torstai 16. maaliskuuta 2006

Pentti Saarikoski: Runot

Ostin Pentti Saarikosken Runot-kokoelman (Otava 2004, yhteisnide kaikista PS:n runokirjoista) tällä viikolla. Sen hankkiminen olikin mutkan takana: Suomalaisen kirjakaupan verkkokauppa tarjosi eioota eikä Lappeenrannan kirjakaupoissakaan sitä hyllyissä ollut. Onneksi on internet: reippaana tyttönä lähetin mailia erinäisiin kirjakauppoihin ja Suomalaisen kirjakaupan Iisalmen myymälä toimitti minulle kirjan Lappeenrantaan. Herää kysymys, miksi Lappeenrannan myymälä ei voinut saman tien tarkistaa muiden myymälöiden hyllytilannetta, kun näköjään sellaiseen mahdollisuus on...

Saarikoski-tuttavuuteni alkoi lukiossa, arviolta vuonna 1995. Kaverillani Ainolla oli Tanssiinkutsu, jonka minäkin luin. Ensi kerralla tuntui siltä, että runot eivät avautuneet millään. "Do ut des" on ihan ensimmäinen muistikuva tuosta kirjasta. Olin kuitenkin lukenut jo jonkun verran runoja, ja kyllähän ne runot sieltä rupesivat auki kiertymään. Niissä viehätti tunnelma, joka osui ja upposi meikäläiseen paremmin kuin kenenkään toisen nykyrunoilijan tyyli. Saarikosken tyylihän on yhdistelmä välinpitämättömyyttä ja älyllisyyttä, toisaalta taas melankoliaa ja tunteikkuutta, näiden päälle kun ravautetaan vielä mustaa huumoria niin a vot!

1997 kirjahyllyi karttui sekä Tiarnia-yhteiskokoelmalla että Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerran ensimmäisellä osalla. Tiarnia-runot (Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit) tulikin luettua noihin aikoihin etu- ja takaperin. Sen jälkeen olen lukenut niin elämäkerta- kuin muistelmateoksia, Saarikosken proosateoksia sekä varhaisempia runoja, tosin yhtään varhaisemmista en niin paljon kuin Tiarniaa. Martti Mäkelän äänikirja Ääneen on kyllä syövyttänyt jotkut varhaisemmista runoista hyvin tajuntaan. Erityisesti merkillinen ja kiehtova Suurkaupungit I, "Me eletään uutta aikaa..." on tätä kautta noussut suosikkien joukkoon. Saarikoski-lausujista nostan kyllä Martti Mäkelän edelle Raimo Grönbergin, joka joskus Yle Radio 1:llä luki Tiarnia-runoja.

Runot onkin tarkoitus lukea alusta loppuun ja toivon mukaan saada vihdoin se kokonaiskuva PS:n tuotannosta. Ja löytää myös uusia suosikkirunoja. Runoilla kun on sama taipumus kuin laulunsanoilla: jossakin tilanteessa ne tulevat mieleen ties mistä, niitä pyörittelee ja muistelee, ja jos ei muista kokonaan niin on pakko myöhemmin tarkistaa, että miten hitossa tämä nyt meneekään. Viime aikoina sisäinen jukeboksi on jostain syystä jumittanut Elvis-runon kohdalla. (Tanssiinkutsu XLVI, alunperin julkaistu v. 1980). Se alkaa näin:

"Elvis
on pöhöttynyt ja vatsakas
läähättää
hiki valuu otsalta silmiin
hän heittelee valkoisia pyyheliinoja
kaulastaan yleisölle
tytöt tappelee niistä"

2 kommenttia:

  1. Terve, Salla yhdeksän vuotta sitten!

    Luin tammikuussa tämän kyseisen kirjan melko nopeesti ja minun tunnelmani olivat sellaiset, että ensimmäisiä kokoelmia lukuunottamatta Saarikosken runot ovat usein hetken taltioimista, tunnelmankuvia. Minusta niitten tajuaminen täsmälleen ei ehkä ole lainkaan tarpeen, ei ehkä ole ollut runoilijan tarkoituskaan. Ehkä tietty roiskaisutyyppinen kerronta kuvastaa hänen olemustaan ja mielenlaatuaan, eikä ole läheskään aina tarkoitettua vakavastiotettavaksi? Toisaalta en oikein tiedä miksi tätä sinulle tässä selostan, sillä kuvasit mielestäni Saarikosken runoilmaisua aika osuvasti jossain toisessa tekstissäsi, Hämärän tanssit -kokoelmasta kertovassa, kappaleessa, joka alkaa sanoilla "On se hieno runoilija".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Pitäneekin lueskella taas Saarikoskea tässä joskus...

      Poista