurooli tässäkin kirjassa. Merkillistä, miten Mannerheimista onkin tullut lähes myytillinen legenda, josta kirjoitetaan ja kerrotaan valtavan paljon. Ja koska Matka yli ymmärryksen oli tuoreessa muistissa, kiinnitin huomiota pariin lyhyeen kohtaukseen, jossa nähdään henkiä tai koetaan muita yliluonnollisia asioita. Vaikka kerronta suurelta osin liikkuukin mainitsemassani fotorealismissa, laventaa Sirpa Kähkönen kirjailijan parhaalla taidolla tarinaa toisesta päästä unien hämärään maailmaan.

Henkilöhahmojen ihmissuhteet ja sisäinen maailma kiinnosti minua tässä kirjassa vähintään yhtä paljon kuin sota, mutta sodan kuvaamisen pohtiminen sai kaikenlaisia ajatuksia liikkeelle. Suomessa talvi- ja jatkosodasta puhutaan nykyisessä julkisessa keskustelussa aika kiillotettuun, pyhitettyyn ja ihannoivaan tapaan. Jossain on nyt sokea piste. Vaikka Suomessa sota on tällä hetkellä historiaa, on se monessa muussa paikassa arkipäivää juuri tänään. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas löytääkseen naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka koettavat selviytyä arkipäivästä toiseen pommitusten, ruokapulan ja pelon keskellä. Entä miksi julkisessa keskustelussa somaleista puhutaan sosiaalipummeina eikä evakkoina? Miksi romanikerjäläisiä pidetään laiskoina loisina eikä ihailla heidän pulasta selviytymisen taitojaan? Lakanasiivet on niitä kirjoja, joka taas kerran muistutti minua siitä, miten vähän aikaa on siitä että Suomikin oli kehitysmaan tasolla.

Toisen maailmansodan mullistavasta muutosvoimasta ovat kirjoittaneet Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Sarah Waters ja moni muu. Samaa ennakoimatonta ja arvaamatonta muutosta Kähkönenkin kuvaa. Anna ja Hilda joutuvat pohtimaan omia näkemyksiään, ottamaan vastaan kirpeitäkin uusia ajatuksia. Minulle kaikkein läheisin oli tälläkin kertaa Juho Tiihonen, sotakasvatiksi rouva Lehtivaaran luo päätynyt puoliorpo, joka salaa haaveilee oppikoulusta, mutta toisaalta kokee voimakasta häpeää ja pelkoa siitä, ettei olekaan tarpeeksi hieno säätyläiskotiin. Täytyy lukea seuraavaksi sarjan viides osa Neidonkenkä ja sitten palata lukemaan ensimmäinen ja toinen osa, Mustat morsiamet ja Rautayöt. Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet Morre ja Kuutar. Olen siinä käsityksessä että sarja ei suinkaan ole loppunut, mutta Kähkösen uusin kirja on tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, joka tosin varmaan kannattaisi lukea tämän sarjan rinnalla, yhteistä kosketuspintaa löytyy paljon.

Lakanasiipiin sopivaa musiikkia on ilmestymässä toukokuussa. Viulisti Pekka Kuusisto ja PMMP:n Paula Vesala julkaisevat toukokuussa Kiestinki-nimisen levyn. Levy-yhtiön kotisivuilla levyä kuvataan näin: "Kappaleet kertovat sodan varjoista naisen elämässä, rakkaudesta taistelun keskellä, vanhenemisesta, vaikenemisesta, myös mummon kuolemasta lapsenlapsen silmin." Täytyy tutustua.

Kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, ensinnäkin siksi että oli vähän kiireinen viikko ja lukeminen oli hieman pätkittäistä. Tämä kirja ansaitsee intensiivisen uppoutunutta lukemista. Toinen syy on kirja itse, se oli niin rikas että siitä varmasti saa seuraavalla kerralla taas uusia asioita irti.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Verkkonäkyvyys ja synttärijuhlat

Tasan viisi vuotta sitten julkaisin ensimmäisen blogitekstini. Huvittavaa kyllä, kyseessä on ainut kerta kun olen kirjoittanut jostakin kirjasta blogiin ennen kuin olen lukenut kirjaa. 5-vuotispäivän kunniaksi avaan hieman kävijätilastoja. Toivottavasti näistä on hyötyä vaikkapa niille, jotka pohtivat verkkonäkyvyyden hankkimista esimerkiksi oman yrityksen tarpeita ajatellen. Seuraan kävijätilastoja Google Analytics -työkalulla, niitä on todella kiinnostavaa tutkia!

Klikkaa kuvaa, niin näet sen suuremmassa koossa.
Vuoden 2010 aikana blogissa oli noin 49 000 käyntiä, näistä tunnistettuja yksittäisiä vierailijoita oli noin 35 000. Vuosikäppyrästä näkyy hyvin, että arkisin ihmiset surffaavat enemmän netissä kuin viikonloppuisin, samoin kesäksi liikenne hieman hiljenee. Arvelen tämän johtuvan koulujen kesälomista, silloin koululaiset eivät etsi netistä helpotusta läksyjen tekoon. Vuoden loppua kohti kävijämäärä hieman nousee. Marraskuun runsas kävijämäärä osuu yksiin Kodin Kuvalehden julkaiseman jutun kanssa. Blogistani oli yhden sivun juttu Kodin Kuvalehdessä, ja lehdellähän on monen sadan tuhannen levikki, joten sitä kautta uudet ihmiset löysivät blogini. On helppo kuitenkin nähdä, ettei yksi lehtijuttu kuitenkaan mitään jättitrafiikkia tuonut, suurin yhden päivän kävijämäärä on ollut 336 käyntiä, marraskuun 29. päivänä.

Onko 49 000 käyntiä vuodessa paljon vai vähän? Suosituimpiin blogeihin verrattuna se on vähän, niissä on tuon verran kävijöitä jo yhden kuukauden aikana. Mutta jos vertaa blogia pienen yrityksen kotisivuihin, niin kyllä tällainen verkkonäkyvyys on aika hyvä saavutus. Verkkonäkyvyys poikii myös muuta näkyvyyttä, minuakin on noin kerran vuodessa haastateltu johonkin lehteen, eli toimittajatkin katsovat nykyään kaiken Googlesta ja etsivät sieltä sopivia haastateltavia. ;)

Liikenteen lähteet: mitä kautta blogiin on tultu.
Piirakkakaaviossa näkyvät liikenteen lähteet. Muistan, että pitkään harmittelin tuota "hakukoneet" -osuuden suurta määrää. Sehän tarkoittaa sitä, että ylivoimaisesti suurin osa kävijöistä on satunnaisia googlettelijoita, jotka osuvat jonkun hakusanan perässä blogiini. Tulkitsin tätä niin, että onpas loukkaavaa jos minun laadukas blogini ei kiinnosta näitä ihmisiä niin paljon, että he tulisivat kaikki uudestaan, eli esimerkiksi suoran liikenteen kautta. Jonkun ajan päästä tajusin, että suhdehan on tällaisena oikein hyvä. Jos ajatellaan yrityksen kotisivuja, niin olisipa verkkonäkyvyys huono, jos vain ne henkilöt, jotka tietävät yrityksen olemassaolon, kävisivät kotisivuilla. Yrityksenhän nimenomaan kannattaisi kalastaa sivuilleen kaikki ne, jotka etsivät jotain tietämättä mistä vastaus löytyy. Silloinhan yritys saisi jatkuvasti sivuilleen uusia potentiaalisia asiakkaita.

On helppo selittää, mistä hyvä hakukonenäkyvyys johtuu: blogiin tulee jatkuvasti uutta sisältöä. Veikkaan, että Google myös antaa omille työkaluilleen, joihin Blogger-alusta kuuluu, parempaa verkkonäkyvyyttä. Mutta perusasiat ovat blogiteksteissäni kunnossa: otsikko vastaa sisältöä, suora url-osoite on selkokielinen ja ennen kaikkea, tekstisisältö keskittyy otsikon mukaiseen asiaan. Yritykset, panostakaa siis jatkuvan, säännöllisen ja relevantin verkkosisällön tuottamiseen, pelkkä passiivinen kotisivu ei tuota parhaita tuloksia.

10 suosituinta hakusanaa.
Vuoden kymmenen suosituimman hakusanan lista ei suuria yllätyksiä tuota: blogin nimi, bloggaajan nimi, suosittuja klassikkokirjoja ja koululaisten äikäntehtäviin viittaavia termejä. Jos taas katsotaan, millä hakusanoilla tulleet viihtyivät blogissa pisimmän aikaa, saadaan vähän vaihtelua:

Pisimmän ajan blogissa kertakäynnillä viihtyneet.

Huomatkaa numero 5, siinä lienee ollut asialla äidinkielenopettaja, joka on ruvennut Googlella tarkastamaan, onko oppilas kopioinut tehtävän jostakin. En keksi muuta syytä, miksi joku kirjoittaisi Googleen pitkän pätkän minun tekstiäni.

Suosituimpien alisivujen lista on klassikkopainotteinen:

10 suosituinta alisivua.
Listasta näkyy hyvin, että suhteessa blogin kokonaiskäyntimäärään eivät suosituimmatkaan yksittäiset alisivut kovin valtavia käyntimääriä kerää. Massa jyrää, eli kun blogiin kuitenkin jatkuvasti tulee uutta sisältöä, tavoittaa sivusto koko ajan himpun verran enemmän kävijöitäkin.

Jos haluaa maksimoida sivujensa kävijämäärän, kannattaa päivittää blogia joka päivä, koska heti päivityksen jälkeen blogissa on aina pieni kävijäpiikki. Minä en siihen kuitenkaan tule menemään, koska lukutahtini on 1-2 kirjaa viikossa.

Synttärien kunniaksi pidän blogihistoriani ensimmäisen arvonnan. :) Arvon 25 euron lahjakortin Adlibris-verkkokirjakauppaan. Adlibris edustaa enemmänkin kaupallista kuin kultturellia kirjallisuustahoa, mutta päädyin siihen, koska siellä oli yksinkertainen lahjakorttisysteemi. Monella kustantamolla on kyllä verkkokauppa, mutta niistä ei löytynyt mahdollisuuttaa ostaa netissä lahjakorttia verkkokauppaan. Kehitystyötä kehiin sähköisen ostamisen helpottamiseksi. ;)

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin. Jos käytät nimimerkkiä, valitse yksilöivä nimimerkki, vaikea arpoa vaikkapa viiden Anonyymin kesken. :) Arvonta päättyy viikon päästä, ilmoitan sitten täällä blogissani voittajan, vaihdetaan sen jälkeen yhteystietoja sähköpostitse niin lahjakortti löytää perille.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen

Heikki Saureen kirjasta Matka yli ymmärryksen kiinnostuin Avaimen tiedotuslistan kautta. Inahduksen juttu vahvisti kiinnostustani. Myös Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on ehtinyt lukea tämän.

Kirja kertoo suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavista ja hänen kokemuksistaan henkimaailman parissa. Sallamo-Lavin persoonallinen nimi on tullut tutuksi monen kirjan suomentajatiedoista. Yhteydet henkimaailmaan olivat yllätys, joten mielenkiinnolla kirjan luin.

Kirjan alussa ja lopussa lahtelainen toimittaja Heikki Saure valaisee omaa skeptikon maailmankuvaansa, mutta kertoo ymmärtäväisesti, että Sallamo-Lavin matkassa hän on kokenut asioita, joihin ei arkijärjen mukaista selitystä ole löytynyt. Pariin kertaan kirjassa verrataan suomalaisten suhtautumista kristinuskoon ja spiritualismiin, joka on parhaiten osuva nimi Sallamo-Lavin katsomukselle. Luterilaisessa kulttuurissa kasvaneelle kristinusko tuntuu tietenkin kaikkein "järkevimmältä", mutta jos uskontoja tarkastellaan rationaalisen, luonnontieteellisen maailmankuvan kautta, on selvää ettei mitään uskontoa voi määrittää toista järkevämmäksi. Kaikki uskonnot ovat nimensä mukaisesti uskontoja, eli ihminen uskoo johonkin, joka ei kuulu luonnonlakien todistusvoiman piiriin.

Arja suhtautui kirjaan melko kriittisesti, mutta minusta tämä oli hyvin kirjoitettu ja antoisaa luettavaa. Pientä toistoa joistakin kohdista löytyi, ehkä tarkoituksellisestikin. Parasta oli, että kirjassa ei saarnata vaahto suussa minkään asian vuoksi. Parapsykologisista asioista syntyy helposti käsittämätöntä julistusta, jossa vauhkotaan vaikkapa ufohyökkäyksistä ja maailmanlopusta. Sallamo-Lavi korostaa ihmisen itsetuntemuksen, intuition ja elämänvalintojen merkitystä. Tutuimmillaan vaikkapa omien unien muistiin kirjaaminen ja tulkintojen pohdiskelu tukee ihmisen sisäisiä oivalluksia ja vahvistaa itsetuntemusta. Sallamo-Lavi vain kuvaa päässeensä kosketuksiin paljon unia laajemman keinovalikoiman kanssa: transsin, henkioppaiden, kummitusten, henkiparantamisen, selvänäkemisen.
 
Kirjassa kuvataan muitakin henkimaailman kanssa toimivia suomalaisia. Yhteiseksi tekijäksi mainitaan jonkinlainen herkkyys oudoille ilmiöille.
Luin kirjaa kiinnostuneesti ja eläytyen. En kuitenkaan koe tarvetta lähteä todistelemaan tapahtumien uskottavuutta suuntaan tai toiseen. Kannattaa pitää mielessä rinnastus evankelisluterilaiseen uskoon. Ei peruskristittyjäkään leimata hörhöiksi. Anuirmeli Sallamo-Lavi osaa kertoa omasta vakaumuksestaan yrittämättä tuputtaa näkemyksiään muiden kurkusta alas. Siitä kannattaa ottaa oppia.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Barbara Cartland: Kreivin uusi onni

Anoppilan kirjahyllystä löytyi mainio kirja: Barbara Cartlandin Kreivin uusi onni. Kirjan alkuperäisnimi on The Complacent Wife, se on ilmestynyt vuonna 1972, suomennos on julkaistu vuonna 1980. Kovakantinen kirja nostalgisine kansipapereineen on säilynyt loistokuntoisena!

Romantiikan kuningattaren kirjat lienevät tuttuja useimmille naisille - onhan niitä nettilähteiden mukaan myyty yli miljardi kappaletta. Minulle tämä kirja taisi olla vasta toinen lukemani Cartland, vaikka toki esimerkiksi kauppojen harlekiinihyllyissä kirjailijan nimi on usein näkynyt. Olen joskus kauan sitten ostanut muistaakseni lentokentältä yhden Cartlandin, mutta pidin sitä kehnona roskana. Olisinko ollut jotenkin ylikriittisessä mielentilassa, vai onko todennäköisempi selitys että kirjailijan tuotantoon mahtuu laadunvaihteluja - hän kirjoitti 723 kirjaa.

Kreivin uusi onni olikin paljon positiivisempi lukukokemus kuin aiempi kokeiluni. Tyylipuhdasta hömppää, jossa riitti sopivasti jännitettä pitämään mielenkiintoa yllä. Heti ensimmäisessä luvussa tehdään selväksi, mitä on luvassa:

"Kreivi oli aina ollut sitä mieltä, että vaaleat naiset näyttivät parhaimmilta safiireissa ja turkooseissa. Äkkiä hänen mieleensä nousi muistikuva äidistä tulemassa hänen makuuhuoneeseensa, kun hän oli pieni poika, päässään turkoositiara ja kaulassaan turkoosikoru, jotka olivat saaneet hänen ihonsa näyttämään häikäisevän valkoiselta ja hiukset elävältä kullalta.

Oli merkillistä ettei hän ollut koskaan välittänyt vaaleista naisista lemmensuhteissaan. Georgette Sibleyssä, jolla oli korpinmustat hiukset ja magnolianvärinen hipiä, oli kauneutta joka herätti hänen halunsa heti kun hän vain näki tämän. Lady Sibley oli parhaimmillaan rubiinein koristautuneena.

Timantit kimaltaisivat kuin tähdet noissa kypsän kultaisissa punaiseen vivahtavissa hiuksissa, jotka kehystivät vallattomina Karinan pientä päätä. Kreivillä oli tunne, että alas laskettuina ne olisivat varmasti hyvin pitkät."

Kuva Free Classic Images -sivulta.
Vaikka useimmille Cartlandin lukijoille nämä timantit, turkoosit, brokadit, batistit ja palatsimaiset kartanot ovat yhtä kaukaisia kuin kuu, kirjailijalle itselleen ne lienevät olleen ainakin jossain määrin totta, joko itse koettuna tai Britannian suihkuseurapiireissä luksuselämää nähneenä. 98-vuotiaaksi elänyt Cartland oli näkyvä julkisuuden henkilö, josta tuli myös prinsessa Dianan isoäitipuoli. Cartlandin monipuolisesta elämästä kannattaa lukea Wikipediasta.

Jalokivien, hiusten värin ja silmien värin intensiivisten kuvausten ohella kirja kuvaa kauniin Karinan ja kokeneen Droxfordin kreivin avioliittoa. Hömpän peruskaavahan on huipentaa kirja hääkellojen kuminaan, mutta tässä kirjassa käytetään yleistä alikaavaa, jossa pääpari naitetaan heti toisilleen järkiperustein ja velvollisuuden vuoksi, ja sitten seurataan kuinka oikeat tunteet heräävät vastoinkäymisten ja väärinymmärrysten hidastaessa asiaa. Selväksi tulee, että neitsyeet ovat hyviä ja seksuaalisesti aktiiviset naiset pahoja. Luonnollisesti Karina ei joudu neitsyydestään luopumaan edes hääyönä, koska kreivi Altonin irstaat aikeet kauhistuttavat häntä. Vasta viimeisellä sivulla kreivi kantaa rakkauden ja intohimon liekeissä kärvistelevän vaimonsa kohti yhteistä sänkyä. Ja ilman muuta Karinan tielle on tätä ennen osunut miehiä, jotka rakastuvat häneen ensi silmäyksellä tai himoitsevat häntä niin, että ovat valmiita mihin tahansa saadakseen Karinan omakseen.

Kirja sijoittuu 1830-luvulle, ja onkin mielenkiintoista verrata kirjan tyylilajia 2000-luvun chick litiin. Kirjan neitsyysolettama voi tuntua moralistiselta, mutta kirjaan mahtuu sivuhenkilöiksi naimisissa olevia naisia, jotka hurvittelevat estottomasti lemmensuhteissaan. Nykyhömpässä sinkku on seksuaalisesti aktiivinen, mutta parisuhteessa siveysvaatimukset ovat ehdottomia: pienikin merkki kumppanin uskottomuudesta uhkaa romuttaa koko suhteen. Tässä vanhemmassa hömpässä neitsyys on siveän neidon tärkein aarre, mutta kun avioliitto on solmittu, seurapiirit sallivat vapaamielisesti kaikenlaiset puolisalaiset lemmensuhteet, kunhan niissäkin noudatetaan tietynlaista etikettiä.

Vaikka uskottavuus ei ole se termi, joka tällaisiin kirjoihin liitetään, niin väitän silti että kyllä Cartland tässä kirjassa kuvaa englantilaista ylhäisöä ulkoisten puitteiden osalta ainakin samalla lailla uskottavasti kuin BBC:n draamasarjoissa. Ascotin laukkakilpailuja kuvataan kiinnostavasti, samoin sääty-yhteiskunnan tiukat rajat näkyvät ylhäältäpäin: palvelijat ovat olemassa vain täyttääkseen isäntäväen toiveet, muuten he ovat käytännössä näkymättömiä eikä heillä ole henkilökohtaisia ominaisuuksia tai elämää. Olisikin joskus kiva lukea jotain sellaista historiallista viihdettä, jossa näkökulma olisi palvelusväellä.

Kirjan kansiliepeissä mainostetaan kahta muuta kirjaa: Jacqueline Briskinin Paloverdeä ja Howard Fastin Uutta sukupolvea. Briskinin nimi kuulostaa tutulta, mutta Howard Fastiin en muista törmänneeni. Vanhoissa kirjoissa tällaiset mielenkiintoiset sivuseikat ovat kiinnostavia. Aikansa hittikirjailijoita Briskin ja Fast ovat varmaan olleet.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Antti Leikas: Melominen

Pieni esikoiskirjakerho aloitti toimintansa loistavasti. Perjantaina tuli viesti, jossa kerrottiin ensimmäisen kerhokirjan, Antti Leikaksen Melomisen, olevan postissa. Lauantaina olikin ilo lukea Hesarista kirjailijan haastattelu ja ylistävä kirja-arvio. Kriitikko Antti Majander arvelee, että "Melominen voisi olla vihdoin Se Suuri Toimistoromaani". Pirullisen osuvalta Leikaksen teksti tuntuukin. Kaikki konttorirotat, jotka ovat istuneet terveyskeskuksenvalkoisessa neuvotteluhuoneessa harmaiden sälekaihtimien saartamana, tuijottaen valkokankaalta särisevää budjetti- ja tavoitetykitystä, tunnistavat päähenkilö Jaakkolan sinne tänne seilaavan tajunnanvirran. Univajeesta kärsivä yhteyspäällikkö Jaakkola haahuilee työpäivän läpi, mutta mieli vaeltelee levottomasti kaikenlaisissa sfääreissä.

Kirjan avaaminen PEKKin paketista oli siinäkin mielessä miellyttävää, että mukana oli kirjailijan tervehdys jäsenille ja lisäksi kirja on ulkoisesti todella miellyttävä. Enpä yhtään ihmettele, että oman kustantamon perustaneet Siltalan veljekset ovat niin kovassa maineessa. Laadusta todistaa osuva ulkoasu ja Leikaksen kirjeen kuvaus kirjan toimitustyöstä.

Toimiston arkea kuvatessaan Leikas puristaa kahvitahrat, prosessit, projektit, tuotekehitykset, strategiat ja muut tietotyöläisen arkea raskauttavat käsitteet tehoprässiin. Tunnistin itseni esimerkiksi tästä kuvauksesta, kas tässä kappale minunkin työhistoriaani:

"Yhteyspäällikkö Marjo Kukkoaho kiristää otetta puhelimestaan ja kumartuu syvemmälle pöytänsä ylle. Hänen vastauksistaan päätellen toinen osapuoli on halunnut lopettaa puhelun jo usean minuutin ajan, mutta Kukkoaho on saanut pidettyä linjan auki. Hän toistaa samat sanat hieman eri järjestyksessä kolmatta tai neljättä kertaa. Lauseen painopiste vaihtelee sanajärjestyksen mukaan. Keskeistä on, että tuote tarjoaa strategisen kilpailuedun, kustannustehokkuutta ja nykyaikaiset keinot hallita yrityksen prosesseja vertaansa vailla olevalla joustavuudella. Mutta ennen kaikkea, ja tätä Kukkoaho painottaa väri poskilla kohoten, tarjotulla rahoitusmallilla tuote maksaa itsensä takaisin jo ensimmäisen käyttökuukauden aikana."

Kursivoiduissa tajunnanvirtajaksoissa käsitellään myrkkysammakkoja, vääntyneitä tuomiokirkon torneja, korpin älykkyyden tutkimista, hurjan nuoruuden ryyppyreissuja, venäläisten vodkanjuontia ja vaikka mitä. Kirja on jaettu kahteen osaan. Toinen osa on lyhyempi, ja ihmettelin osien vaihtuessa miksi osajako on tehty ja tyyliä hivenen muutettu. Toisaalta, uusperheen isän tuskainen valvominen huutavan vauvan kanssa selittää hyvin työpäivän ajatuskatkot.

Antti Majander viittaa Hotakaiseen ja Tammiseen, Melomisessa viitataan suoraan Veikko Huoviseen. Myös kaikuja Jari Tervon poljennosta on Melomisessa kuultavissa. Leikas kirjoittaa hauskaa ja irtonaista tekstiä ja herkuttelee suomen kielen lennokkuudella. Erinomainen avaus Pieneltä esikoiskirjakerholta.

Tätä kirjaa voi suositella kaikille siistin sisätyön tekijöille, jotka ovat joskus työpäivän aikana toivoneet olevansa jossain muualla.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Korkeusbloggari muistelee vanhoja

K-blogin Jenni muisti minua The Gorgeus Blogger -palkinnolla, kiitos siitä! Olen ollut vähän huono vastailemaan näihin haasteisiin, mutta tässä on ollut kivat kysymykset ja on ollut mukava lukea muiden vastauksia.

1. Milloin aloitit blogisi?

Maaliskuussa 2006, joten pian onkin aika viettää virtuaalisia blogisynttäreitä. Tuolloin elettiin jonkinlaista blogibuumia. Eräs opiskelukaveri oli perustanut matkablogin ja toinen käsityöblogin. Mietin, että bloggaus voisi olla kivaa, ja pohdin sopivaa aihetta. Halusin aiheen, josta voi kirjoittaa omalla nimellä, eikä tarvitsisi pelätä henkilöllisyyden paljastumista. Koska olen aina harrastanut lukemista, valitsin kirjat. 

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Aikoinaan Blogilistalle kirjoittamani määritelmä on edelleen aika pätevä: "Kommentoin lukemiani kirjoja ja kerron niiden herättämistä ajatuksista ja mielleyhtymistä. Kerron myös omasta lukijahistoriastani ja suhteesta lukemiini kirjoihin."

Blogiyhteisö on nykyään mahtavan vuorovaikutteinen paikka kirjaharrastajille. Ennen kuin aloitin blogin, olin jo tottunut ja turtunut siihen tunteeseen, että lukeminen on nykymaailmassa jotenkin vanhanaikainen ja epätrendikäs harrastus. Tuntui siltä, että jos totesi satunnaiselle tuttavalleen lukeneensa jonkun kirjan, sai osakseen pitkän katseen nenänvartta pitkin ja kommentin "ei minulla vaan ole aikaa lukea". Netin kautta on hienoa vaihtaa ajatuksia ja tilittää kirjamieltymyksiään muille samanhenkisille. Eikä lukeminen todellakaan ole vanhanaikaista, niin paljon kirjojen ystäviä Suomessa on!

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Positiivista palautetta olen saanut kirjavalikoiman monipuolisuudesta. Kyllähän täällä näkyykin, että "peruskirjallisuuden" lisäksi pidän mm. historiallisista romaaneista, sarjakuvista ja hömppäviihteestä. Myös pitkiä ja perusteellisia pohdintoja on kiitelty. Toisaalta tiedän, että pitkät jutut ovat monien mielestä tylsiä, ja viralliset verkkokirjoitusohjeet korostavatkin sitä, että pitäisi kirjoittaa lyhyesti. Olen salaa eri mieltä: verkosta ei tila lopu kesken, tänne voi kirjoittaa niin paljon kuin haluaa. Toisaalta, blogini lukijat ovat henkilöitä jotka itsekin harrastavat lukemista, joten jos jaksaa lukea kirjan, jaksaa varmasti lukea myös pitkähkön blogitekstin.

Erityisen kivaa on ollut saada joskus palautetta hyvästä kirjoitustyylistä ja hyvästä kielestä, koska nämä asiat ovat minulle lukijana tärkeitä. Näissähän voi pyrkiä paremmaksi vaikka loppuelämänsä, valmista ei tule koskaan.

Olen myös pohtinut, olisiko blogillani voinut olla pikkupikkuriikkinen osuus siihen, että Minerva-kustantamo aloitti Montgomeryn suomentamattomien kirjojen kääntämisen. Olen blogini neljännessä kirjoituksessa kirjoittanut Montgomery-suhteestani ja ihmetellyt kirjojen kääntämättömyyttä, tätä jatkoin aika monessa Montgomery-kirjoituksessa. Vuonna 2009 Minerva-kustantamo alkoi kääntää Montgomeryja, jo viisi uutta, tasokasta suomennosta on tullut. En tiedä onko tämä sattumaa, ehkä on vähän itserakasta kuvitella että näillä asioilla on jokin yhteys.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Kun olin blogin aloittanut ja muutaman tekstin kirjoittanut, aloin ymmärtää mikä mahtava paikka lukupäiväkirja netissä onkaan. Saa vuodattaa jonnekin ne kaikki mielenliikahdukset, joita hyvä kirja herättää. Kirjoittamisessa on se merkillinen puoli, että kun alkaa kirjoittaa, huomaa muotoilevansa ajatuksia, joita ei välttämättä etukäteen olisi tiedostanut. On ollut todella mukava jäsentää ja pohtia kirjan herättämiä mietteitä täällä.

Lisäksi ajattelin, että lukupäiväkirja palvelisi niitä lukuharrastajia, jotka etsivät mielipiteitä jostakin kirjasta. Hakusanatilastojen perusteella tämä toteutuukin. Tyypillinen hakusana, jolla blogiini tullaan, on jonkun kirjan tai kirjailijan nimi.

Nykyään olen jo niin tottunut bloggaamiseen, että tuntuu suorastaan välttämättömältä purkaa luetun kirjan ajatukset muistiin, että voi aloittaa seuraavan kirjan "puhtaalta pöydältä".

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Genrelaajennuksia voisin yrittää. Scifiä lukevat kirjabloggaajat, kuten Booksy, Tessa ja marjis ovat saaneet minut muistamaan, että voisin kokeilla pitkästä aikaa jotain scifiä. Ehkä voisi aloittaa helposta, muistelen että lukioikäisenä lukemani Sheri S. Tepperin Ruohojen maa oli hyvä.

Viime keväänä mietin kirja-aiheisten videoiden tekemistä. Se olisi edelleen toteuttamisen arvoinen idea, mutta pitäisi ensin opetella videoeditoinnin perusteet. Vinkkejä otetaan vastaan. Digikamerallani saa kyllä kuvattua videoita, perus-Canonini riittäisi varmasti ensimmäisen vaiheen tekniseksi laitteistoksi. Voisin vaikka kulkea Senaatintorilla, Kauppatorilla tai Esplanadilla, kuvata nykymaisemia ja lukea ääniraidaksi valittuja pätkiä Kaari Utrion kirjojen epookki-Helsingin kuvauksista. (Tämän idean saa vapaasti napata ja toteuttaa.) Kirja-aiheisille videoille on olemassa oma portaali, Kirjavideo.fi, mutta se tuntuu olevan keskittynyt kirjailijoiden haastatteluihin.

Pohdin myös, pitäisikö ottaa joku kausi jolloin lukisi vain tuhteja klassikoita. Oikein järeiden kirjojen lukemiseen minulla menee helposti kuukauden verran, jospa pyhittäisin jonkun vuoden teemalle "12 kirjaa vuodessa". Silloin voisi tankata antaumuksella kirjallisuuden painavimpia klassikoita. Toisaalta, olen huomannut että joskus paksujen kirjojen kanssa tarvitsee välipalakirjoja, jolloin lukeminen etenee pätkittäin, että ehkä tällaista etukäteisilmoitusta ei tarvitsisi tehdä. Muutenkin pyrin välttämään "pakkolukemista", siksi en ole uskaltanut laittaa monen bloggaajan suosimaa "nyt luen" ilmoitusta näkyviin, koska voihan olla että mielihalut lukuvalintojen suhteen pomppivat.

En nimeä tätä palkintoa kenellekään erikseen, jokainen halukas saa tämän vapaasti napata omaan blogiinsa. :)