Olipa eilen mahtavan mukavaa Naisyrittäjyysseminaarissa, jonka järjestelyporukkaan kuuluin! Seminaarissa puhuttiin muun muassa sosiaalisen median työkaluista yrityskäytössä, myös blogeista keskusteltiin. Eräänä esiintyjänä oli sosiaaliseen mediaan erikoistunut yritys Grapevine Media Oy. Oli mielenkiintoista huomata taas kerran, että oma, harrastuksen kautta hankittu kokemukseni bloggaamisesta onkin näköjään antanut arvokasta tietoa asioista, joita moni miettii yrityksensä näkökulmasta!Missasin seminaarin vuoksi kirjablogimiitin, mutta toivottavasti uusia tulee, nyt kun on vauhtiin päästy. Seminaarin päätöspalaverissa oli niin hauskaa, että nyt meinaa olla pientä väsymyksen poikasta - aion silti lähteä tänään tungeksimaan karjamarkkinoille, joita kirjamessuiksi kutsutaan. Samalla reissulla täytyy käydä palauttamassa kirjaston kirjoja. Eräs palautettavista on François Villonin Testamentti, jonka lainasin varmaan heinäkuussa Rikhardinkadun kirjaston runo-osaston herätehyllystä. Kirja uhkasi jäädä lukematta, mutta kun olen uusinut lainauksen todella monesti niin päätin, että kyllä tämä nyt vaan täytyy lukea loppuun asti.
Villon on 1400-luvulla elänyt ranskalainen runoilija, jonka elämästä ei paljon tiedetä, mutta sen verran kumminkin että Wikipedia-artikkeli on saatu aikaiseksi. Hänen tuotannostaan on jäänyt elämään erityisesti yksi lentävä lause. "Missä ovat menneen talven lumet" eli Mais où sont les neiges d'antan? Minulle tämä lause on jäänyt pyörimään päähän Merja Virolaisen runosta. Ostin joskus lukiolaisena hänen runokirjansa Hellyyttäsi taitat gardenian, ja siellä on eräs runo, joka alkaa näin: "Totta, Villon, Bashō: minne menivät viime talven lumet?" Niinpä Villonin nimi oli minulle tuttu ja tämä oli yksi syy Testamentin lainaamiseen. Lumi-lausahdus on runosta Ballade des Dames du temps jadis, kirjassa suomennettuna nimellä Ballaadi menneen ajan naisista. Runon voi lukea ranskaksi vaikka täältä. Vaikka oma lukioranskani riittää Asterixin lukemiseen, en Villonin runoista pystyisi ranskaksi nauttimaan. Suomennokseen vertaamalla pystyn seuraamaan runoa myös ranskaksi.
Kirjan suomennos on vuodelta 1974 ja suomentajana on kirjailija Veijo Meri. Takakannessa kirjoitetaan näin: "Veijo Merellä on ollut otsaa ja taitoa pitää tarvittavin osin kiinni alkutekstin poljennosta. Tulos on niin Villonia, että sen nähdessään joutuvat uusiin aatoksiin nekin, joiden mielestä Villon kuuluu käännettäväksi mahdottomiin kirjailijoihin."
Valitettavasti joudun olemaan takakannen kehuista eri mieltä. Kykyni eivät kuitenkaan riitä Meren suomentajan kykyjen täydelliseen arviointiin. Yritin etsiä Hesarin arkistoista aikalaiskritiikiä teoksesta, mutten löytänyt. En saanut kauhean paljon runoista irti, ja yksi syy oli siinä, että mielestäni runon rytmi onnahteli aika lailla. Eikä kyse ollut siitä, että olisi kirjoitettu vapaamittaista modernia runoa - siinäkin on aina rytminsä. Tämä on välillä käännetty rytmiin ja välillä siitä horjahdellaan. Jotkut tekstipätkät ovat suorastaan ärsyttäviä, ja vaikea sanoa johtuuko se Villonista vai Merestä.
"En Jacquet Cardonille mitään suo,
kun ei löydy mitään sopivaa.
Jottei syrjään jäisi kokonaan,
annan pienen laulun. Luulen, se
"Marionetten" säveleeseen käy,
jonka Marion Peutarde sävelsi,
"Avaa oves, Guillemette" sopii myös.
Sinappia on se, kokeilkaa."
Vaan mistäpä minä tiedän, kuinka hyvin Veijo Meri hallitsee 1400-luvun kirjallisen ranskan ja kuinka erinomainen hänen käännöksensä on. Kaipaisin asiantuntijan arviota tästä asiasta.
Kuten kirjan nimestä ja runonäytteestä voi päätellä, runoista suurin osa on testamentin tekemistä: Villon nimeää ystäviään ja vihollisiaan ja määrää heille erilaisia palkintoja ja rangaistuksia. Mukaan mahtuu myös yksittäisiä runoja. Pidin eniten Lihavan Margotin ballaadista, jonka voi lukea ranskaksi täältä. Siinä oli roisia naturalismia ja löyhkäävän vanhan pariisilaisbordellin tunnelmaa.
Kokonaisuutena Testamentin lukeminen meni minulla väkisinlukemiseksi, samalla lailla kävi kesällä Ruusun nimen kanssa. Tulipahan luettua, kun olin etukäteen päättänyt enkä viitsinyt enää lykätä pitemmälle. Yksittäisiä helmiä Testamentista löysin, mutta kokonaisuus ei ollut minulle kauhean antoisa. Olisin halunnut pitää tästä, mutten saanut säväreitä. Mutta epäilen, että suomennos on eräs syy. Vaan taitaapa olla turha odotella, että tästä mitään uutta suomennosta tehtäisiin. Jonkun kustantajan pitäisi olla asiasta niin innostunut, että antaisi jollekin kääntäjälle riittävästi aikaa ja rahaa työn tekemiseen. Kääntäjän pitäisi olla runotaitoinen ja hallita vanha ranskan kieli. Suomalaiset tuskin ryntäisivät sankoin joukoin teosta ostamaan eikä kirjailijaakaan saisi kirjamessuille nimikirjoituksia jakamaan.
Mikäli haluaa tutustua vanhaan ranskalaiseen kirjallisuuteen, voisin suositella François Rabelais'n Pantagruel-kirjoja, joita on suomennettu pikkuhiljaa useita kappaleita. Joten kyllä sitä kulttuurityötäkin tehdään, eivät kaikki kustannuspäätökset onneksi perustu kaupalliseen potentiaaliin. Olen joskus lukiolaisena lukenut yhden Pantagruel-kirjan, ja voisinpa verestää muistiani Pantagruelin parissa tässä joskus sopivana hetkenä. Nuharupi-blogissa on hyvä kuvaus Pantagruel, Dipsodien kuningas -kirjasta ja Kiiltomadossa kerrotaan kirjoista hieman pitemmin.
Selaillessani Merja Virolaisen runokirjaa törmäsin siellä osioon, joka kiinnosti minua nuorena kovasti. Virolainen on omistanut luvun Christine de Pisanille ja kirjoitti joukon runoja de Pisanin näkökulmasta. Kiinnostuin de Pisanista Virolaisen kirjan perusteella, mutta muistan, etten löytänyt hänestä juuri mitään tietoa, vaikka yritin etsiä. (Silloin siis elettiin aikaa ennen Internetin aktiivikäyttöä...) Nyt tilanne on toinen, ja Wikipediasta löytyy paljon asiaa de Pisanista. Pitää tutustua tähän kirjailijaan joskus lisää. Tosin suomeksi hänen runouttaan ei taida olla saatavilla. Ja ehkäpä Virolaisestakin seuraa oma blogipostaus jossain vaiheessa.
Tekstit
Meren omatkaan runokokoelmat eivät ole kummoisia, eivätkä oikeastaan koskaan kiiteltyjä. En osaa sanoa, että vaikuttaako se myös suomennokseen, tuli vain mieleen.
VastaaPoistaArvoisa blogisti, tuot jälleen esiin mielenkiintoisen teoksen, tai oikeammin useita mielenkiintoisia henkilöitä!
VastaaPoistaMuistan hyvin sen hetken kun Meren suomennos ilmestyi. Akateemikko Tauno Nurmela lyttäsi sen täysin ja itsekin kirjoitin saman suuntaisesti, eli pidin käännösyritelmää epäonnistuneena. Ongelma oli se, että Meri ei kääntänyt runoja ranskasta, saati keskiajan ranskasta, vaan englannista ja taisipa olla vielä amerikankielisestä versiosta.
En yhtään ihmettele, että lukemisesi takkusi ja ei tuonut sinulle sitä nautintoa mitä odotit. Tosin syy ei ole ehkä yksin Meren sillä Villonin teksti on todella vaikeaa nykyranskalaisellkin ja edellyttää teoksen syntyhetken kontekstin tuntemista. Tuo kontekstikään ei ole helpoin mahdollinen, sillä se on sekoitus akateemista oppinutta ympäristöä ja katujen ja hulttioiden maailmankuvaa.
Ehkä Olof Lagercranzin tavoin pitäisi todeta, että runouden kääntämisen on toivotonta. Ja varsinkaan kääntää Villonin tekstiä. Meillä ei taida olla riittävän suurta runoniekkaa, joka hallitsisi keskiajan lopun ranskan ja sen koko kulttuurin kyllin monipuolisesti.
Mitä taas tulee Christine de Pisan tuotantoon, niin hänestä on tehty muistaakseni opinnäytteitä, mutta ei varsinaisesti suomennettu mitään. Henkilö on todella mielenkiintoinen, Olihan hän tavallaan ensimmäinen perheesä elättänyt nuori leski, joka hankki elantonsa perheelle kirjailijana. Kiitos kuitenkin vinkistä, sillä tuo Wikipedian artikkeli pitäisi uudelleen muokata nykymääritteitä vastaavaksi. Kuitenkin de Pisan on todella tunnettu kirjoittaja ja oman aikakautensa, satavuotisen sodan, eräs keskeinen tulkki.
Kiitos kommenteista, Tomomi ja Oscar! Ja Oscar, kiitos uskomattoman nopeasta vastauksesta tähän minua askarruttaneeseen kysymykseen. On tää internet joskus ihmeellinen - sain saman tien vastauksen asiaan, johon ei löytynyt tietoa Hesarin digiarkistosta.
VastaaPoistaKoetin miettiä, ketä voisi edes ajatella uudeksi suomentajaksi. Tuli mieleen kirjailija Riikka Ala-Harja, joka asuu Ranskassa. Tietysti näin vanhaan kieleen perehtyminen on eri asia kuin arkinen kielenkäyttö.
Riikka Ala-Harja, joka on entinen oppilaani, olisi tietysti mainio, mutta hän ei liene perehtynyt sellaiseen kirjallisuuteen kuin Villon on. Itsekin olisin voinut aikoinani yrittää, mutta en osaa omaa äidinkieltäni niin hyvin että se taipuisi runoksi asti.
VastaaPoistaKyseessä on vaikea yhtälö ja ainoa ratkaisu lienee suorasanainen käännös, joka kertoo mistä asiassa on kyse, mutta ei yritä edes vääntää sitä ruonon pojentoon ja sen kauniin rivoon muotoon, kuten Villonilla on.
Juu, se kaunis poljento noista Villonin ranskankielisistä runoista välittyy. Vaikken ymmärrä niitä riittävän hyvin, niin sen verran osaan niitä lukea, että sointuvan rytmin huomaa.
VastaaPoistaNo hyvä tietää, etteivät äidinkieleltään ranskalaisetkaan välttämättä ymmärrä Villonia kovin sujuvasti...
Aale Tynnin käännösantologiassa Tuhat laulujen vuotta on myös kolmen Villonin runon suomennos, niiden joukossa runo Ballade des dames du temps jadis. Tynni suomensi alkuperäisteksteistä suoraan, ja antologiassakin runot ovat vasemmalla aukeamalla alkukielisinä, oikealla suomennettuina. Luulen, että Tynni pystyi tulkitsemaan kontekstiakin.
VastaaPoistaMyös Anselmi Hollo on suomentanut Villonia. Olen lukenut (lukion oppikirjasta) suomennoksen "Toinen 'Stadin runoista'", ja sen perusteella näyttäisi, että Hollo on vetäissyt 1960-luvun beatnik-tyyliin. Runossa puhutaan "pollareista" ja "bamareista" ja "lykättiin lyijyä turpiin". Voi suomennos silti olla alkuteokselle uskollinen, ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista.
Kaiken kaikkiaan Aale Tynnin käännosantologia on verraton aarre monessakin käytettäväksi.
Pirjo
Pirjo, paljon kiitoksia mahtavasta täydennystiedosta! Tuo Tuhat laulujen vuotta kuulostaa sellaiselta, ettei sitä saa enää mistään, mutta sitähän näköjään on saatavilla vuoden 2004 uusintapainoksena. Kerrankin näin! Voisinpa tutkailla opusta joskus sopivana hetkenä. Anselmi Hollon suomennos kuulostaa myös mielenkiintoiselta.
VastaaPoista