Uusintaluvussa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia

So I learned to hold my tongue and to turn my features into an indifferent mask so that no one could ever read my thoughts.

 

Kesäkuussa kirjoitin siitä, miten Amazon lakkautti vanhojen Kindle-laitteiden tuen. Arvelin voivani kiertää ongelman siten, että lataisin jatkossa Amazonista ostetut kirjat tiedostoina ja muokkaisin ne Calibrella yhteensopiviksi vanhan Kindleni kanssa. Valitettavasti Amazon lakkautti tämänkin mahdollisuuden. En ole vielä jaksanut selvittää, millaisia keinoja intohimoiset vanhojen Kindlejen käyttäjät sittemmin ovat keksineet. Olen siis tilanteessa, jossa olen ostanut Amazonin e-kirjoja lukulaitteeseeni, mutta en omista niitä tiedostoina, paria satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta.

 

Niinpä päätin lukea Kindlestäni löytyviä e-kirjoja uudelleen. Koska HelMet-lukuhaasteessa on tehtävänä lukea trilogia, tartuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan. Olen lukenut sarjan kymmenen vuotta sitten, joten juoniselostusta kaipaavat voivat lukea vanhan blogipostaukseni. Tässä postauksessa käsittelen juonta tavalla, joka voi spoilata lukukokemuksen. Siis spoilerivaroitus!

 

Olen lukenut viime aikoina melko paljon hidaslukuisia tietokirjoja ja olenpa aika ajoin myös moitiskellut uusia kirjoja väkinäisestä koukuttamaan pyrkimisestä. Siihen nähden voin vähän naurahtaa: Nälkäpeli on suorastaan addiktiivisen koukuttava ja nautin joka sekunnista trilogian äärellä. Joskus tarvitsee kirjoja, jotka oikein imaisevat maailmaansa ja joita tekee mieli vain lukea, lukea ja lukea ja kun pääsee loppuun, haluaisi aloittaa alusta uudestaan.

 

Nälkäpeli viettää pian 20-vuotisjuhlaansa, sillä ensimmäinen osa The Hunger Games ilmestyi vuonna 2008. Tosin kirjailija Suzanne Collins tuskin mitään suurta somehehkutusta asialle järjestää, sillä kun googletin lisätietoa kirjasta ja kirjailijasta, tajusin, että Collins on minimoinut verkkoläsnäolonsa. Kirjailija ylläpitää kotisivuaan. Hänellä ei ole sosiaalisen median tilejä ja hän on antanut todella vähän haastatteluja. Nykyään edellytetään, että niin taiteilijat kuin taviksetkin rakentaisivat itsestään henkilöbrändejä ja tarinallistaisivat oman elämänsä. Onpa virkistävää, kun joku kieltäytyy tekemästä niin. Toki Collinsilla on tähän varaa, sillä maailmanlaajuisesti menestyneellä kirjailijalla on tuskin enää mitään taloudellista pakkoa maksimoida kirjojensa myyntiä.  

 

Nälkäpeli-trilogiassa on paljon aineksia, jotka tuntuvat jopa vielä ajankohtaisemmalta näin vuonna 2026 kuin kirjan ilmestymisen aikana. Dystopiakirjallisuudessa kirjoitushetken ajankohtaiset ilmiöt saattavat näkyä kärjistettyinä ja äärimmilleen vietyinä. Tässä Collins selvästi on onnistunut, koska moni kirjassa esitetty ahdistava kehityskulku on valitettavasti mennyt elävässä elämässä eteenpäin. 

 

Diktaattorit

 

Kirjan yhteiskunnassa Panemin presidentti Coriolanus Snow on päähenkilö Katnissin silmissä kaiken pahan symboli. No, onko nykymaailmassa ilkeitä diktaattoreita, jotka haluavat mielivaltaisesti tapattaa sekä omia kansalaisiaan että vihollisiaan? Kyllä vain, useassakin maassa.

 

Propagandan mahti

 

Kirjassa kansalaisille näytetään tv-lähetyksinä monenlaista propagandaa. Sekä Nälkäpelit itse että niihin liittyvät oheisohjelmat on tarkoitettu muokkaamaan ihmisten mieliä. Yltäkylläisessä pääkaupungissa kansalaiset töllöttävät väkivaltaa ja pitävät sitä viihteenä ja tositelevisiona. Alistetuilla alueilla tv-näytökset muistuttavat siitä, että kapinointi ei kannata.

 

Kun kapina puhkeaa, kasvaa myös taistelu ruutujen herruudesta. Kenen lähetys menee läpi ja millaisilla audiovisuaalisilla keinoilla katsojien mielialoihin voi vaikuttaa?

 

Voiko lukija edes pitää tällaista dystopiana tai onko tämä osuus dystopiasta oikeastaan jo toteutunut? Mehän elämme jo sellaista aikaa, että ruutujen kautta vaikutetaan niin lasten, nuorten, aikuisten kuin vanhustenkin elämään ja mielialaan.  

 

Ekokatastrofi

 

Panemin valtio on syntynyt ekokatastrofin raunioille. Myös ekokatastrofia elämme todeksi joka päivä.  

 

Muut vahvuudet 

 

Kirjan muita hyviä puolia ovat esimerkiksi Collinsin uskomattoman taloudellinen, tehokas ja silti rikas kielenkäyttö. Kirjan englanti on helppolukuista ja yksinkertaista ja tarina kerrotaan koko ajan Katnissin näkökulmasta preesensissä. Mukana on kuitenkin paljon erikoissanastoa, sekä todellista että Collinsin itse luomaa, joka antaa tarvittaessa ajattelemisen aihetta. Ällistyin esimerkiksi sitä, että katniss on ihan oikea kasvi. Olin luullut sen olevan Collinsin keksimä. Forager Chef -sivustolla kuvataan katniss-juuresten keräämistä.

 

Jopa kolmiodraama, tuo ahkerasti käytetty romanssiviihteen elementti, tuntuu kirjassa tuoreelta. Muistelen, että ensimmäisellä lukukerralla olin vähän ihmeissäni, kun Katniss päätyikin lopussa yhteen Peetan kanssa. Tällä lukukerralla taas tuntui päivänselvältä, että totta kai Katnissille Peeta on oikea valinta, sillä vaikka Katniss itse ei tunnista tunteitaan, annetaan lukijalle aivan riittävästi tietoa asioiden kulusta. Sympatiani olivat silti myös Galen puolella.

 

Katnissin ja muiden henkilöiden kohdalla kuvaus sodan ja väkivallan henkisistä vaurioista oli uskottavaa ja samastuttavaakin. Kukaan ei selviä ilman henkisiä haavoja raa'an väkivallan kokemuksista. Collins tarjoaa lukijoille onneksi myös toivoa. Tästä konkreettinen esimerkki on, että Nälkäpelin symboliikkaa käytetään reaalimaailman konflikteissa. BBC kertoo uutisvideollaan vuonna 2021, että Myanmarin kapinalliset käyttävät Nälkäpelin käsimerkkiä tunnuksenaan. 

 

Nälkäpelin jälkeen kirjallisuustrendeiksi ovat nousseet ainakin romantasia ja dark romance. En ole kummankaan genren syväasiantuntija, vaikka arvelen, että romantasia-kirjoja olisin mielelläni ahminut nuorempana. Dark romancen keskeisiä aineksia taas vaikuttavat olevan seksuaalinen väkivalta ja henkinen alistaminen ja vaikka sinänsä ymmärrän, että tällainen viihdekirjallisuus tarjoaa todellisuuspakoa, ei minulla ole toistaiseksi ollut kovin suurta houkutusta ryhtyä lukemaan sellaista.  

 

Nälkäpelin voi nähdä jossain määrin toimineen näiden genrejen edelläkävijänä, vaikka lukijana minusta on mahtavaa, että Katniss ei joudu missään vaiheessa seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kun Nälkäpeliä vertaa Game of Thronesiin, jota itsekin olen intensiivisesti katsonut ja analysoinyt, on ero suorastaan silmiinpistävä. Game of Thronesissa raiskauksilla oikein mässäiltiin ja käsittelytapaa kritisoidaan muun muassa The Atlanticin esseessä vuodelta 2021. 

 

Collins on julkaissut trilogialle kaksi esiosaa. Näistä tuorein on suomennettu viime vuonna nimellä Elonkorjuun sarastus. Ehkä voisin palata Nälkäpelin maailmaan esiosien avulla jonakin päivänä.

Lue myös nämä:
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2  
Jesper Huor: Talebaneja odotellessa

Cari Beauchamp: Without Lying Down - Frances Marion and the Powerful Women of Early Hollywood

Kansi: 
University of California Press

The tremendous publicity machine that had evolved to sell the movies and their stars had created icons beyond their wildest dreams. With theaters in even the smallest towns, films were spreading everything from fashions trends to morality questions with a breadth and speed never before known.

  

Ostin Cari Beauchampin kirjoittaman perusteellisen Frances Marion -elämäkerran jo vuosi sitten. Kimmoke tuli Anita Loosin klassikosta Gentlemen Prefer Blondes. Muistelen, että googletin lisätietoa Loosin elämästä ja Frances Marionin nimi tuli vastaan, samoin kuin suositus Beauchampin kirjasta. Frances Marion on mitä kiinnostavin hahmo: elokuvakäsikirjoittaja, joka näki Hollywoodin nousun ilmiöksi ja joka aloitti elokuvien parissa työskentelyn jo mykkäelokuvan varhaisvuosina.

 

Without Lying Down on ilmestynyt alun perin vuonna 1998. Sisältö ei ole vanhentunut, mutta tyyli muistuttaa siitä, ettei kirja ole ihan tuore. Englanninkieliset tietokirjat kuratoidaan nykyään todella koukuttaviksi, luultavasti siksi, että kustantamoissa pelätään, etteivät ihmiset muuten jaksaisi lukea niitä. Beauchampin kirja on ajalta, jolloin vielä on oletettu, että kyllä aiheesta kiinnostunut lukija pääsee kirjan alusta loppuun, ilman väkinäisen koukuttamisen rakentamista. Kirja on erittäin perusteellinen ja minulla meni viikkokausia sen lukemiseen. Toisaalta, pitkä ja perusteellinen kirja sopiikin kesälukemiseksi, kun on aikaa paneutua johonkin kiinnostavaan aiheeseen.

 

Kirja herätti runsaasti ajatuksia ja lukulaitteen alleviivaustoiminto oli ahkerassa käytössä. Eräs assosiaatio  - josta kirjan julkaisuajankohtana ei ollut vielä mitään hajua - oli mykkäelokuvakauden ja sosiaalisen median sisällöntuotannon alkuaikojen yhtäläisyydet. Mietitäänpä.

 

Uudenlainen mediamuoto syntyy ja nuoret naiset kiinnostuvat sen mahdollisuuksista. He ryhtyvät kirjoittamaan, kuvaamaan ja filmaamaan itseään kiinnostavia tarinoita ja aiheita. Miehet antavat heidän touhuta keskenään, eihän moista hömpötystä voi ottaa tosissaan, eikä se ole oikeaa työtä. Kunnes miehet tajuavat, että homman parissa liikkuu raha, jolloin miehet alkavat puntata itseään päättäviin asemiin ja halutessaan savustavat naiset pihalle.

 

Suurin piirtein näin meni Hollywoodin muodonmuutos 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Elokuvan syntyaikoina naiset työskentelivät todella monipuolisesti elokuva-alalla eri tehtävissä. Vähitellen studioiden valta kasvoi ja studioiden johtohahmoiksi valikoitui kliseisen diktaattorimaisia miehiä, joilla oli valta nostaa suosikkiensa asemaa ja syrjäyttää niitä, joiden naama ei miellyttänyt. Samaan aikaan piti huomioida sensuurisääntöjen jatkuva muutos. Mitä suositumpia elokuvista tuli, sitä enemmän ulkopuoliset tahot halusivat ottaa kantaa siihen, miten elokuvia piti tehdä.

 

Taitava ja tuottelias Frances Marion pysyi tässä myllerryksessä pinnalla vuosikymmeniä, vaikka hänenkin kohdalleen osui erilaisia vastoinkäymisiä. Hän kävi tekemässä juttuja ensimmäisen maailmansodan Eurooopasta ja vielä toisenkin maailmansodan aikana hän paiskoi töitä, ennen kuin hänelle tuli aika sulkea studion ovet lopullisesti. Hän oli alalla arvostettu konkari ja näki, kuinka elokuvien tekoon pyrki uusia nimiä - sellaisia kuin Greta Garbo, Clark Gable, Jean Harlow ja Walt Disney.

 

Elokuvahistoriasta kiinnostuneille ihmisille tätä kirjaa voi siis suositella lämpimästi. Minulla on melko ammottavia aukkoja elokuvatuntemuksessa ja aika ajoin on ollut mielessä, että pitäisi pyrkiä systemaattisesti katsomaan eri vuosikymmenien merkkielokuvia. Nykyään on mahdollista tutustua myös melko erikoisiin kuriositeetteihin helposti. Cari Beauchamp huomauttaa vuoden 1998 jälkisanoissaan, miten vaikea vanhoja elokuvia on päästä näkemään. No, nykyään ei tarvitse kuin tehdä muutama haku YouTubessa, niin pääsee näkemään vaikka minkälaista vanhaa materiaalia. Esimerkiksi vuonna 1930 ilmestynyt vankilaelokuva The Big House, joka oli merkittävä elokuva Frances Marionin kirjallisen kunnianhimon osoituksena, on nähtävissä YouTubessa kokonaan. (En saanut selvää, onko elokuva pantu YouTubessa jakeluun luvallisesti vai luvattomasti, joten en tohdi sitä tähän linkittää.)

 

Frances Marionin laajaan ystäväpiiriin kuului paljon kiinnostavia hahmoja, joiden elämään tekisi mieli perehtyä lisää. Tässä muutama:

• Mykkäelokuvien kuningatar Mary Pickford
• Koomikko ja Oscar-voittaja Marie Dressler
• Näyttelijästä juorutoimittajaksi muuntautunut Hedda Hopper
• Upporikkaan William R. Hearstin rakastajatar Marion Davies
• Sivulauseessa mainittu Peggy Hopkins Joyce, jolla oli uskomaton kyky lypsää miehiltä käsittämättömiä summia rahaa, arvoesineitä ja muuta omaisuutta 
• Elokuvaohjaaja Lois Weber, joka aloitti elokuvien parissa jo vuonna 1908 

Kirjan lukeminen antoi minulle hyvää perspektiiviä oman (vaatimattoman) elokuvatuntemukseni pohdiskeluun. 1970-luvulla syntyneenä minulle oli normaalia, että "elokuvauutuus" tarkoitti jotain Uuno Turhapuron tai Indiana Jonesin kaltaista elokuvaa, joissa naisille oli tyypillisesti varattu varsin stereotyyppinen roolitus ja ainakaan ohjaajana ei naisen nimeä näkynyt. Mutta silloiset pohdinnat, että "voiko nainen ohjata elokuvaa", ovat olleet sen ajan luuloja. Without Lying Down kertoo painavasti, miten naiset ovat kirjoittaneet ja ohjanneet elokuvia vaikka kuinka paljon. 

Kirjasta ja Frances Marionin hahmosta olisi vaikka mitä muutakin sanottavaa, mutta lopuksi kiittelen kirjassa kuvattujen naisverkostojen voimaa. Hollywoodin naisille keskinäiset verkostot olivat tärkeä voimavara ja tasapainottava tekijä. Verkoston daamit ovat myös julkaisseet suuren määrän erilaisia Hollywood-muistelmia, joten kenties niiden joukosta löytyisi kiinnostavaa jatkoluettavaa. Tai sitten voisin lukea Frances Marionin oppaan How To Write And Sell Film Stories, joka ilmestyi vuonna 1937.

Lue myös nämä:
Anita Loos: Gentlemen Prefer Blondes
Debby Applegate: Madam
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

Julie K. Brown: Perversion of Justice – the Jeffrey Epstein Story

Kansi: Dey Street Books.

“This is going to be a tough one,” I recall telling her. “I thought I should warn you.” 

She listened quietly. She asked a few questions. I told her why I believed the story was important, about how these girls had never found justice. 

Then she said, “Go for it.”

Joskus kirja ja tilanne, jossa kirjaa lukee, kytkeytyvät lukumuistoissa pysyvästi yhteen. Arvelen, että minulle saattaa käydä niin Julie K. Brownin teoksen Perversion of Justice kanssa.

Sairastuin, enkä jaksanut tehdä juuri mitään. Kun selailin kännykästä uutisia, ihmettelin taas kerran Epstein-uutisten vyöryä. Mietin, että kai Epsteinin tapauksesta on jo kirjoitettu kirjoja, ja etsin netistä muutamia vaihtoehtoja. Arvelin, että hyvin tehty kirja auttaisi minua ymmärtämään kokonaisuutta paremmin kuin peräkkäisten ja sekalaisten nettiuutisten klikkailu.

Päädyin Julie K. Brownin vuonna 2021 julkaistuun kirjaan ja ahmaisin yli 400-sivuisen kirjan parissa päivässä sairaspedillä. Brown on tutkiva toimittaja floridalaisessa Miami Herald -sanomalehdessä. Vuonna 2016 hän ryhtyi pohtimaan ihmiskauppaa Floridassa ja Epsteinia ja päätti selvittää, saisiko hänestä uuden jutun. Tuossa vaiheessa moni muu oli sitä mieltä, että Epstein oli jo kaluttu luu, hän oli ollut otsikoissa milloin minkäkin syyn vuoksi. 

Selvitys johti juttusarjaan, jonka Miami Herald julkaisi marraskuussa 2018. Jutut voi lukea ja videohaastattelut katsoa täällä. Artikkelisarja käynnisti melkoisen lumivyöryn – jos tätä vertauskuvaa voi Floridan auringon alla syntyneestä jutusta käyttää – ja Epsteinin tapaus nousi median kiinnostuksen kohteeksi uudelleen. FBI käynnisti tutkinnan ja pidätti Epsteinin kesällä 2019. Mutta jo muutaman viikon päästä Epstein kuoli vankilassa, väitetysti itsemurhan vuoksi. Itsemurha on kyseenalaistettu ja arveltu, että Epstein surmattiin.

Perversion of Justice -kirjassa Brown kuvaa toimittajan työtä ja artikkelisarjan vaatimaa taustatiedon hankkimista. Vaikka hän eräässä yhteydessä mainitsee, että toimittaja lähtökohtaisesti ei halua muuttua osaksi lehtijuttuaan, on hän kirjaansa valinnut henkilökohtaisen näkökulman. Yhdistelmä toimii, sillä Brown tulee samalla kertoneeksi paljon naisen roolista työelämässä. Hän on keski-ikäinen toimittajanainen niukkenevien resurssien sanomalehdessä, mutta arvelen, että todella moni työikäinen nainen tunnistaa Brownin kuvaamia työelämän ilmiöitä. Välillä tavallinen arki voi tuntua siltä, kuin yrittäisi kiivetä pystysuoraa jäävuorta ylös.

Luin viime vuonna toimittaja Craig Ungerin kirjan American Kompromat, joka käsittelee sitä, miten venäläiset pyrkivät vaikuttamaan Donald Trumpiin. (Tiivistelmä: järjestelemällä Trumpille rahallisesti hyviä diilejä ja imartelemalla häntä.) Kirja käsitteli jonkin verran myös Jeffrey Epsteiniä, hänen naisystävänään ja alaikäisten tyttöjen värvääjänä toiminutta Ghislaine Maxwellia ja tämän isää, hämärissä oloissa kuollutta liikemies Robert Maxwellia. Myös Brown käsittelee Maxwellin kytköksiä, mutta lähtökohtaisesti kirja rajautuu Miamin seudun tapahtumiin. 

Epsteinilla oli Palm Beachilla talo, jonne hän ja hänen assistenttinsa houkuttelivat alaikäisiä tyttöjä seksuaalista hyväksikäyttöä varten. Brown selvitti, miten hän voisi löytää hyväksikäytön uhreja ja saada heiltä haastatteluja. Tämän lisäksi Brown analysoi vuoden 2008 oikeusjutun, jossa syyttäjä tarjoili Epsteinille erittäin lempeän ja sovittelevan sopuratkaisun seksuaalirikoksista. Brown halusi syyttäjänlaitokselta selvityksen, miksi Epsteinin rikoksia katsottiin sormien lomasta.

Kirjassa on valtava määrä henkilöitä ja sen aikajana paikoin poukkoilee tapahtumien runsauden vuoksi. Oikeudenkäyntikiemuroiden selvittelyissä ei ole aina helppo pysyä kärryillä. Mutta amerikkalaiskustantamoissa tietokirjojen toimittaminen sujuvalukuiseen muotoon osataan, ja Brownin letkautukset keventävät hetkittäin tekstiä. Vyyhtimäinen kokonaisuus on kirjoitettu napakan tarinalliseen tyyliin, jota lukee ahmien, vaikka itse teema onkin synkkä. Epstein ja hänen kaltaisensa vaanivat ja valikoivat erityisesti huono-osaisia tyttöjä, joilla oli jo valmiiksi riskejä elämässään.

Kirjasta sai paljon ajateltavaa. Koska on selvää, että Epstein-uutiset jatkuvat mediassa vielä pitkään, auttoi teos taustoittamaan sitä, mistä kaikki alkoi. Lisäksi teos pani pohtimaan, miten voisin omassa arjessani auttaa ja turvata lasten ja nuorten elämää. Ja vaikka kirjaa lukiessa tuli välillä voimaton olo ultrarikkaiden mahtimiesten tolkuttoman sikailun vuoksi, oli toimittaja-kirjailija Brownin kertojaääni varsin virkistävä vastapaino näille synkille ajatuksille. Kaikki ihmiset eivät lankea kritiikittömästi myötäilemään rikkaita, vaan ovat valmiita haastamaan heitä.

Kirjasta välittyy myös lehdistönvapauden merkitys ja tavallisten ihmisten joukkovoiman mahdollisuudet. Maailman mahtavimmat miehet liihottelevat omissa sfääreissään, mutta joskus, kun tarpeeksi monta rohkeaa tavallista ihmistä puhaltaa yhteen hiileen, saattaa paha saada palkkansa. 

Kirjalle luontevaa jatkolukemista olisi Virginia Giuffren muistelmateos Nobody's Girl, jossa Giuffre kertoo siitä, millaista oli joutua Epsteinin hyväksikäytön uhriksi. Lisäksi kannattaa seurata Julie K. Brownin Substack-tiliä, jonne hän päivittää tuoreita havaintoja uusista Epstein-tiedostoista. 

Perversion of Justice sai jo kesällä 2025 uuden myyntipiikin, kun yleisön kiinnostus Epsteinia kohtaan nousi. Kustantaja otti tuolloin paperikirjasta uuden painoksen, kertoo CNN:n juttu.  Itse hankin kirjani e-kirjana Kindleen Amazonista. Tosin tässä yhteydessä joudun mainitsemaan, että Amazonin omistaja Jeff Bezos esiintyy kyseenalaisessa valossa niin uusimmissa Epstein-julkaisuissa kuin perinteikkään Washington Post -sanomalehden tuoreissa irtisanomisissa.  

Lukeminen herätti samankaltaisia tunteita kuin Johanna Aatsalon Paljastus, vaikka kirjat kertovat näennäisesti ihan erilaisista aiheista. Yhteistä on, että molemmissa toimittajanainen haastaa vaikutusvaltaisia miehiä. Molemmissa tapauksissa mahtimiehet haluavat peitellä totuutta. Kummastakin keissistä sanomalehdet ovat uutisoineet vuosien, jopa vuosikymmenien ajan - Helsingin Sanomien arkisto kertoo, että ensimmäinen Epsteinin nimen mainitseva uutinen, "Prinssin parittajaystävä kuohuttaa brittejä", julkaistiin vuonna 2011. Nämä uutiset ovat olleet jonkinlaista oman arkisen elämäni taustakohinaa, mutta teot, joista ne kertovat, ovat järisyttäneet monien ihmisten elämää.

Lue myös nämä:
Craig Unger: American Kompromat
Johanna Aatsalo: Paljastus
Megan Rapinoe: Yksi elämä

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Kansi: Fabriikki Kustannus.

Meidän verkkaiset, ihanat päivämme olivat päättymässä, vaikka, niin kuin Julian-setä olisi huomauttanut, emme osanneetkaan sitä arvata.

 

Tämän kirjan pariin löysin maalaustaiteen kautta. Kävin alkuvuodesta katsomassa Ateneumin hienon Gothic Modern -näyttelyn, joka teki vaikutuksen. Kun etsin vierailun jälkeen arvioita ja kommentteja näyttelystä, paneuduin Kirsin Book Clubin kirjalistaan, jolta Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme löytyi.

 

Shirley Jackson oli minulle täysin vieras nimi, mutta nopea googletus sai minut uppoutumaan kirjailijan elämänvaiheisiin. Esimerkiksi tästä The New Yorkerin artikkelista saa hyvän yleiskuvan. Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Jackson on ollut kovassa nousussa viime vuosina ja niinpä pieni Fabriikki Kustannus julkaisi vuonna 2018 ilmeisesti ensimmäisen Jacksonin romaanisuomennoksen eli tämän kirjan. Kirjablogeissa teosta on luettu ahkerasti, mm. Kirjakissa on kirjoittanut tästä.

 

Linna on aina ollut kotimme kumartaa englantilaisten synkkien kartanoiden suuntaan. Pienen kylän laidalla on Blackwoodin komea talo, jossa asuu kaksi nuorta sisarusta, Mary Katherine ja Constance, sekä halvaantunut Julian-setä. Kyläläiset pelkäävät ja inhoavat Blackwoodin väkeä, muutama urhoollinen "paremman väen" edustaja sentään kyläilee. Muu Blackwoodin perhe on kuollut dramaattisella tavalla muutamaa vuotta aiemmin.

 

Kirja oli nopealukuinen, mutta tunnelmaltaan todella latautunut. Ihailin kirjan ajattomuutta: mitään ajallisia ja paikallisia maamerkkejä ei anneta. Maininta puhelimesta sentään sitoo kirjan 1900-luvulle. Kirjassa on pahuutta ja taikuutta uhkuva tunnelma, vaikka kaiken voisikin tulkita vain 18-vuotiaan Mary Katherinen eli Merrycatin sisäiseksi maailmaksi.

 

Mikään ihmisluonteen idealisti Shirley Jackson ei näköjään ole ollut. Kirjassa toisiinsa kietoutuvat riippuvuudet, pelot, hyväksikäyttöpyrkimykset, viha... Paikoin lukijana ehtii toivoa, että nyt vyyhti alkaa purkautua ja tärkeimmät henkilöt saavat onnellisen lopun, mutta mitä vielä.

 

Erinomainen kirja. Suosittelen tätä latautuneen tunnelman ja kristallinkirkkaan tyylin ystäville.

 

Käännöksestä

 

Suomentaja, Fabriikin oma Laura Vesanto on tehnyt hienoa työtä. Kieli on soljuvaa ja kirkasta. Kelpasi lukea!

 

Lue myös nämä: 
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Craig Unger: American Kompromat

Kansi: Penguin Random House.

To that end, whether it was czarist Russia or the Soviet Union, Moscow’s imperial ambitions had always begun and ended with Ukraine. Ukraine was essential if Russia was to be an empire.

In that regard, Trump answered more of Putin’s prayers than the Russian leader could possibly have imagined, inflicting more damage on NATO during the first three years of his administration than all its foes during its entire seventy-year history.

Olin varautunut lukemaan talvilomallani jotain kivaa ja piristävää, mutta päädyinkin lukemaan jotain ihan muuta: Craig Ungerin vuonna 2021 ilmestyneen tietokirjan American Kompromat. Se kertoo Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpista ja siitä, millaiset siteet hänellä on ollut venäläisiin vakoilijoihin ja rahanpesijöihin.

Kirja oli suorastaan puhdistavaa luettavaa, vaikka sen sisältö oli jokseenkin yhtä masentava kuin maailmanpolitiikan uutiset. Mutta loogisen ajattelukyvyn omaavalle lukijalle kirja tarjoaa vähintään henkistä tukea: jos uutisten perusteella näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentti on päättänyt ajaa Venäjän etua, niin American Kompromatin perusteella näin todellakin juuri on. Tavallisen ihmisen ei tarvitse yrittää pähkäillä monimutkaisia tulkintoja sille, miksi Trump toimii kuten toimii. Trump ajaa Venäjän etua, koska hän haluaa ajaa Venäjän etua ja koska hän uskoo, että Venäjä on tosi jees.

Unger on pitkän linjan toimittaja ja hän on julkaissut useita kirjoja. American Kompromat on hieman foliohattuisen tuntuinen ja esimerkiksi The Guardianissa julkaistiin melko kriittinen arvio. Kirjassa todella on jonkin verran jossittelua, arvuuttelua ja värikynää. Jos tällaiset suodattaa pois, jää jäljelle silti looginen, uskottava ja ikävä tarina. Se kertoo newyorkilaisesta liikemiehestä, joka oli altis imartelulle ja joka ajautui toistuvasti rahapulaan. Apua löytyi venäläisistä ystävistä, jotka ostivat kalliilla rahalla luksusasuntoja liikemieheltä tai järjestivät kutsuja Venäjälle neuvottelemaan kansainvälisestä liiketoiminnasta.

Tämän lisäksi liikemiehen poliittisista pyrkimyksistä halusivat hyötyä konservatiivinen katolinen uskonyhteisö Opus Dei sekä seksuaali- ja talousrikollinen Jeffrey Epstein.

Kirjan kuvaama kansainvälinen politiikan, rahan ja ihmiskaupan maailma on kuin jostakin pokkarihyllyn trilleristä vetäisty. Harvoin olen tuntenut itseäni yhtä pieneksi maan matoseksi kuin tätä lukiessani: yksityiskoneilla lentelevät ja miljardeja pyörittelevät mahtimiehet – todellakin lähinnä miehet – eivät juuri piittaa siitä, millaisia vaikutuksia heidän teoillaan on tavallisille kansalaisille. Maailma on heidän leikkikenttänsä ja muut ihmiset lähinnä pelinappuloita.

Viime aikoina mediassa on spekuloitu entistä useammin, onko venäläisillä kiristysmateriaalia – kompromatia – jonka avulla he ohjailevat Trumpia. Kirjan luettuani tulkitsen kuitenkin, että ei ole mitään väliä, esiintyykö Trump jollakin salaa kuvatulla seksivideolla vai ei. Imartelun ja lahjonnan avulla venäläiset vakoojat ovat jo Neuvostoliiton viime vuosina saaneet Trumpin ajattelemaan tavalla, joka palvelee Venäjän etua. Venäläisessä nollasummapelissä tämä tarkoittaa sitä, että samalla sekä Yhdysvaltain että Euroopan edut heikkenevät.

Mahtoikohan kirja olla kirjoitettu siksi, että se omalta osaltaan auttaisi amerikkalaisia äänestämään jotakuta muuta kuin Trumpia seuraavissa presidentinvaaleissa? Jos tämä oli tarkoitus, se epäonnistui, sillä Trump todella palasi uudestaan valtaan. Seurauksia voimme lukea uutisista joka päivä.

Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi kaikille maailmanpolitiikasta kiinnostuneille, sopivan kriittisten silmälasien läpi.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
Michelle Obama: Minun tarinani
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

L.M. Montgomery: Vihervaaran Anne

Kansi: Satu Kontinen / Art House.

"On ihanaa olla menossa kotiin ja tietää sen olevan koti", hän sanoi. "Rakastan jo nyt Vihervaaraa, enkä ole ikinä ennen rakastanut mitään paikkaa. Yksikään paikka ei ole koskaan tuntunut kodilta. Voi Marilla, olen niin onnellinen. Voisin rukoilla saman tien, eikä se olisi minusta yhtään vaikeaa."

L.M. Montgomery komeilee blogini kärkisijoilla - olen kirjoittanut tähän mennessä 16 blogipostausta, jotka käsittelevät joko hänen kirjojaan tai muuten liittyvät häneen. Kanadalainen tyttökirjaklassikko Vihervaaran Anne on uusi suomennos Montgomeryn esikoisteoksesta, joka on tähän asti tunnettu nimellä Annan nuoruusvuodet. Alkuteos Anne of Green Gables ilmestyi vuonnaa 1908. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteenkymmenenteen klassikkohaasteeseen.

Tunnetun hahmon nimen vaihtuminen suomennoksissa on tietenkin todella iso asia. Kustantamo Art Housen edustaja taustoittaa päätöstä Kotilieden haastattelussa. 

Minulle Annan muutos Anneksi oli hyväksyttävää ja ymmärrettävää, todennäköisesti siksi, että 2000-luvun puolella olen lukenut sarjaa englanniksi. Blogistani löytyy Anne of Green Gables -postaus vuodelta 2007, jossa kommentoin sitä, että vanhaa suomennosta on lyhennelty. Tässäkin on hyvä peruste uuden suomennoksen puolesta.

 

Muistelen lukeneeni, että kun Hilja Vesala suomensi Annan nuoruusvuodet vuonna 1920, olisi käännöksen pohjana ollut kirjan ruotsinnos, jota olisi lyhennelty ja muokattu käännöstyön yhteydessä. Etsin lisätietoa ja hakukone tarjosi Melissa Lambropouloksen pro gradu -tutkielman, jonka Turun yliopisto on julkaissut vuonna 2022. Tutkimuksen otsikko on Käännösvertailu Anne of Green Gables -romaanin suomennoksen alkuperäisestä (1920) ja uudistetusta (1961) versiosta käännösten uudelleenmuokkauksen näkökulmasta.

Tutkielman tiivistelmässä todetaan näin:

Tutkielmassa todetaan, että erot vuosien 1920 ja 1961 suomennosversioiden välillä johtuvat osittain suomen kielen normien muutoksesta, kielen modernisoinnista sekä lastenkirjallisuuden roolista opetuksen välineenä 1960-luvulla. Vuoden 1961 suomennosversio on enimmäkseen paranneltu versio vuoden 1920 suomennosversiosta, mutta paikoin vuoden 1961 suomennosversiossa esiintyy virheitä, joita vuoden 1920 suomennosversiossa ei ole. Tutkielman loppupäätelmänä on, että uudelleensuomennos Anne of Green Gables -teoksesta olisi erittäin tervetullut ja että se, mitä tulisi ottaa huomioon uudelleensuomennosta tehdessä olisi oiva jatkotutkimuksen aihe.

 

Minulla on omassa kirjahyllyssäni Annan nuoruusvuosien kuudestoista painos, joka on julkaistu vuonna 1992. Sen esilehdellä lukee, että kyseessä on Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos. Mutta kuten Lambropouloksen gradusta voi lukea, tarkistajana ei ole toiminut Vesala itse, joka menehtyi vuonna 1929.

No, nyt huutoon on vastattu. Kiitos kustantamo Art Houselle toimeen tarttumisesta!

Vihervaaran Annen suomentaja on Terhi Leskinen, joka on palkittu mm. Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinnolla vuonna 2002. Suomennos onkin todella hyvä. Kirjasta tuli kuin kiillotettu koru: teksti maistuu tuoreelta ja raikkaalta. Montgomeryn ihana huumori ja mainio silmä sosiaalisten yhteisöjen pienille ristiriidoille pääsee kukkimaan Leskisen käännöksessä.

Kirjasta löytyy myös sana, jolle en saa lainkaan osumia millään hakukoneella: lännenmannukki. Kyseessä on kukka, jonka kukkimista Anne erityisesti ihailee. Kukan olemus on askarrattanut myös englanninkielisiä lukijoita. Blogissa Tuscarora Lodge & Canoe Outfitters on hyvä kirjoitus, jossa selvitetään, mikä ihmeen kukka tämä mayflower oikein onkaan. Kukan latinankielinen nimi on Maianthemum canadense. Leskisellä lienee ollut melkoinen selvittäminen muidenkin kukkien ja kasvien nimissä, niitä Annen sivuilla riittää.

 

Tässä lyhyt käännösvertailuesimerkki. Alkuteksti on julkaistu e-kirjana Project Gutenbergissa. Vanhempi suomennos on vuoden 1992 painoksesta, viimeisimpänä Leskisen suomennos.

 

 “Jane’s mother is going to let her have a birthday party?”

Diana shook her head, her black eyes dancing with merriment.

“I can’t think what it can be,” said Anne in despair, “unless it’s that Moody Spurgeon MacPherson saw you home from prayer meeting last night. Did he?”

“I should think not,” exclaimed Diana indignantly. “I wouldn’t be likely to boast of it if he did, the horrid creature! I knew you couldn’t guess it." 

Vuoden 1992 versio:

 

- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäivilleen?

 

Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat veitikkamaisesti.

 

- En voi aavistaakaan mitä se on, sanoi Anna toivottomana. - Ehkä Joe MacPherson saattoi sinut kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?

 

- Pyh, kaikkea vielä! puuskahti Diana närkästyneenä. - Se inhottava otus! Ei, et sinä koskaan voi arvata sitä. 

Vuonna 2024:

"Janen äiti antaa hänen järjestää syntymäpäiväjuhlat?"

 

Diana pudisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat vallattomasti.

 

"En keksi, mistä voi olla kyse", Anne sanoi epätoivoisena, "ellei sitten Moody Spurgeon MacPherson saattanut sinua kotiin rukousillasta eilen illalla. Saattoiko?"

"Ei todellakaan", Diana puuskahti närkästyneenä. "Enkä ikimaailmassa kehuskelisi asialla, jos hän olisi tehnyt niin, mokomakin puistattava hirvitys! Tiesinhän minä, ettet arvaisi sitä."

 

Itse romaanista totean samaa kuin vuoden 2007 postauksessani: kirjan rakenne on vähän outo, kun loppupäässä monen vuoden tapahtumat tuntuvat tulevan yhdessä rysäyksessä ja kirjan sivuhenkilöt alkavat kaikki ihailla Annea pikkuisen liikaa. Panen nämä esikoiskirjailijuuden piikkiin, monet Montgomeryn myöhemmät teokset ovat rakenteellisesti paljon jäntevämpiä.

Se, mikä näin vuonna 2025 oli kirjassa mahtavaa, oli siitä pursuava Annen elämänilo ja mielikuvituksen voima. Ei mikään ihme, että juuri tämä kirja on niin monelle lohtukirja, johon palataan vuodesta toiseen, kun maailmalla myrskyää. Avonlean tiivis ja lämmin kyläyhteisö on Annelle turvallinen paikka kasvaa. Hän kokee elämän ilot ja surut täysin sydämin, omasta sisäisestä kokemusmaailmastaan ja lähimmäisistään voimaa ammentaen. Voi miten virkistävää!

Vihervaaran Annea kelpaa siis lämpimästi suositella sekä niille, joille Anna/Anne on ennestään tuttu, että niille, jotka eivät aiemmin ole Vihervaarassa vierailleet.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua
Matteuksen evankeliumi
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

Kansi: Ecco.

I once had a garden. I can remember the smell of the turned earth, the plump shapes of bulbs held in the hands, fullness, the dry rustle of seeds through the fingers. Time could pass more swiftly that way.

 

Palasin Margaret Atwoodin klassikon The Handmaid’s Talen pariin HelMet-lukuhaasteen vuoksi. Olen lukenut tämän muutama vuosi sitten, jolloin pidin blogikirjoittamisesta taukoa. Eräs lukuhaasteen kohta on ”kirjasta on tehty tv-sarja” ja päätin valita kirjan, johon perustuvaa tv-sarjaa olen itsekin katsellut. 

 

Elisabeth Mossin tähdittämän The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen tuotantokausi esitettiin vuonna 2017. Sarjaa on julkaistu viisi tuotantokautta ja ilmeisesti kuudes tuotantokausi jää sarjan päätöskaudeksi. Se on tarkoitus julkaista ensi vuonna.

Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti, mutta katseluni hyytyi jonnekin toisen tuotantokauden alkuun. Syytän tästä eniten omia ruuhkavuosiani – kaikkeen ei aika riitä ja minun kohdallani television katselu on se, jota olen karsinut.

Itse kirjahan on aivan loistava. Ensimmäisellä lukukerralla myötäelin naisten alistamisen synnytyskoneiksi niin vahvasti, että kirja tuntui lähes kauhukertomukselta. Pari vuotta sitten luin Atwoodin Testamentit, jossa hän palasi Gileadiin ja laajensi alkuperäisteoksen maailmaa.

Nyt toisella kerralla kirja oli edelleen erittäin vetävä, mutta maltoin myös tarkkailla sen yksityiskohtia hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tosin kun yrittää googlettaa selityksiä ja tulkintoja, joita muut ovat kirjasta tehneet, saa hakutuloksiin valtavan määrän erilaisia ”esseepankkeja”. Ilmeisesti englanninkieliset oppilaitokset luetuttavat tätä kirjaa paljon oppilaillaan ja jos oppilaat eivät jaksa lukea teosta, he voivat vähän pinnata ja poimia mallivastauksia näiltä apusivustoilta.

Kertaus juonesta: fanaattiset kristityt ovat tehneet vallankaappauksen Yhdysvalloissa. Hedelmälliset naiset pannaan aivopesua muistuttavaan koulutukseen ja heidät jaetaan valtaapitävien miesten orjattariksi. Heidän tehtävänsä on synnyttää isäntäpariskunnalleen lapsi. Jokaisella orjattarella on kolmen pestin verran aikaa onnistua. Jos lasta ei kuulu, orjatar lähetetään saastuneisiin siirtokuntiin.

The Handmaid’s Tale on minämuotoinen kertomus orjatar Offredin näkökulmasta. Offredin selviytymistaktiikka on varovaisuus: hän ei halua erottua liikaa joukosta, etteivät erikoisjoukot saavu pakettiautollaan vangitsemaan häntä. Offredilla on äärimmäisen vähän valinnanvapautta, mutta joitakin mahdollisuuksia tehdä pieniä päätöksiä hän pystyy tekemään.

Atwoodin kerrontatekniikka ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin – ja luultavasti juuri sellaisia moni minua parempi kirjoittaja on noihin esseepankkeihin jo tehtaillut. Minämuotoinen kerronta tuntuu enimmäkseen siltä, että kertoja kuvailee tapahtumia reaaliajassa ja pysähtyy välillä muistelemaan menneitä. Mutta jossakin kohtaa käy ilmi, että itse asiassa hän tuntuukin kertovan tarinaansa tulevaisuudesta käsin. Ensimmäinen kohta, jonka havaitsin tähän liittyen, on kohtaus jossa kertoja mainitsee, ettei hän tietyn tapaamisen jälkeen nähnyt erästä henkilöä enää koskaan. Kirjan edetessä Offred välillä kuvaa tapahtumia osin mielikuvituksensa kautta, kunnes tunnustaa kuvitelleensa kohtauksen ja kertoo sitten saman tapahtuman uudelleen, näennäisesti luotettavammin.

Offred on siis ehdottomasti epäluotettava kertoja. Tätä alleviivaa myös kirjan epilogi, jossa tulevaisuuden historiantutkija analysoi Offredin kertomusta.

Huomioni kiinnittyi myös runsaaseen kukkasymboliikkaan. Tähän Offred itsekin viittaa: hän mainitsee halunneensa kertoa paljon kukista. Kukat ovat monimuotoinen symboli: ne symboloivat ainakin rakkautta ja lukuisia muita tunteita ja naiseutta. Tässä kirjassa kukat ovat myös suorasukainen hedelmällisyyden symboli.

Ensimmäisellä lukukerralla kauhistelin eniten yhteiskunnallista sortoa ja naisten alistamista. Tällä kertaa pidin vielä pahempana sitä tapaa, jolla Offredin oma tahto murenee – ei aivan kokonaan, mutta sitä nakerretaan pala palalta. Erityisesti tavat, joilla Offred joutuu mielistelemään isäntäänsä, komentajaa, tuntuvat inhottavilta. Offred tietää olevansa miehen päätöksistä riippuvainen, joten hän joutuu tulkitsemaan ja puntaroimaan tämän käytöstä jatkuvasti. Tehoa taitaa vain lisätä se, että Atwood on valinnut komentajalle melko arkipäiväisiä tapoja, joilla hän osoittaa valtaansa Offrediin. 

Pian The Handmaid’s Tale täyttää neljäkymmentä vuotta - ensipainos julkaistiin vuonna 1985. On surullista todeta, että näiden vuosien aikana länsimaat ovat kulkeneet jo jonkin verran Gileadin suuntaan. Olisipa mukavaa todeta, että kirja on dystopiaa. Mutta monet sen elementit ovat arkea ympäri maailmaa ja myös läntisissä hyvinvointivaltioissa sen sisältämiä aineksia on näkösällä alati enemmän.

Kirja on saatavilla myös suomeksi, nimellä Orjattaresi. Suomennosta on tarkistettu uusintapainoksia varten, eli lienee parempi valita suomennoksista mahdollisimman tuore painos.

Lue myös nämä:
Margaret Atwood: Testamentit
Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley
Stephen King: 22.11.63

Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley

Kansi: WSOY.

Nyt hän esitti reipasta nuorta miestä, joka oli viettänyt iltapäivän vedessä ja rannalla siksi, että hänen epätavallinen makunsa nyt vain oli sellainen ja hän oli hyvä uimari eikä tuntenut kylmyyttä uidessaan viileänä päivänä myöhäiseen iltapäivään.

 

Lainasin Patricia Highsmithin Lahjakkaan herra Ripleyn kirjailija Sofi Oksasen suosituksen perusteella. Oksanen jakaa Facebook-sivullaan usein kirjavinkkejä ja päätin käyttää tätä vinkkiä ruksiakseni HelMet-lukuhaasteessa kohdan ”Kirjailijan suosittelema kirja”.

Lahjakkaasta herra Ripleystä on tehty elokuva- ja tv-sovituksia ja vaikka elokuvatietämykseni on varsin ohutta, pääsen kehumaan katselleeni sekä vuoden 1999 elokuvasovituksen (pääosassa Matt Damon) ja vuoden 1960 elokuvasovituksen (pääosassa Alain Delon). Lukiessa erityisesti Damonin tähdittämä versio nousi mieleen – pitääpä yrittää nähdä se joskus uudestaan sopivassa välissä. Uuteen pokkaripainokseen on otettu kuva Netflix-suoratoistopalvelussa nähtävästä tuoreesta tv-sarjasovituksesta (pääosassa Andrew Scott).
 

Lahjakas herra Ripley on ilmestynyt vuonna 1955 eli ensi vuonna kirja viettää 70-vuotispäivää. Kunnon klassikon lailla kirjassa ei ole mitään vanhentunutta, vaikka oman aikansa ajankuvaa sen sivuilta voikin lukea. Ihmiskuvauksena se on pirullinen ja pureva. Totesin, etten tiedä juuri mitään kirjailija Patricia Highsmithin elämästä – nopean googlettamisen myötä hänen vaiheisiinsa kannattaisi ehdottomasti perehtyä kunnolla. Värikäs nainen ja mielenkiintoinen kirjailija!

Pannaanpa tähän väliin spoilerivaroitus – penkaisen erilaisia juonenkäänteitä ja ratkaisuja tavalla, joka saattaa pilata lukunautinnon, jos kirjaa ei ole ennen lukenut. Vertaan kirjaa myös muihin kirjoihin ja niiden juonenkäänteisiin.

Kirjan juoni taitaa olla yleisellä tasolla tuttu. Vaatimattomasta taustasta ponnistava Tom Ripley pääsee Italiaan, jossa hänen pitäisi houkutella laiska perijä Dickie palaamaan kotiin Amerikkaan. Ripley ihastuu Dickien elämäntyyliin ja omaksuu hänen identiteettinsä. Sitten alkaa kissa-hiiri-leikki: jääkö Tom Ripley kiinni petoksista ja murhista vai pystyykö hän sumuttamaan kaikkia?

Kirja tuntui intertekstuaalisimmalta kirjalta, jonka olen aikoihin lukenut. Intertekstuaalisuus tarkoittaa, että kirja viittaa toisiin kirjoihin ja ikään kuin keskustelee muiden tekstien ja teosten kanssa. Minusta teos todellakin keskusteli sekä aiemmin ilmestyneiden teosten että paljon myöhemmin ilmestyneiden teosten kanssa.

Ensinnäkin kirjassa oli paljon samaa suosittelijansa, Sofi Oksasen, tuotannon kanssa. Oksasen teosten vakiohahmoja on henkilö, joka pelkää, että hänen salatut tekonsa tai salattu identiteettinsä paljastuu muille. Esimerkiksi Kun kyyhkyset katosivat -kirjan Edgar oli kameleontti, joka haisteli tuulta ja mukautui vallitseviin olosuhteisiin ja onnistui näin pelastamaan oman nahkansa.

Toisaalta kirja toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin klassikon Kultahatun. Siinä rikas ja salaperäinen herra Gatsby paljastuukin rikolliseksi, seurapiirien kuplaksi. Self made man -ihanne on ylipäätään amerikkalaisen kulttuurin läpileikkaava teema ja todellisia itsensä luoneita miehiä sekä Gatsby että Ripley ovat.

Kolmanneksi kirja toi mieleen Mad Men -tv-sarjan, jonka olen katsonut läpi parikin kertaa (aikana, jolloin minulla riitti vielä tunteja viikossa tv-ohjelmien katsomiseen). Sarjan päähenkilö Don Draper on ottanut nimensä ja identiteettinsä kuolleelta mieheltä. Myös hän pelkää jäävänsä kiinni ja paljastuvansa ja myös hän kykenee sulautumaan seurapiireihin miellyttävän ulkomuotonsa ja salaperäisen vaitonaisuutensa ansiosta.

Neljänneksi kirja toi mieleen Donna Tarttin Tiklin. Kun luin sen alkuvuonna, kiittelin sitä, ettei kirja kerro siitä, miten köyhä poika pyrkii parempiin piireihin vaan pikemminkin alaspäin, rikollisten piireihin. Tartt oli vaihtanut näkökulmaa, joka Highsmithilla oli vielä täysin relevantti: varakkaiden ja joutilaiden yläluokkainen seurapiirielämä ja matkustelu kiehtoo Ripleytä suunnattomasti ja hän haluaa päästä siihen osaksi.

Luonnekuvauksena Tom Ripleyn hahmo on todella moniulotteinen. Onko hän homo, joka yrittää tukahduttaa seksuaalisen suuntauksensa? Onko hän autisti, joka maskaa käytöstään jäljittelemällä muiden ilmeitä, eleitä ja reaktioita? Onko hän psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan minkäänlaista empatiaa muiden kärsimyksiä kohtaan? Kirjassa hän mainitsee matemaattisen lahjakkuutensa ja loogista päättelykykyä hänellä todella riittää – niin pitkälle hän pystyy punomaan valheiden verkkoaan ja pitämään langat käsissään.

Kirjassa käännellään ja tutkitaan sitä, mitä identiteetti tarkoittaa. Tätä kelpaa peilata nykyäänkin, sillä nykyään on muotia sanoa, että jokainen voi olla aivan mitä itse haluaa. Onko se totta? Jos sanoo olevansa jotain, jota kuitenkaan siihen asti ei ole ollut, muuttuuko todella haluamansa kaltaiseksi ihmiseksi? Kirjan vastaus tuntuu olevan, että kyllä, ihminen voi omaksua itselleen uudenlaisen hahmon, jos itse on valmis uskomaan omaan asiaansa tarpeeksi lujaa. Jopa omiin valheisiinsa pitää olla valmis uskomaan.

 

Kirjan sivuhahmoista Marge kiinnosti minua, sillä kirjan sivuilta hänestä välittyi aivan erilainen kuva kuin vaikkapa vuoden 1999 filmauksessa. Siinä Margea esitti Gwyneth Paltrow, vaaleanviileä pitkäraajainen kaunotar, enkelimäinen Dickien tyttöystävä. Mutta kirjassa Margen ja Dickien välinen suhde on jotain ihan muuta. Margen kuvataan olevan partiotyttömäinen pullukka, joka on yksipuoleisen ihastunut Dickieen, joka taas pyrkii monin tavoin välttämään liiallista sitoutumista Margeen. Kuvauksen perusteella Margen rooliin sopisi vaikka Lena Dunhamin kaltainen näyttelijä ennemmin kuin Paltrow’n kaltainen.

Erityiskiitosta annan siitä, miten kirja kuvaa amerikkalaisia poissa kotoaan. Lukemattomissa angloamerikkalaisissa teoksissa vieraaseen maahan lähtee kuvataan eksotisoinnin kautta. Uusi ympäristö on kuin jokin lasten leikkipuisto ja ihastelevat amerikkalaiset suhtautuvat ylemmyydentuntoisesti liikuttaviin pikku alkuasukkaisiin ja heidän höpsön erilaiseen kulttuuriinsa. Lahjakkaassa herra Ripleyssä italialaiset ovat sivuroolissa amerikkalaisiin päähenkilöihin verrattuna, mutta Italia on ehdottomasti yksi pääosan esittäjistä. Miljöökuvaus on todella antoisaa ja elävää.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen ja suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1984. Uutta painosta varten Sappinen on tarkistanut suomennoksen. Käännös onkin erittäin miellyttävää, kaunista ja luontevaa suomen kieltä. Kelpasi lukea suomeksi!

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Donna Tartt: Tikli
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Stephen King: 22.11.63

Kansi: Tammi.

Jos haluat tietää, mihin poliittinen kiihkoilu voi johtaa, katso Zapruderin filmi, erityisesti ruutu 313, jossa Kennedyn pää räjähtää.

 

Ylläoleva sitaatti ei ole itse romaanista, vaan sen jälkisanoista. Stephen Kingin 22.11.63 odotteli hyllyssä lukuvuoroaan, kun se muuttuikin yhtäkkiä ajankohtaiseksi. Heinäkuun puolivälissä Yhdysvaltain presidentinvaalien ehdokas ja ex-presidentti Donald Trump joutui salamurhayrityksen kohteeksi, mutta selvisi pintahaavalla. Romaani 22.11.63 kertoo Kennedyn salamurhasta. Eräs kirjan toistuvia teemoja on sekin, miten historia toistaa itseään ja miten pieni ihminen välillä voi huomata yllättävää toisteisuutta omassa elämässään. Koin tämänkaltaisen hetken verratessani uutisia ja tätä vuonna 2013 suomennettua kirjaa.

 

22.11.63 löysi tiensä lukupinooni Kirsin kirjanurkan kautta. Olen asettanut itselleni sivumäärätavoitteen tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa. Päästäkseni siihen minun kannattaa yrittää lukea paksuja kirjoja. Muistelin, että Kirsi on joskus viettänyt "Paksu heinäkuu" -teemaa ja sieltä paksujen kirjojen joukosta 22.11.63 löytyi.

Tutustuin Stephen Kingin kirjoihin 90-luvulla. Muistelen, että joskus yläasteaikoina Kingin kauhukirjat nousivat ikätovereideni suosioon ja minäkin luin muutaman. Tuolloin Kingillä oli vielä jotenkin roskainen maine, hänen kirjansa tuntuivat kuuluvan samaan kategoriaan vaikka Virginia Andrewsin kirjojen kanssa. Sittemmin yleinen suhtautuminen genrekirjallisuuteen on muuttunut huomattavammasti sallivammaksi. Kingin maine on ainakin parantunut: häntä pidetään jonkinlaisena kunnioitettavana mestarihahmona, joka nykyään vaikuttaa olevan myös sivistyksen ja kulttuurin esitaistelija. Tänä vuonna hän viettääkin 50-vuotistaiteilijajuhlaa kirjailijana. Julkaistuja teoksia hänellä on valtava määrä.

En itse ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Vertaan kauhukirjallisuutta huvipuistolaitteisiin: ymmärrän, miksi ne ovat monesta hauskoja, mutta minulle tulee helposti huono olo. 22.11.63 ei kuitenkaan ole kauhua, vaan pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kallellaan oleva trilleri. Se on vaihtoehtohistoriaa: jos ajassa voisi matkustaa taaksepäin ja estää John F. Kennedyn murhan, muuttuisiko Yhdysvaltojen historia parempaan suuntaan?

 

Kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja Jake, joka päätyy aikamatkustajana menneisyyteen ja ryhtyy jäljittämään Kennedyn murhaajaa, Lee Harvey Oswaldia.  Aikamatkustaminen on mielestäni hieman kulunut aihe, joten ilahdutti kun King löysi siihen mielestäni tuoreita näkemyksiä. 

Koska valitsin kirjan sen muhkean, yli 800 sivun paksuuden, perusteella, pohdin hieman, että kävisikö lukeminen puuduttavaksi. King pohjustaa tarinaa kaikessa rauhassa ja ehdin jo miettiä, päästäänkö asiaan. Mutta sitten juoni alkoi imeä ja suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin. Paksujen kirjojen hyvä puoli on, että jos ne toimivat, niihin voi uppoutua tuntikausiksi. No, arjessa minulla ei tällaista uppoutumisaikaa aina ole, mutta kesälomaan tällainen intensiivinen lukeminen tuntuu kuuluvan.

22.11.63 on paitsi vetävä, myös henkilöhahmojensa puolesta realistinen, empaattinen ja samastuttava. Ikäisekseen mieskirjailijaksi King kirjoittaa myös kiitettävän uskottavia naishahmoja. Samanlainen paradoksi on, että hän osaa kirjoittaa niin uskottavasti tavallisten pienten ihmisten arjesta - onhan hänen omaisuutensa paisunut nettitietojen perusteella jo noin puoleen miljardiin dollariin. 

 

Kirjan jälkisanoissa King kiittelee työryhmäänsä mm. tutkimusavusta. Miljonäärikirjailijalla epäilemättä onkin varaa teettää perusteellinen taustaselvitys historiallisia kuvauksia varten, mutta mitään turhaa infodumppausta King ei harrasta. Ylipäätään teksti on mielestäni kypsän kirjailijan kynästä: vaikka sanoja on paljon, jokainen sana on tarpeen. King on päättänyt luoda upottavan, intensiivisen ja yksityiskohtaisen kirjallisen maailman ja siinä hän on onnistunut.

 

Olen iloinen, että luin Stephen Kingin romaanin pitkästä aikaa, sillä kirja osoittautui todella hyväksi. Suosittelen tätä Yhdysvaltojen historiasta kiinnostuneille ja ylipäätään vetävän tarinan ystäville.

Käännöksestä

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro alkaa olla nimeltä tuttu minulle. Suomennos enimmäkseen kulkee hyvin, mutta hieman hämmentävää oli, miten paljon tekstistä oli jätetty suomentamatta. Ymmärrän, että vaikkapa laululyriikkaa ei ole pakko lähteä suomentamaan, mutta esimerkiksi poundcake-leivonnaiselle olisi aivan hyvin voinut valita suomenkielisen nimen. Arvelen, että vaikkapa "kuivakakku" tai "kahvikakku" olisi aivan riittävän hyvä suomennos.

 

Lue myös nämä:
Emily St. John Mandel: Asema 11
Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies
Joyce Carol Oates: Blondi

Angie Thomas: Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus

Kansi: Otava.

Me liidetään kohti rämealueen perukoita. Puut peittävät häikäisevän auringon ja ilma jäähtyy hieman. JP kavahtaa, kun me kohdataan vastakkaiseen suuntaan uiva suonväkiparvi. Heillä on ohuempi pyrstö kuin merenväellä, ja sen suomut muistuttavat alligaattorin suomuja.

Angie Thomas teki maailmanlaajuisen kirjallisuusläpimurron esikoisromaanillaan Viha jonka kylvät vuonna 2017. Se kertoo
mustien kohtaamasta poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa. Minäkin luin kirjan muutama vuosi sitten. Tänä vuonna Hesarin arvio kiinnitti huomioni: Angie Thomas on julkaissut Harry Potter -henkisen sarjanavauskirjan Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus, jossa musta mississippiläistyttö seikkailee yliluonnollisissa kuvioissa.
 

Joten kun törmäsin kirjaan kirjastossa, nappasin sen mukaani. Toiminnantäyteinen, lähes toimintaelokuvamainen kirja oli varsin nopealukuinen, joten jos joku kaipaa mukaansatempaavaa ja ahmittavaa kirjaa, tässä sinulle sellainen.

Tarina alkaa Jacksonin kaupungissa Mississippin osavaltiossa. 12-vuotias Nic elää isänsä kanssa kahdestaan. He kuuluvat Ihmeellisiin, yliluonnollisiin olentoihin, jotka elävät tavallisten ihmisten keskuudessa. Isä ei ole kertonut Nicille juuri mitään menneisyydestään, joten kun Nic pääsee jyvälle isänsä peittelemistä salaisuuksista, tempautuu hän seikkailujen pyörteeseen. Mukana seikkailussa on paras kaveri JP sekä toinen lapsi, jonka henkilöllisyys jääköön tässä kertomatta.

Kirja oli todella vauhdikasta tykitystä. Juonitasolla kirjaa on vaikea pitää erityisenä, pursuaahan brittiläinen lastenkirjallisuus juuri tämänkaltaisia tarinoita. Puhuttelevaksi ja persoonalliseksi kirjan tekee Thomasin taito kytkeä mukaan afroamerikkalaista historiaa ja maantiedettä. Upeaa! Jatko-osia todennäköisesti seuraa, sen verran selkeästi tulevia käänteitä pohjustetaan.

Näsäviisas ja paikoin uhkarohkea Nic onkin mainio sankaritar, jonka seurassa viihtyy. Kirjaa voi suositella sekä lapsille että aikuisille. Ja jos kärsit lukujumista eikä kirjallisuus oikein tunnu innostavan, tämä on mahtava täsmälääke jumien aukomiseen.

Suomennoksesta

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro onnistuu kohtuullisen hyvin siinä, mikä kirjassa on kielellisesti vaativaa: kuinka kirjoittaa luontevan kuuloista nuorten puhekieltä siten, että se on kirjallisena tekstinä miellyttävää luettavaa. Hienoa!

Fantasiagenreen kuuluvat itse keksityt sanat ja termit ovat myös saaneet mukavia suomennoksia. Kelpaa lukea!

 

Lue myös nämä:
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7

Emily St. John Mandel: Asema 11

Kansi: Tammi.

Garrett oli ampuvinaan ritsalla metsänrajaan. "Viuh!" hän sanoi kuiskaten. Ja sitten kuuluvammin: "Kun halusin sanoa 'ystävällisin terveisin', kirjoitin vain 'yst.'"

"Niin minäkin. Ihan käsittämätöntä. Olisiko ollut aivan liian hidasta ja vaivalloista kirjoittaa 'ystävällisin terveisin'?"

Emily St. John Mandelin kirja Asema 11 oli HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkki kohtaan "kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa". Romaani on Mandelin kansainvälinen läpimurtoteos ja siitä on tehty myös tv-sarja Station 11. Koronapandemian läpi rämpineille kirjassa onkin paljon samastuttavaa: juonen ytimessä on maailmanlaajuinen, nopeasti leviävä ja tappava tauti, joka romahduttaa pohjoisamerikkalaisen sivilisaation.

 

Päähenkilöitä on useita, kenties tärkein on Kirsten, joka oli lapsi kun georgiantauti iski. Kirjan nykyhetkellä hän kuuluu kiertävään näyttelijäseurueeseen, joka esittää Shakespearen klassikoita. Vaeltamisessa on vaaransa, sillä kaikki kyläyhteisöt eivät hyväksy muukalaisia vierailulle.

 

Asema 11 on todella sujuvalukuinen olematta kuitenkaan höttöä. Mandel on taitava kirjailija tavalla, jota en osaa tyhjentävästi määritellä. Henkilöhahmot tuntuvat todenmukaisilta, risteilevät ihmissuhteet ovat kiinnostavia ja monet detaljit tuntuvat merkityksellisiltä. Pidin erityisesti Mirandan sarjakuvaprojektista.

 

Kirjan tunnelmassa on jotain mieleenjäävää, vaikka oikeastaan mikään aineksista ei ole mitenkään äärimmäisen persoonallinen. Mutta kaipa hyvän kirjailijan merkki onkin se, että osaa koostaa tutunoloisista aineksista jotain uutta ja raikasta.

 

Asema 11 pohtii hienovaraisesti, ei saarnaavasti, länsimaisen elämäntavan typeriä puolia. Jos pitäisi palata nollapisteeseen, osaisiko ihmiskunta olla viisaampi? 

 

Kirja sai minut myös tutkimaan karttasovelluksesta Vancouverin rannikolla sijaitsevia pikkusaaria (kiehtovia!) ja lukemaan kirjailijan haastatteluja ja henkilöhistoriaa. Saatanpa lukea Mandelin kirjoja lisääkin, jos kohdalle osuvat.

Suomennoksesta 

 

Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka nimi on jäänyt mieleen laadun takeena. Tämäkin suomennos on kaunista, miellyttävää ja luistavaa suomea - ei tarvitse jännittää, töksähtääkö lukeminen epäluonteviin ilmaisuihin. Ei töksähdä!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kate Beaton: Ducks

Kansi: Drawn & Quarterly.

Kanadalaisen Kate Beatonin sarjakuvaromaani Ducks ilmestyi viime vuonna. Se on kerännyt tukun palkintoja - mainittakoon kaksi Eisner-palkintoa, Canada Reads - palkinto ja se, että Barack Obama suositteli sitä yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Itse olen ollut jotenkin pihalla viime vuosien kotimaisista tai englanninkielisistä sarjakuvauutuuksista, mutta onneksi bongasin teoksen Facebook-syötteestäni, kun sarjakuvakentällä kunnostautunut kaverini suositteli sitä.

 

Kate Beaton perusti sarjakuvabloginsa Hark! A Vagrant vuonna 2007. Arvelen, että nörttikulttuuriin taipuvaiset ihmiset tuntevat hänen sarjakuvastrippinsä ja uskon monen valtavirtakulttuurin harrastajankin vähintään törmänneen niihin. Ducks, alaotsikoltaan Two Years in the Oil Sands on tyyliltään aivan erilainen - se on dokumentaarinen ja omaelämäkerrallinen kuvaus kanadalaisen Albertan provinssin öljyteollisuudesta.

 

Ducks on palkintonsa ansainnut. Se on todella monitahoinen ja monitulkintainen teos, vaikka sen ydintarina on kerrottu melko yksinkertaisesti. Nerokasta. Lainasin teoksen kirjastosta, mutta pitänee ostaa tämä omaan hyllyyn.

21-vuotias Katie Beaton on suorittanut Bachelor of Arts -tutkinnon, historia pääaineenaan. Hän on kotoisin Cape Bretonin saarelta itäisestä Kanadasta. Rakennemuutos on runnellut alueen työmarkkinoita ja nuoret muuttavat muualle työn perässä. Katie haluaa maksaa opintolainansa nopeasti pois ja hän hakee töitä Albertasta, koska öljyteollisuuden vuoksi alueelle on syntynyt uusia työpaikkoja valtavasti. Niinpä hän pääsee aloittamaan työt öljykentän työkaluvarastossa vuonna 2005.

 

Katie kuvaa kokemuksiaan erittäin miesvaltaisessa ympäristössä, raskaan teollisuuden alalla tunnistettavasti. Muistan elävästä elämästä lukemattomia kommentteja, joissa naisia kehotetaan hakeutumaan miesvaltaisille aloille paremman palkan perässä. Useimmat kommentoijat sivuuttavat täysin ne epäkohdat, joihin lähes kuka tahansa nainen törmää miesten keskellä. Kaikki miehet eivät kykene suhtautumaan naiseen kuin ihmiseen ja työtoveriin, vaan he kohtelevat naisia "vain naisina", usein lähinnä seksuaaliobjekteina.

Katie ei jätä leikkiä kesken, vaan puurtaa eteenpäin kunnes saa lainansa maksettua. Tätä sisukkuutta ja pärjäämistä ihailin, vaikka ymmärrän hyvin että ei suorittaminen saisi tapahtua omanarvontunnon ja ihmisarvon kustannuksella. Kirjan iso teema kuitenkin on, että juuri sitä kuitenkin  usein vaaditaan. Öljybuumin vuoksi sorsat hukkuvat, alkuperäiskansat tuhoutuvat, työntekijöiden terveys pettää, ihmissuhteet romahtavat ja mielenterveys kärsii. Samalla ihmiset selittävät itselleen ja toisilleen, mitä kaikkea hyvää työllä saakaan aikaiseksi.

Ducks on paksu teos, mutta Beaton on tehnyt siihen todella kevyen ja luistavan rakenteen. Teos on jaettu jaksoihin tapahtumapaikan mukaan. Jaksot koostuvat vaihtuvista tilanteista, jotka vaikuttavat etenevän kronologisesti. Tämä pilkottu, mutta yhtenäinen rakenne tekee tarinasta todella sujuvalukuisen. Se on taitavan sarjakuvakertojan saavutus, kun ottaa huomioon että kirja sijoittuu öljyteollisuuteen, on väritykseltään harmaasävyinen ja kohtaukset sijoittuvat usein ikkunattomiin sisätiloihin. Ahtaus, pölyisyys ja ankeus tulevat lähelle.

 

Nuori Katie ei saarnaa, vaan tarkkailee ja havannoi. Useimmat vastaantulevat asiat ovat hänelle upouusia ja monesti käsittämättömiä. Ja vaikka pahoja asioita tapahtuu, on hänellä elämässään kannattelevia tukipilareita: hän on lapsuudessaan saanut perheeltään rakastavaa tukea ja muut Albertaan päättyneet Cape Bretonin asukkaat haluavat tarjota hänelle tukeaan. 

 

Ducks on tärkeä myös siksi, että se on tuore ja ajankohtainen teos duunarielämästä. Niin Suomessa kuin angloamerikkalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on puhuttu kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta. Beaton tarjoilee omakohtaisen näkemyksensä työelämään. Sarjakuvan voima on suuri, varsinkin kun eräässä kohtauksessa työntekijät muistuttavat toisiaan siitä, että työpaikalla ei saa valokuvata. Piirtäjän taidoilla Beaton tuo näkyväksi kaiken sen, minkä valokuvaaminen olisi ollut kiellettyä.

Kirjan lukemisen jälkeen uppouduin lukemaan netistä Ducksin arvioita ja lisätietoja teoksen teemoista. Huomaan kääntäneeni katseen sivuun Kanadan öljyhiekan ongelmallisuudesta, sillä hakukoneella uutisia löytyy vaikka kuinka. Jo vuonna 2008 - samana vuonna kun Beaton lopetti Albertassa työskentelyn - Taloussanomat on kirjoittanut ympäristöjärjestöjen kritiikistä Shelliä kohtaan öljyhiekan hyödyntämisen vuoksi.

 

Ducks tarjoaa pohdittavaa ja houkuttelee lisälukemisen pariin. Painava ja tärkeä teos - ja samaan aikaan tuttu ja samastuttava, nuoren tytön liikkeellelähtö suureen maailmaan, omaa tietään etsimään.

Lue myös nämä:
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä
Craig Thompson: Blankets