Elina Jokinen väitteli kirjallisuustieteen tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa tutkimuksellaan Vallan kirjailijat - valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa. Tutkimuksesta oli jo syyskuussa pitkä juttu Hesarissa, verkkolehdestä löytyy pikauutinen ja hieman kommentteja. Alkuperäinen juttu oli paljon pitempi, harmillista etten napannut sitä talteen. Juttua on kirjailijarintamalta ehtinyt kommentoimaan ainakin Kirsti Ellilä. Väitöskirjasta sain oman kappaleen siellä Inan järjestämässä Avain- ja BTJ-kustantamojen kirjablogi-illassa, jota hehkutin aiemmin. Myös Reijo Valta on lukenut väitöksen ja kommentoinut sitä Pois työpöydältä -blogissaan.Ihan ensiksi pitää kehua Elina Jokista: KIITOS! Olet onnistunut kirjoittamaan tutkimuksen, jota myös tällainen ei-tutkija ymmärtää. Vaikka opus on järeä, yli 500-sivuinen lähdeluetteloineen, niin teksti on sujuvaa ja lukeminen miellyttävää. Luin tämän suorastaan pikaisesti, tosin niissä kohdissa, jossa eniten uppoudutaan teoriaan, luin melko silmäilevällä otteella. Olen maininnut blogissani että minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää kirjallisuustiedettä, mutta tätä tekstiä oli helppo ymmärtää, ja siinä oli rutkasti maalaisjärkeä, mistä iso kiitos.
Jokinen valaisee pohjustusosiossa kirjallisuustieteen trendejä. Ennen vanhaan vallalla oli vahvasti biografinen tutkimus: kirjoja pyrittiin analysoimaan kirjailijan elämän valossa, ja löytämään "todelliset vastineet" kirjojen hahmoille ja tapahtumille kirjailijan omasta elämästä. Sitten mentiin toiseen ääripäähään: julistettiin, että kirjoilla ei ole mitään tekemistä kirjailijan reaalielämän kanssa, vaan kirjallisuus elää aivan omassa todellisuudessaan. Sittemmin nämä kaksi asiaa tuntuvat lähentyneen. Jokinen ottaa tarkasteltavakseen, näkyykö eräs reaalielämän ilmiö, eli Suomen valtion kirjallisuusapurahojen jakaminen, kirjallisuuden sisällössä. Ja kyllähän se näkyy, vaikka sekä otsikko Vallan kirjailijat että se Hesarin juttu hieman kärjistivät tutkimustuloksia mielestäni. Jokisen johtopäätös on, että kyllä valtion apurahapolitiikka vaikuttaa kirjallisuuden sisältöön. Mutta ei toki siten, että kirjailijat kirjoittaisivat aivopestyinä propagandaa suomalaisten poliitikkojen puolesta. Kärjistettynä: välillä kirjailijat yrittävät haistella, mikä tyylisuunta mahtaa kulloinkin olla apurahojen jakajien suosiossa, ja sovittaa kirjojaan tähän muottiin.
Apurahalla elävän ongelma tuleekin tässä vastaan: vaikka apurahoja välillä saisi, ei suinkaan voi olettaa, että seuraavalla kerralla apurahan saanti olisi varmaa. Tutkimuksessa analysoidaan, että apurahojen jakoperusteetkin ovat erilaisia: jotkut kirjailijat ovat saavuttaneet "luottokirjailijan" aseman ja heitä eivät muodit horjuttele, toisten kohdalla tilanne elää. Kirjailijakunta puolestaan on usein sitä mieltä, että apurahojen jakaminen on sisäpiirihommaa: lautakunnissa istujat jakavat apurahoja kavereilleen ja ringin ulkopuoliset jäävät ilman. Toisaalta apurahoja paljon saaneet olivat joskus sitä mieltä, että "lellikin" leima harmittaa ja on usein perusteeton.
Tutkimus perustuu kirjailijoille tehtyyn kyselyyn ja apurahoista päättäjille tehtyyn kyselyyn. Kyselyt löytyvät kirjan lopun lähdeluettelosta.
Kirjallisuuden historiasta löytyy mielenkiintoisia käänteitä: 1990-luvun alussa, suuren laman aikaan, 15-vuotiset apurahat kyseenalaistettiin ja tämän seurauksena näin pitkien apurahojen myöntäminen lakkautettiin. Kirjassa siteerataan mm. Seija Sartin ja Seppo Heikinheimon kärkeviä mielipiteitä julkisessa keskustelussa. Julkinen keskustelu tarkoittaa tutkimusajankohdasta puhuttaessa tietenkin mediaa - nykyisenä internet-aikana mielenkiintoista on, että myös nettikeskustelut ovat julkisia, mutta netissä kenenkään ei tarvitse ylittää jonkun toisen määräämää julkaisukynnystä, vaan jokainen saa huudella mitä huvittaa. Ehkä myöhemmissä tutkimuksissa tämäkin otetaan huomioon.
Erittäin mielenkiintoista on Jokisen analyysi laadun ja kaupallisuuden suhteessa. Hän valaisee monitahoisesti, mistä kumpuavat asenteet, joiden mukaan laadukas kirjallisuus on auttamatta vähälevikkistä ja paljon myyty kirjallisuus auttamatta huonolaatuista. Kirjailijat itse kumoavat - ehkä huomaamattaan - tämän myytin tehokkaasti: lomakkeen eräs väite on "Toivoisin, että teoksiani ostettaisiin enemmän." Vastanneista 64 % on täysin samaa mieltä, 22 % jokseenkin samaa mieltä, 10 % on neutraalilla kannalla, 1 % on jokseenkin eri mieltä, 1 % täysin eri mieltä ja 2 %:lla ei ole mielipidettä. Silti myytti laadun ja kaupallisuuden välisestä suhteesta elää edelleen melko vahvana, vaikka Jokinen kuvaa asenteiden 90-luvulta lähtien murtuneen ja viihteen ja korkeakirjallisuuden rajojen alkaneen sekoittua.
Vaikka mainitsin Kahden kaupungin yhteydessä tutkimuksesta tehdyn Hesarin jutun ja siinä mainitut Harri Sirolan ja Arto Salmisen, en valitettavasti onnistunut bongaamaan Sirolan ja Salmisen nimiä itse teoksesta, ja muuten hyvin toimitetusta kirjasta puuttuu henkilöhakemisto. Sen sijaan minua kiinnosti kovasti apurahoja eniten saaneiden listaus. Otan tässä käsittelyyn kirjan sivulta 479 alkavan liitteen 4. Siinä on listattu ne kirjailijat, jotka ovat työskennelleet vähintään kymmenen vuotta valtion apurahalla ajanjaksona 1990-2005.
Lukiessani Jokisen tutkimusta yritin verrata omaa kirjallista makuani apurahoista päättävien makuun. Tutkimuksessa pohditaan paljon sitä, että kirjallista laatua on vaikea mitata - toisin kuin urheilulle, taiteelle on vaikea luoda yhtenäisiä kriteerejä ja sanoa, että nyt tämä kirjailija hyppäsi kaksi senttiä enemmän pituutta kuin tuo kirjailija. Minä olen kuitenkin pitänyt itseäni oikein suomalaisena tyyppilukijana - olen harrastanut lukemista pienestä pitäen, lukenut kirjaston tarjonnasta uutta ja vanhaa. Suomalainen kirjallisuus on sydäntäni lähellä, nautinhan kovasti monipuolisesta suomen kielen käytöstä. Blogistani näkyy, että makuni vaihtelee hömppäpokkareista maailmankirjallisuuden klassikoihin. Olenko minä, suomalainen himolukija, samoilla linjoilla kuin suomalaisen kirjallisuuden "portinvartijat", ne tahot jotka mittaavat kirjailijoiden laatua apurahapäätösten muodossa?
Huom! Tämä kymmenen vuotta apurahoja nauttineiden kirjailijoiden lista on vain yksi tutkimuksen listauksista. Muita listoja ovat 15-vuotista apurahaa nauttineet ja lyhyempiä apurahoja nauttineet. Lisäksi Jokisen tutkimus on rajattu koskemaan vain valtion apurahoja, suurten säätiöiden jakamat apurahat eivät ole mukana.
Linkitän kirjailijan nimeen blogijuttuni, jos olen kirjailijaa blogissa käsitellyt.
Kirjailijat, jotka ovat työskennelleet vähintään kymmenen vuotta valtion taiteilija-apurahalla ajanjaksona 1990-2005:
Ahti Risto
En ole lukenut, kirjastossa muistan joskus plarailleeni.
Alasalmi Päivi
En muista olenko lukenut. Sotken aina Pirjo Hassiseen.
Olen lukenut yhden kirjan, se oli ihan ok.
Enckell Agneta
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Hassinen Pirjo
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Hassinen Pirjo
Ehkä olen lukenut, en muista. Sotken Päivi Alasalmeen.
Olen lukenut, tykkään ja arvostan.
Huovi Hannele
Ehkä olen lapsena lukenut.
Hänninen Anne
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Härkönen Anna-Leena
Olen lukenut jonkun verran, ihan ok.
Idström Annika
En ole lukenut, kirjastossa muistan joskus plarailleeni.
Inkala Jouni
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Jalonen Olli
En ole lukenut, mutta olen joskus harkinnut lukevani.
Kallioniemi Tuula
Ehkä olen lapsena lukenut.
Katz Daniel
En ole lukenut, kirjastossa muistan joskus plarailleeni.
Konkka Anita
Kontio Tomi
En muista olenko lukenut.
Lehtolainen Leena
Olen lukenut vähän, mutten kauheasti arvosta. Tappava säde oli ihan kiva.
Levola Kari
Olen lukenut vähän, mutten kauheasti arvosta. Tappava säde oli ihan kiva.
Levola Kari
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Liehu Rakel
Liehu Rakel
En ole lukenut.
Lindblad Kjell
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Nieminen Kai
Ehkä olen lukenut.
Raento Esko
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Ranivaara Jorma
En ole lukenut.
Ringbom Henrika
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Ruusuvuori Juha
En ole lukenut.
Salmen Leif
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Sariola Esa
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Seppälä Juha
Olen lukenut ainakin Super Marketin ja pidin siitä.
Silander (Lander) Leena
En ole lukenut, mutta olen joskus harkinnut lukevani.
Sinervo Helena
En ole lukenut.
Olen lukenut, tykkään ja arvostan.
Olen lukenut, tykkään ja arvostan.
Virtanen Arto
En ole lukenut enkä osaa nimetä yhtään kirjailijan kirjaa.
Väyrynen (Mäkinen) Taru
Ehkä olen lapsena lukenut.
Minkähänlaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä? Että olen sivistymätön juntti-idiootti, joka ei ymmärrä suomalaisen korkeakulttuurin päälle ollenkaan?
Joissakin kirjablogeissa on bloggaajien itselleen asettamia haasteita, kuten aakkosittainen lukeminen, nobelistien lukeminen tai kirjojen lukeminen maittain. Mä en ole haasteita harrastanut, ehkä siksi että voisi olla stressaavaa ajatella, että olisi pakko lukea jotain tiettyä, sen sijaan että lukisi sitä mitä mieleen juolahtaa. Mutta ehkä tämän listan perusteella voisin asettaa itselleni sellaisen puolisalaisen piilohaasteen. Nyt heti tutustumaan Arto Virtasen, Esa Sariolan ja Henrika Ringbomin kirjoihin! Jos kerran valtiovalta on katsonut juuri nämä kirjailijat niin tärkeiksi, että heidän kirjoitustyötään kannattaa tukea valtion rahalla, jotta suomalaiset saisivat laadukasta luettavaa, niin pitäisihän sitä näin suomalaisena osata nauttia tämän työn hedelmistä. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Elina Jokisen väitöskirjaa voi suositella luettavaksi kaikille kirjojen ystäville, joita kiinnostaa suomalainen kirjallisuuskeskustelu ja erityisesti "laadun" julkinen arviointi.
Tekstit
Kiitos mielenkiintoisesta jutusta. Tuo väikkäri ja siitä uutisointi on jostain syystä mennyt minulta aiemmin ohi.
VastaaPoistaKiinnostavaa on, etenkin kun kirjoitan juuri ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani ja toiveissa olisi tulevaisuudessa hankkia edes osa leivästä kaunokirjallisuuden kirjoittamisella.
Karoliina
Toivotan luomisen iloa kirjoituspuuhiin, Karoliina! Tää kirja voisi olla tuossa elämäntilanteessa monella tavalla antoisaa luettavaa.
VastaaPoistaOliko se tama juttu, jota kaitaat?
VastaaPoistaEn häpeä olla valtion elätti
Valitsin epävarman vapauden, toteaa kirjailija Kai Nieminen.
keskustelua
Koska minut nostettiin yhdeksi niistä "arvostetuista eturivin kirjailijoista", jotka ovat saaneet yli kymmenen vuotta valtion apurahoja ( Esa Mäkisen artikkelissa Elina Jokisen tutkimuksesta, HS 3.9.), haluaisin hieman tarkentaa mitä se todellisuudessa tarkoittaa.
Tutkimusaikana 1990-2005 olen julkaissut 6 runokirjaa ja 15 kaunokirjallista suomennosta japanista, englannista ja ruotsista - saamani apurahat ovat siis mahdollistaneet noin 20 teoksen valmistumisen 15 vuoden aikana.
Miksi apurahat? Julkaisemistani runokirjoista saamani palkkiot ovat nykyrahassa luokkaa 2000 euroa per kirja, suomennospalkkiot muunnettuna tuntipalkaksi liikkuvat 2-6 euron tietämissä.
Olen suomentanut myös asiatekstiä, joten tiedän, että jos kääntäisin tieteellisiä artikkeleita tai kaupallisia esitteitä tai tekstejä, kuukausiansioni ylittäisivät 2000 euroa.
Artikkelin mukaan Jokinen sanoo: "Jos apurahajärjestelmä on kirjailijan elinehto, silloin kirjailija elää järjestelmän ehdoilla." Minua ei loukkaa luonnehdinta "valtion elätti", sitähän ovat enimmät henkisen työn tekijät maassamme.
Jokinen toteaa, ettei apurahajärjestelmä suoranaisesti kannusta irtiottoihin. Niin pitää olla: minua apurahajärjestelmä ei ole sen kummemmin kannustanut kuin hillinnyt, se ei ole asettanut muita ehtoja kuin työskentelyn, joka sekin kontrolloidaan jälkikäteen.
Lukijat ja kriitikot ovat saaneet arvioida miten olen "ottanut irti" runoissani - he myös osaavat arvioida, olenko "vallan kirjailija". Itse olen kokenut, että runoissani esittämäni purevakaan iva vallanpitäjiä kohtaan ei ole vaikuttanut apurahojen saantiin, mikä johtuu siitä, että apurahoista eivät päätä poliitikot eivätkä virkamiehet vaan apurahalautakunnissa istuvat kollegat. Tämä on sitä tärkeää ja usein mainittua vertaisarviointia.
Onko suomennoksiani ollut tarpeen tukea apurahoituksella on kaiketi sidoksissa siihen, miten asiantuntijat ja kustantajat maailmankirjallisuutta arvostavat.
Olen samaa mieltä Juha Vuorisen kanssa: "Jos ei pysty kirjoittamisella rahoittamaan harrastustaan, niin pitää vaihtaa harrastusta." Minulle kirjoittaminen ei ole harrastus vaan toimeentulo.
En koe olevani yksinomaan valtion elätti. Minua ovat elättäneet myös Suomen kulttuurirahasto ja Kordelinin säätiö.
Tämän kaltaisissa artikkeleissa tuppaa yleensä unohtumaan, minkä kokoisista summista puhutaan. Vuonna 2005 kuukausittainen apurahani oli 1237 euroa. Tänä vuonna en ole saanut valtiolta tai yksityisiltä säätiöiltä apurahaa, viime vuonna sain 10000 euron kirjastoapurahan.
Olen toiminut kirjailijana ja suomentajana 40 vuotta ja tiedän, että voisin hyödyntää taitojani 3000 euron kuukausipalkalla - jostakin syystä vain olen valinnut tämän epävarman vapauden. Niin kuin uskoakseni ja lukijoiden onneksi ovat valinneet myös muut artikkelissa mainitut: Risto Ahti, Kari Hotakainen, Pirjo Hassinen, Anna-Leena Härkönen, Olli Jalonen, Tomi Kontio, Leena Lander ja Leif Salmén.
KAI NIEMINEN
Kirjailija
Kiitos Salla!
VastaaPoistaErityisesti tekstin sujuvuutta ja lukemisen miellyttävyyttä koskavat huomiosi lämmittivät mieltäni tänä räntäsateisena aamuna!!
Sanoihan esitarkastajakin, että huolimatta siitä, mitä mieltä työstä on opinnäytteenä, niin lukuelämys ja harvinaisen kiinnostava 1990-luvun kulttuuripolitiikan ajankuva kirja on. Myös mm. äitini, naapurin pastori ja taidetoimikunan tutkija myönsivät jääneensä koukkuun kirjan lukemiseen niin, että pari yötä oli "pakko lukea".
Tämä näin "vertaispalautteena" ja mainoksena sallittakoon :)
Vautsi, kiitos palautteesta, Elina! :) Turhan monille tutkimuksille taitaa käydä niin, etteivät ns. suuren yleisön edustajat niitä lue, vaikka aiheet saattaisivat kiinnostaakin vaikka ketä. Ymmärrettävällä tyylillä on iso merkitys!
VastaaPoistaOscar: tuo juttu oli Kai Niemisen vastineena siihen alkuperäiseen kulttuurisivujen juttuun. Kiinnostava kommentti tuokin.
Kovin myöhään osuin tähän puheenvuoroon mukaan. Katsoin tuota kirjailijalistaa, joista monia, oikeastaan kaikkia, kannattaa lukea. Mutta pienenä positiivisena yllärinä kokeilepa Jorma Ranivaaraa. Mitä itse olen lukenut aikuisten kirjojaan viimeisten 15 vuoden aikana (3-4 romaania?), niin niissä on jotain... miellyttävää? Ei mitään tajuntaa räjäyttävää, mutta... jotain. Jotain jonka jälkeen tulee olo, ettei lukeminen ollut ainakaan turhaa. Sana jota haen on kai sympaattinen.
VastaaPoistaKiitos konkreettisesta vinkistä. :) Vilkaisin Ranivaaran tuotantoa netistä, ja esimerkiksi Upseerin parempi elämä näyttäisi ihan kiinnostavalta. Ja sitä on kirjastossa hyllyssä.
VastaaPoista