Yhdeksän vuotta sitten kirjoitin George R.R. Martinin Valtaistuinpeli-kirjasta näin: Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja
vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko
pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan,
Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän,
tunnistettavan amerikkalaisia.
Sittemmin Valtaistuinpeli-bloggauksestani on tullut blogini kommentoiduimpia tekstejä, sillä erityisesti kritiikkini kirjan melko kehnoa suomennosta kohtaan herätti paljon keskustelua. Minä jatkoin kuitenkin Valtaistuinpelin maailmassa tv:n äärellä. Ryhdyin seuraamaan sarjaa Ylen kautta eli vuonna 2012. Tämän vuoden alussa katsoin kahdeksannen tuotantokauden viimeiset jaksot Yleltä - seurasin ohjelmaa siis kahdeksan vuoden ajan.
En missään vaiheessa ollut Game of Thronesin intohimoisimpia faneja. Pitkin matkaa minua vaivasi epämääräinen tunne: onko tässä tarinassa mitään pintaa syvemmällä vai onko tämä vain "silmäkarkkia" - upeita maisemia, näyttäviä puvustuksia, lavastuksia ja erikoistehosteita, väkivaltaa ja seksiä?
Sarjan viimeisen jakson jälkeen tämä tunne jatkoi kalvamistaan. Päätin hakea vastausta kysymykseeni katsomalla koko sarjan alusta asti uudelleen. Koska ehdin katsella tv:stä aikuisten ohjelmaa ehkä 1-2 h viikossa, olen päässyt viidessä kuukaudessa kolmannen tuotantokauden loppuun. Minulle tämä tahti sopii - silloin voi pureskella ja sulatella katsomaansa ennen seuraavaa jaksoa.
Käsittelen tässä kirjoituksessa niin kolmannen tuotantokauden tapahtumia kuin koko sarjan tapahtumia. Teksti sisältää siis SPOILEREITA eli juonipaljastuksia. Jos ei siis halua tietää mitään Game of Thrones -tv-sarjan käänteistä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.
Kolmas tuotantokausi oli tasaista, kypsää kerrontaa ja sen toiseksi viimeinen jakso The Rains of Castamere sisälsi sarjan siihen asti yllättävimmän juonenkäänteen. Jaksossa kuoli äkillisesti niin monta keskeistä päähenkilöä, että mikään sarjassa tämän jälkeen nähty ei enää vetänyt mattoa jalkojeni alta samalla lailla. Kauden aikana seurataan mm. sitä, miten Daenerys Targaryen kokoaa armeijaa idässä, miten Robb Stark ja Tywin Lannister käyvät sisällissotaa Westerosissa, miten Tyrellien suku kasvattaa valtaansa pehmeillä keinoilla Kuninkaansatamassa, miten lyöty vallantavoittelija Stannis Baratheon pyrkii kasvattamaan asemiaan Valon jumalan uskonnon avulla ja miten Jon Snow liittoutuu - ainakin näennäisesti - pohjoisessa asuvien villien kanssa.
Katselun ohessa olen lueskellut netistä jaksoarvioita ja esseitä, joita Game of Thronesista on kirjoitettu. Suosittelen erityisesti Vanity Fairissa julkaistuja Joanna Robinsonin analyyseja sarjasta. Tässä kirjoituksessa hän analysoi Game of Thronesin yhtäläisyyksiä Tarun Sormusten herrasta kanssa.
Syvällisien teemojen etsinnässä koin erityisen antoisaksi Yi Lin kirjoituksen The problem with ethics in Game of Thrones: Honor, bullet-biters, and intuition-chasers. Siinä kuvataan moraalista perusongelmaa, joka on tuttua vaikkapa kristinuskon teoriasta ja käytännöstä. Jos noudattaa ennalta asetettuja moraaliohjeita, onko lopputulos käytännön elämässä silti aina moraalisesti oikea? Jos taas päättää "noudattaa maalaisjärkeä" eli itse tehdä päätöksiä, milloin jokin teko on oikein tai milloin väärin, ajautuu väistämättä tilanteisiin, jolloin omat "oikeat" ratkaisut ovat jonkun muun silmissä vääriä.
Tässä valossa kolmoskauden tärkein juonenkäänne ei sittenkään ollut yhdeksännen jakson hääteurastus vaan neljännen jakson kuvaama Astaporin tuhoaminen. Jakson nimi on And now his watch is ended ja siinä Daenerys Targaryen tekee ensimmäisen kerran sen, mistä on puhuttu ensimmäisen tuotannon viitosjaksosta lähtien: polttaa kaupungin. Ensimmäisen kauden aikana kovasti muisteltiin Targaryenien taipumusta käyttää lohikäärmeitään kaupunkien polttamiseen. Toisella tuotantokaudella, kun Daenerys pääsee aavikolta vihdoin oikean kaupungin muurien ääreen, hän heti kättelyssä ilmoittaa, että jos ette tee niin kuin minä sanon, niin lohikäärmeeni polttavat koko paikan kunhan vähän kasvavat. Nyt kolmannella kaudella hän vihdoin pääsee sanoista tekoihin. Toki hänen lohikäärmeensä ovat vielä pienen puoleisia ja enemmän tuhoa taitaa tulla ihmissotilaiden taisteluista, mutta yhtä kaikki, tie on auki.
Koko sarjan valossa tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että alkuperäisen esitysajankohdan aikaan yleisön reaktiot Daenerysin pyromaanisiin taipumuksiin olivat lämpimän kannustavia. Tämän huomaa lukemalla tuolloin kirjoitettuja jaksoarvioita. Daenerys kuvattiin jonkinlaisena oikeutettuna perijänä, jolla on lähes jumalallinen oikeus rautavaltaistuimeen verenperimänsä ansiosta. Koska lohikäärmeet ovat siistejä ja Daenerys myös puhui orjuuden poistamisen puolesta, oli helppoa asettua Daeneryksen kannustusjoukkoihin.
Mutta kun sarjan loppupuolella Daenerys eteni vihdoin Kuninkaansatamaan asti ja teki kaupungille tismalleen samaa kuin muillekin kaupungeille eli poltti sen poroksi lohikäärmeensä tulella, osa sarjan faneista koki pettymystä. Eikö Daenerys ollutkaan vapauttava messias? Ehkä siinä jäi huomaamatta, että vaikka Daenerys vaati muilta orjien vapaaksi päästämistä, hän pidätti itsellään mielivaltaisen oikeuden tuikata epämieluisat henkilöt tuleen lohikäärmeitään komentamalla.
Toisaalta, mihinpä muuhunkaan lohikäärmeitä voisi käyttää? Saunan kiukaan sytyttämiseen? Hevosilla voi ratsastaa ja lehmiä voi lypsää, mutta lohikäärmeen hyödylliset ominaisuudet ovat huomattavasti rajatummat.
Moraalisten valintojen teorian ja käytännön lisäksi pohdiskelin sarjan äärellä menneisyyttä ja tulevaa. Historioitsija minussa hykerteli, kun hoksasin tämän teeman: kuinka paljon menneisyys on läsnä nykyhetkessä ja kuinka paljon aikaa sitten päättyneet tapahtumat sanelevat nykyhetken valintoja? Tv-sarjan tapahtumien taustalla on paljon sellaisia asioita, joita sarjassa ei näytetä lainkaan. Menneisyys tulee esille henkilöhahmojen dialogin tai muun taustoituksen kautta.
Daeneryksen hahmossa tämäkin on hyvin konkreettista: hänellä ei ole henkilökohtaisia muistikuvia Westerosista eikä hän edes tiedä, tietääkö Westerosin kansa hänen olemassaolostaan. Silti hän päättää lähteä tavoittelemaan rautavaltaistuinta, koska siellä hänen esi-isänsäkin hallitsivat. Kolmannella kaudella viitataan useammankin kerran Westerosin valloittajaan Aegon Targaryeniin ja hänen sisareensa - ja vaimoonsa - Visenya Targaryeniin. Hekin saapuivat idästä Westerosiin lohikäärmeet mukanaan ja aloittivat dynastian.
Samalla tavalla Starkin sisarusten elämässä näkyy se, mitä heidän isänsä Ned Stark teki tai jätti tekemättä. Ned piti piilossa Jon Snow'n todellisen syntyperän, eikä kolmannella kaudella Jon itsekään vielä tiedä totuutta. Kun huolestuneen näköinen Jon vastahakoisesti mutta päättäväisesti yrittää hoitaa velvollisuutensa tilanteessa kuin tilanteessa, hän heijastelee Ned Starkin asennetta ja valintoja. Samoin Arya Starkin tulevaisuus muuttui silloin, kun hän näki isänsä kuoleman ensimmäisellä tuotantokaudella.
Myös Jaime Lannister on menneisyytensä vanki, tavalla, josta hän kolmoskauden aikana tekee selkoa Tarthin Briennelle. Hän päätti pelastaa Westerosin surmaamalla Hullun kuninkaan Aerys Targaryenin eli Daeneryksen isän. Tästä hyvästä hän sai itselleen valapaton leiman, jota on kantanut siitä asti.
Erityisen paljon pohdiskelin tällä
katselukierroksella Cersei ja Jaime Lannisteria. Heidän suhteensa on
ollut alusta asti sarjan keskeisiä jännitteitä: he ovat
kaksoissisaruksia mutta myös rakastavaisia. Kuningatar Cersein lapset
Joffrey, Myrcella ja Tommen Baratheon eivät olekaan edesmenneen kuningas
Robertin laillisia perillisiä, sillä heidän isänsä on heidän enonsa
Jaime Lannister. Tätä "twincest"-kuviota pidetään - aivan
ymmärrettävästi - ällöttävänä, mutta tarinankerronnan keinona se on
todella vahva. Cersei ja Jaime ovat edellisen kerran edes nähneet
toisensa joskus ensimmäisen tuotantokauden puolella ja vasta
kolmoskauden viimeisessä jaksossa he kohtaavat uudelleen. Silti heidän
välisensä jännite kantaa koko sarjan ajan - erityisesti, kun heidän
isänsä Tywin Lannister vielä tässä vaiheessa kieltäytyy uskomasta
"inhottavia juoruja".
Cersein ja Jaimen rakkaus on monella tavalla traagista: Jaimen olisi mahtisuvun esikoispoikana jo aikoja sitten pitänyt mennä naimisiin ja hankkia perillisiä, mutta sitä hän ei ole tehnyt, osin johtuen myös asemastaan kuninkaankaartissa. Cersei naitettiin Robert Baratheonille, mutta edes Robertin kuolema ei vapauta häntä avoimesti rakastamaan Jaimea. Cersei ja Jaime rinnastuvat myös Targaryenin dynastian pitkäaikaiseen tapaan naittaa sisarukset keskenään. Koska mahtisukujen ominaisuudet ja symbolit ovat sarjassa keskeisessä osassa, voi tulkita että suvun tyypilliset ominaisuudet ovat vaikkapa Targaryeneissä vahvistuneet sisäsiittoisuuden kautta. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole, jos ottaa huomioon vaikkapa suvussa vallinneen taipumuksen sytyttää ihmisiä ja kaupunkeja palamaan.
Kun kysyin, löytyykö Game of Thronesista syvällisiä teemoja, voin nyt kolmannen kauden loppupuolella vastata itselleni, että kyllä löytyy. Jos ihminen tekee velvollisuutensa, johtaako se yhteisön tai yksilön onnellisuuteen? Onko kenelläkään oikeutta päättää, milloin moraalisia sääntöjä saa jättää noudattamatta yhteisen edun nimissä? Missä määrin ihmisen valinnat johtuvat vapaasta tahdosta, missä määrin ne ovat menneisyyden tapahtumien sanelemia?
Näiden mietteiden kera on hyvä jatkaa neljännen tuotantokauden pariin. Valar dohaeris!
Sittemmin Valtaistuinpeli-bloggauksestani on tullut blogini kommentoiduimpia tekstejä, sillä erityisesti kritiikkini kirjan melko kehnoa suomennosta kohtaan herätti paljon keskustelua. Minä jatkoin kuitenkin Valtaistuinpelin maailmassa tv:n äärellä. Ryhdyin seuraamaan sarjaa Ylen kautta eli vuonna 2012. Tämän vuoden alussa katsoin kahdeksannen tuotantokauden viimeiset jaksot Yleltä - seurasin ohjelmaa siis kahdeksan vuoden ajan.
 |
| Emilia Clarke näytteli Daenerys Targaryenia. Kuva: HBO. |
Sarjan viimeisen jakson jälkeen tämä tunne jatkoi kalvamistaan. Päätin hakea vastausta kysymykseeni katsomalla koko sarjan alusta asti uudelleen. Koska ehdin katsella tv:stä aikuisten ohjelmaa ehkä 1-2 h viikossa, olen päässyt viidessä kuukaudessa kolmannen tuotantokauden loppuun. Minulle tämä tahti sopii - silloin voi pureskella ja sulatella katsomaansa ennen seuraavaa jaksoa.
Käsittelen tässä kirjoituksessa niin kolmannen tuotantokauden tapahtumia kuin koko sarjan tapahtumia. Teksti sisältää siis SPOILEREITA eli juonipaljastuksia. Jos ei siis halua tietää mitään Game of Thrones -tv-sarjan käänteistä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.
 |
| Natalie Dormer näytteli Margaery Tyrellia ja Jack Gleeson näytteli Joffrey Baratheonia. Kuva: HBO. |
Katselun ohessa olen lueskellut netistä jaksoarvioita ja esseitä, joita Game of Thronesista on kirjoitettu. Suosittelen erityisesti Vanity Fairissa julkaistuja Joanna Robinsonin analyyseja sarjasta. Tässä kirjoituksessa hän analysoi Game of Thronesin yhtäläisyyksiä Tarun Sormusten herrasta kanssa.
Syvällisien teemojen etsinnässä koin erityisen antoisaksi Yi Lin kirjoituksen The problem with ethics in Game of Thrones: Honor, bullet-biters, and intuition-chasers. Siinä kuvataan moraalista perusongelmaa, joka on tuttua vaikkapa kristinuskon teoriasta ja käytännöstä. Jos noudattaa ennalta asetettuja moraaliohjeita, onko lopputulos käytännön elämässä silti aina moraalisesti oikea? Jos taas päättää "noudattaa maalaisjärkeä" eli itse tehdä päätöksiä, milloin jokin teko on oikein tai milloin väärin, ajautuu väistämättä tilanteisiin, jolloin omat "oikeat" ratkaisut ovat jonkun muun silmissä vääriä.
 |
| Diana Rigg näytteli Olenna Tyrellia. Kuva: HBO. |
Koko sarjan valossa tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että alkuperäisen esitysajankohdan aikaan yleisön reaktiot Daenerysin pyromaanisiin taipumuksiin olivat lämpimän kannustavia. Tämän huomaa lukemalla tuolloin kirjoitettuja jaksoarvioita. Daenerys kuvattiin jonkinlaisena oikeutettuna perijänä, jolla on lähes jumalallinen oikeus rautavaltaistuimeen verenperimänsä ansiosta. Koska lohikäärmeet ovat siistejä ja Daenerys myös puhui orjuuden poistamisen puolesta, oli helppoa asettua Daeneryksen kannustusjoukkoihin.
Mutta kun sarjan loppupuolella Daenerys eteni vihdoin Kuninkaansatamaan asti ja teki kaupungille tismalleen samaa kuin muillekin kaupungeille eli poltti sen poroksi lohikäärmeensä tulella, osa sarjan faneista koki pettymystä. Eikö Daenerys ollutkaan vapauttava messias? Ehkä siinä jäi huomaamatta, että vaikka Daenerys vaati muilta orjien vapaaksi päästämistä, hän pidätti itsellään mielivaltaisen oikeuden tuikata epämieluisat henkilöt tuleen lohikäärmeitään komentamalla.
Toisaalta, mihinpä muuhunkaan lohikäärmeitä voisi käyttää? Saunan kiukaan sytyttämiseen? Hevosilla voi ratsastaa ja lehmiä voi lypsää, mutta lohikäärmeen hyödylliset ominaisuudet ovat huomattavasti rajatummat.
 |
| Maisie Williams näytteli Arya Starkia ja Rory McCann näytteli Sandor "Hurtta" Cleganea. Kuva: HBO. |
Daeneryksen hahmossa tämäkin on hyvin konkreettista: hänellä ei ole henkilökohtaisia muistikuvia Westerosista eikä hän edes tiedä, tietääkö Westerosin kansa hänen olemassaolostaan. Silti hän päättää lähteä tavoittelemaan rautavaltaistuinta, koska siellä hänen esi-isänsäkin hallitsivat. Kolmannella kaudella viitataan useammankin kerran Westerosin valloittajaan Aegon Targaryeniin ja hänen sisareensa - ja vaimoonsa - Visenya Targaryeniin. Hekin saapuivat idästä Westerosiin lohikäärmeet mukanaan ja aloittivat dynastian.
Samalla tavalla Starkin sisarusten elämässä näkyy se, mitä heidän isänsä Ned Stark teki tai jätti tekemättä. Ned piti piilossa Jon Snow'n todellisen syntyperän, eikä kolmannella kaudella Jon itsekään vielä tiedä totuutta. Kun huolestuneen näköinen Jon vastahakoisesti mutta päättäväisesti yrittää hoitaa velvollisuutensa tilanteessa kuin tilanteessa, hän heijastelee Ned Starkin asennetta ja valintoja. Samoin Arya Starkin tulevaisuus muuttui silloin, kun hän näki isänsä kuoleman ensimmäisellä tuotantokaudella.
Myös Jaime Lannister on menneisyytensä vanki, tavalla, josta hän kolmoskauden aikana tekee selkoa Tarthin Briennelle. Hän päätti pelastaa Westerosin surmaamalla Hullun kuninkaan Aerys Targaryenin eli Daeneryksen isän. Tästä hyvästä hän sai itselleen valapaton leiman, jota on kantanut siitä asti.
 |
| Richard Madden näytteli Robb Starkia ja Michelle Fairley näytteli Catelyn Starkia. Kuva: HBO. |
Cersein ja Jaimen rakkaus on monella tavalla traagista: Jaimen olisi mahtisuvun esikoispoikana jo aikoja sitten pitänyt mennä naimisiin ja hankkia perillisiä, mutta sitä hän ei ole tehnyt, osin johtuen myös asemastaan kuninkaankaartissa. Cersei naitettiin Robert Baratheonille, mutta edes Robertin kuolema ei vapauta häntä avoimesti rakastamaan Jaimea. Cersei ja Jaime rinnastuvat myös Targaryenin dynastian pitkäaikaiseen tapaan naittaa sisarukset keskenään. Koska mahtisukujen ominaisuudet ja symbolit ovat sarjassa keskeisessä osassa, voi tulkita että suvun tyypilliset ominaisuudet ovat vaikkapa Targaryeneissä vahvistuneet sisäsiittoisuuden kautta. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole, jos ottaa huomioon vaikkapa suvussa vallinneen taipumuksen sytyttää ihmisiä ja kaupunkeja palamaan.
Kun kysyin, löytyykö Game of Thronesista syvällisiä teemoja, voin nyt kolmannen kauden loppupuolella vastata itselleni, että kyllä löytyy. Jos ihminen tekee velvollisuutensa, johtaako se yhteisön tai yksilön onnellisuuteen? Onko kenelläkään oikeutta päättää, milloin moraalisia sääntöjä saa jättää noudattamatta yhteisen edun nimissä? Missä määrin ihmisen valinnat johtuvat vapaasta tahdosta, missä määrin ne ovat menneisyyden tapahtumien sanelemia?
Näiden mietteiden kera on hyvä jatkaa neljännen tuotantokauden pariin. Valar dohaeris!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti