Limingan taidekoulu: Draamattu

Ahlqvistin Keijo Limingan taidekoulusta lähetti koulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjojen yhteisen lopputyön, Draamatun, luettavaksi. Koulu julkaisee omaa Lisko-klassikot -sarjaa, jonka toinen osa Draamattu on. Ensimmäinen oli samaisten linjojen tulkintaa Seitsemästä veljeksestä - Draamatun perusteella lukisin mielelläni senkin.

Draamatun arviointi sopiikin minulle kuin nenä päähän, olinhan yhdeksäsluokkalaisena vuonna 1993 voittamassa Suurta Raamattuvisaa Paltamon yläasteen joukkueessa. Tuona vuonna ja toki sen jälkeenkin aktiivisena seurakuntanuorena tuli luettua Raamattua paljon. Koko Raamattua en pääse kehumaan lukeneeni, mutta Uusi testamentti tuli luettua useaan otteeseen, ja Vanhasta testamentista noin kolmanneksen luin, joitakin osia varsin intensiivisesti. Valitettavasti tuon jälkeen Raamatun lukeminen on jäänyt vähemmälle.

Draamattu on siis nuorten tekijöidensä sarjakuva- ja runomuotoista tulkintaa Raamatun tarinoista. Kuvitus on monin paikoin varsin mainiota. Esimerkkejä tyylistä löytyy täältä. Mielestäni joku ennakkoluuloton seurakunta saisi tilata tämän teoksen rippilapsille opetusmateriaaliksi, tai vastaavasti esimerkiksi yläasteen uskonnonopetuksen siivitykseksi teos sopisi loistavasti. Tulkinnoissa nimittäin vilisee huumoria ja anarkismia, ja nuoret tekijät ovat osanneet nostaa esille niitä pointteja, joita varmasti jokainen ensi kertaa Raamattua lukeva, nuori tai vanha, miettii. Miksi Jumala latelee ihmisille väkivaltaisia uhkauksia ja korostaa julistuksissaan omaa voimaansa? Miksi Jeesus käyttäytyy vastaavalla tavalla, toisaalla julistaa rauhaa ja toisaalla kiroaa viikunapuun ja kieltää perheenjäsenensä? Miksi Jeesuksen sukupuu esitetään eri paikoissa eri tavalla? Miksi Jumala haluaa rangaista Jobia, vaikka syytönhän Job Jumalan ja paholaisen väliseen kiistaan on? Miksi Jumala uhallaan kieltää paratiisin ihmisiä syömästä hyvän ja pahan ja tiedon puusta, vaikka varmasti tiesi että siihen ihminen kuitenkin lankeaa?

Draamattu ei siis välttämättä niinkään ole erityisen hengellistä tai teologista pohdiskelua, vaikka joissakin pätkissä lukija saattaa olla aistivinaan, että jollakin tekijällä kenties muita enemmän hengellistä herätystä on takanaan. Sen sijaan käsittelyn painopiste on kaikille tuttujen myyttien purkaminen ja uudelleenkirjoitus. Kirjasta ei käy ilmi, millä perusteella sarjakuvaversioiksi toteuttavat raamatunkohdat on valittu, joten veikkaisin, että nuoret tekijät ovat saaneet valita itse haluamansa kohdat. Se näkyykin siinä, että eniten suosiota ovat saaneet ne tarinat, joita koulun uskonnonopetuksessa eniten toistetaan: luomiskertomus, Mooses johdattaa kansansa Luvattuun maahan, Jobin ja Joonan tarina. Uuden testamentin puolelta on nostettu esiin mielenkiintoisesti myös tarina Jeesuksesta Gadarassa, jossa Jeesus ajaa pahat henget sikoihin. Tekijä Jukka Vääräkangas onkin saanut ladattua tulkintaansa kaiken sen ahdistavuuden, mitä pieni ihminen saattaa uskonnon ristiriitaisten vaatimusten edessä tuntea. Tyylikäs ja huolellinen, mustanpuhuva underground-henkinen piirrosjälki on persoonallisuudellaan kokoelman mieliinpainuvimpia.

Mutta osaavat muutkin. Kirjan tekijät ovat kovasti eritasoisia, osa piirtää hieman suttuisia ja yksinkertaisia tikku-ukkosarjiksia, toiset ovat täysinoppineiden veroisia taitavalla tarinankuljetuksellaan ja huolellisella piirrosjäljellään. Pidin kovasti esimerkiksi Marja Siiran syntiinlankeemus-tarinasta.

Samoin Jaana Kekkosen nelisivuinen Joona-tulkinta on mangahenkisyydessään järjettömän komeaa jälkeä.


Koululaishuumoria viljellään kirjassa runsaasti, mutta suurimmaksi osaksi sellaisella tavalla, joka saa aikuislukijankin röhöttelemään. Alatyylinen, mutta ah niin hauska tarina on Elina Niirasen Jeesus & aviorikoksesta tuomittu nainen, jossa Jeesus kuvataan Öljymäen tunnetuimpana hasakauppiaana. Maalauksellisen hieno ja teknisesti todella taitava tekijä on myös Heidi Seppänen, joka on valinnut aiheekseen Juudaksen petoksen.

Johtuneeko omasta runotyttötaustasta vai mistä, mutta kirjoittajalinjalaisten teksteihin jaksoin keskittyä paljon huonommin kuin sarjakuvalinjalaisten töihin. Toisaalta, tätä ehkä selittää myös sarjakuvan moniulotteisempi pelikenttä. Nuorten tekijöiden töistä erottuu, että lahjakkuutta tällä alalla on monella tavalla: yksi hanskaa kuin luonnostaan dramatisoinnin, tiivistää tarinan muutamaan sivuun siten, että teksti ja kuvat vievät molemmat kerrontaa eteenpäin. Joku piirtää näennäisen simppeliä ja yksinkertaista jälkeä, mutta sen verran persoonallisella ja huumorintajuisella otteella, että sillä tehdään vielä tasaisen tappavaa ja hyvää jälkeä tulevaisuudessa. Joku on piirtäjänä ja tussaajana huippulahjakas.

Suomessa elää alle kymmenen ihmistä sarjakuvia tekemällä, mutta nuorille ihmisille vuosi taidelinjalla omia kykyjä kehittämässä on mitä mainioin tapa punnita kykyjään ja saada taitoa tuleville vuosille, joko harrastuksen tai uran parissa. Hitsi, kyllä meikäläisenkin pitää päästä verestämään kuvataideharrastusta jollekin piirustus- tai maalauskurssille esimerkiksi ensi talvena kansalaisopistossa. Draamatun osalta pitää toivoa, että joku rippikoulun vetäjä tai uskonnonopettaja todellakin saisi valtuudet ja budjetin hankkia tätä kirjaa opetusmateriaaliksi. Kirjaan on tiivistetty loistavasti Raamatun tutuimmat tarinat, vieläpä ilahduttavan anarkistisessa ja teräväkatseisessa valossa. Vaikea sanoa suuttuisivatko kapeakatseisimmat uskonnonharjoittajat Draamatun huumoripitoisimmista tulkinnoista. Toivottavasti eivät - kirjasta saa potkua ajatuksilleen jokainen, joka on hivenenkään uhrannut ajatuksiaan kristinuskolle, myönteisessä tai kielteisessä mielessä. Ja monipuolinen kuvitusjälki, hienot käsikirjoitukset ja persoonalliset toteutustavat viehättävät lukijaa jo ihan itsessään. Tätä teosta kannattaa käydä vaatimassa paikalliskirjastoon.

Lue myös nämä:
Limingan taidekoulu: 7 veljestä
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria
Mikko Ketola - Anssi Rauhala: Marian koodi

Henry James: Washingtonin aukio

Maailman paras divari toimii kesäisin Lappeenrannan satamatorilla. Sinne kärrätään pakettiautollinen kirjoja ja levitetään kirjatelineisiin. En tiedä, mistä torin kokoelmat löydetään, mutta sieltä löytyy aina järjettömän hyvää kamaa. Oikeastaan minun ei kannata enää edes mennä sinne, koska ostan kuitenkin joka kerta jotakin. Viimeksi tuli ostettua Henry Jamesin Washingtonin aukio, priimakuntoinen kaunis painos, julkaistu samassa Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa kuin Humiseva harjukin.

Henry Jamesin kirjoja en ole ikinä ennen lukenut, mielikuvakin hänen kirjailijanurastaan oli melko hämärä. "Jotain vanhoja amerikkalaisia klassikkoja", ajattelin. Hämärästi paikallistin Naisen muotokuva -teoksen hänen suuntaansa, lähinnä siksi että siitä on taannoin tehty elokuvasovitus, jossa Nicole Kidman näytteli pääosaa. Tätäkään en kyllä ole nähnyt, on vain jäänyt arvosteluista mieleen. Koska Washingtonin aukion kansiliepeessä tai saatesanoissa ei käynyt ilmi, koska teos on alunperin ilmestynyt, piti arvuutella sen olevan 1800-luvun lopulla syntynyt. Netti vahvistikin ilmestymisvuodeksi 1880.

Pidin kirjasta, mikä oli hieman erikoista siinä valossa, että siinä ulkoisesti tapahtui varsin vähän. "Salonkikelpoinen" oli laatusana, joka nousi mieleen useammankin kerran kirjaa lukiessa. Tarina on yksi maailman vanhimmista: poika kohtaa tytön, nimittäin köyhä ja rahan perään mielivä poika kohtaa yksinkertaisen, tavallisen näköinen tytön, jota odottaa suuri perintö. Odotin kirjan menevän siihen, että häät vietetään ja tyttö pääsee elämään onnetonta avioliittoa, jossa mies lyö häntä laimin ja tuhlaa kaikki rahat. Tähän asti ei kuitenkaan päästy, vaan kirja keskittyy romanssin etenemiseen, tytön isän vastustus- ja väistöliikkeisiin, kihlausaikaan ja kihlauksen hiipumiseen. Tästä huolimatta kirjan pääpaino ei niinkään ole ihmissuhteissa, vaan se on ikään kuin sosiologinen tutkielma erilaisista ihmisluonteista. Jostain syystä Henry James kuvaa kaikki naishahmot vähemmän imartelevassa valossa. Päähenkilö Catherine Sloper on vähäpuheinen tallukka, jonka viehätyksetöntä olemusta ja yksinkertaista järjenjuoksua korostetaan joka käänteessä. Hänen tätinsä, rouva Lavinia Penniman, on yltiöromanttinen sählääjä, joka järjestelee mielellään nuorten rakastavaisten naima-asioita, tahtoivatpa nämä sitä tai eivät. Sen sijaan Catherinen isä, tohtori Sloper, on kuvattu arvovaltaisena ja terävä-älyisenä miehenä, joka ei anna tunteiden sekoittaa loogista päättelykykyään ja moraalisia ratkaisujaan. Kieltämättä tohtori Sloper hoitaa avioliiton torppaamisen varsin taitavasti. Itse ainakin lukijana kannustin tohtori Sloperia, olihan Catherinen typerä rakastuminen liehakoivaan mieheen ennalta-arvattavan hölmöä. Tohtori Sloper ottaa miehestä, Morris Townsendistä, asianmukaisesti selkoa, tutkii ennen kuin hutkii, ja perustelee sen jälkeen kantansa tyttärelleen järkähtämättömästi, kuitenkin jättäen hänelle tilaa tehdä omat ratkaisunsa.

Minua viehättää kovasti kuvaus "vanhan ajan" New Yorkin seurapiireistä. Samaan maailmaan sijoittuvaa kuvausta muistan lukeneeni Edith Whartonilta. Säätyläisten tarkkaan mietitty ja vähäeleinen etiketti, jossa pienillä asioilla viestitetään suuria tunteita, muistuttaa kovasti vanhaa eurooppalaista maailmaa, mutta kuitenkin amerikkalaiskertojat nostavat esille asioita, jotka erottavat amerikkalaiset seurapiirit eurooppalaisista. Jopa kliseisesti yksi tällainen seikka on rehellisen työnteon ja omilla ansioilla menestymisen korostaminen. Kutsuilla, iltateen juonnissa, muodollisilla vierailukäynneillä käyttäydytään aina erinomaisen kohteliaasti. Esimerkiksi Catherinen ja Morrisin seurustelu on erittäin säädyllistä ja vähäeleistä, näin nykyisen mittapuun mukaan. Tosin joitakin ennenkuulumattomia vapauksia suhteessa otetaan, esimerkiksi Catherine menee kutsumatta käymään Morrisin asunnolla!

Eli pisteet Henry Jamesille, homma käy ja lana leviää. Suomentaja Kersti Juva kirjoittaa kirjan jälkisanoissa, että suomentaminen oli haastavaa, koska James panostaa hyvin paljon kielellisillä vivahteilla ja hienovaraisilla merkityksillä pelaamiseen. Juvan suomennos oli varsin mukavaa ja sujuvaa luettavaa, sopi mielestäni hyvin tuohon kuvaamaansa maailmaan.

Tässäpä vielä esimerkki Jamesin tyylistä. Tohtori Sloper on mennyt käymään Morris Townsendin sisaren luo ottaakseen selvää, mikä Townsend on miehiään. Armotonta analyysiä ihmisluonteesta saa siskokin kuulla:

"Tohtori silmäili häntä hetken. - Te naiset olette kaikki samanlaisia! Mutta tyyppi, johon veljenne kuuluu, on luotu koitumaan juuri teidän perikadoksenne ja teidät sen lajin uhreiksi ja palvelijoiksi. Kyseisen tyypin tunnusmerkki on vakaa päätös - jonka takana voi piillä hurja hiljainen kiihko - olla ottamatta elämältä vastaan muuta kuin nautintoja, ja varmistaa nämä nautinnot pääasiassa suostuvaisen sukupuolen avulla. Tähän ryhmään kuuluvat nuoret miehet eivät koskaan tee itse mitään, minkä voivat saada muut tekemään puolestaan, ja he elävät toisten hullaantuneisuuden, palvonnan ja ihailun varassa. Yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta nämä toiset ovat naisia. Nämä nuoret ystävämme edellyttävät, että toiset kärsivät heidän puolestaan, ja kuten te varmasti tiedätte, naisilta se sujuu erinomaisesti."

Lue myös nämä:
Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Emily Brontë: Humiseva harju

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Aina välillä käy niin, että kirjoja on kesken vino pino, ja silti sitä aloittaa siinä välissä jonkun uuden. Minulle kävi näin, kun seikkailin taas Antikka.netissä ja huomasin, että lappeenrantalaisessa Antikvariaatti Helmessä on hyllyssä Rauha S. Virtasen Tuletko sisarekseni. Helmi on pieni, mutta tasokas divari: kirjat on esimerkiksi luokiteltu ja aakkostettu, mikä ei todellakaan ole ihan itsestäänselvää divareissa. Nuortenkirjojen hylly olikin varsinainen nostalgia-aarteisto, sinne ihan unohtui plarailemaan ja hypistelemään vanhoja tuttuja rakkaita kirjoja. Maltoin kuitenkin mieleni ja ostin pelkästään tämän, jota olin mennyt hakemaan.

Kuten Tuntematonta Seljaa arvioidessani kirjoitin, olin lapsena melko konservatiivinen ja vaativa lukija tietyissä asioissa. Jos jonkun kirjailijan tyyliin tai sarjaan olin tutustunut, en sietänyt sitä, että sarjan henkilöhahmot muuttuivat tai vanhenivat, enkä meinannut millään hyväksyä saman kirjailijan muita kirjoja, jotka eivät tiettyyn sarjaan kuuluneet. Näin oli Virtasenkin kanssa. Tykkäsin Selja-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta vieroksuin ei-Selja-kirjoja. Niitä rupesin lukemaan muistaakseni lukioikäisenä. Tuolloin olin tietenkin jo virallisesti liian vanha lukemaan mitään tyttökirjoja, ja tämän ikäiselle tyttökirjojen lukemisen pitäisi kai olla yhtä hävettävää ja noloa kuin harlekiini-sarjojen lukemisen. Tuolla Hömpän helmet -blogissa onkin virinnyt keskustelua siitä, miksi pitää asiakseen nolostella sitä, että tykkää tietynlaisista kirjoista. Eivät kai miehetkään häpeä sitä, että lukevat jotain Korkkareita tai Jerry Cottonia tai muuta vastaavaa. Niinpä voinkin todeta, että pidän Virtasen nuortenkirjoja todella mukavina, viihdyttävinä ja kiintoisina kirjoina. Itse asiassa näin aikuisiässä ne lienevät vielä antoisampia kuin nuorena. Nyt kun osaa yhdistää esimerkiksi tapainkuvauksen oikeisiin aikaraameihin paljon paremmin kuin nuorena. Tuletko sisarekseni on julkaistu vuonna 1966, ja kyllä nämä neljäkymmentä välissä olevaa vuotta jossakin näkyvät. Eivät kuitenkaan kerronnassa, sillä Virtasen selkeä, lämminhenkinen tyyli on kestänyt ajan hammasta todella hyvin. Hän ei sievistele eikä hurskastele, sillä vaikka tämäkään kirja ei mitään inhorealismia tarjoile, ovat henkilöt kuitenkin varsin napakoita ja persoonallisia oikeita ihmisiä.

Taitaakin mennä sinne lukioaikaan, kun tämän kirjan olen edellisen kerran lukenut. Juoni on seuraava: neljä Tuiskun sisarusta saa selville, että heidän äitinsä Iiris aikoo mennä uusiin naimisiin. Isä-Tuisku on kuollut aiemmin, ja leskenelämää on jo ehtinyt kestää. Ongelmana on, että tuleva mies olisi paikallinen tohtori Poukama, jolla on kaksi tytärtä, joista Tuiskun lapset eivät yhtään pidä. Lisäksi Poukama ei ole edes leski, vaan eronnut! Vuonna 1966 tämä on selkeästi ollut paljon enemmän pahennusta herättävä asia kuin nykyään.

Poukaman hyvinkasvatetut, kiltit ja kuuliaiset tytöt Ulla ja Anna eivät myöskään innostu isänsä naima-aikeista. Niinpä he liittoutuvat Tuiskun lasten kanssa ja päättävät yhteistyössä juonia vanhempansa toisistaan erilleen. Pikkuhiljaa yhteinen touhuaminen tietenkin lähentää välejä, mutta mielipiteet tulevasta liitosta ehtivät velloa puolelta toiselle ja yksi sun toinen muuttaa mieltään moneen kertaan...

Kirjassa kuvataan paljon 12-14-vuotiaiden koulunkäyntiä, harrastuksia, kouluyhteisön dynamiikkaa ja perheen sisäisiä jännitteitä. Tuiskut joutuvat käymään aamuisin ulkohuussissa ja aamukahvit keitetään puuhellan päällä. Poukaman perheessä työskentelee kotiapulainen, ja aristokraattinen isoäiti kasvattaa tyttöjä omalla ankaralla tavallaan. Todella mukavaa kuvausta, tykkäsin kovasti. Kirjan hahmoista tunnistin erityisesti Ullan fiilikset - hän on ujo, herkkä tyttö kasvuiässään, joka joutuu pohtimaan omaa uskaltamistaan ja rajojensa laajentamista. Tuiskun sypäkät Mari ja Vivi ovat myös mukavia hahmoja reippaudessaan, vaikka Ullaan samaistuinkin eniten.

Ehkä juuri tuo koulumaailman kuvaus tekee sen, että aikuinenkin lukee tällaisia kuvauksia mielellään. Tätähän arvelin osaksi Harry Pottereidenkin viehätysvoimaa. Kaikki kun ovat jossain vaiheessa olleet koulussa, ja se on kuitenkin niin merkittävä osa nuoren ihmisen elämää, että kaikki muistavat koulukokemuksiaan taatusti loppuikänsä ajan. Ajankuvaus ja tapojen muuttuminen kiehtoo minua myös. Yhtenä esimerkkinä voisi nostaa esille, että vuonna 1966 muotitermi on ollut "huugo". " - Tulkaa auttamaan, huugot, tämä painaa kuin synti!" Myös "tylsä" ja "metka" ovat olleet runsaasti käytettyjä termejä asiassa kuin asiassa.

Ovat nämä Rauha S. Virtasen kirjat sen verran tasokkaita, että aivan hyvin näistä voisi uusintapainoksia ottaa tänäkin päivänä. Kyllä ne lukijansa löytäisivät. Ja vaikka nykyään erilaiset uusperhekuviot ovat niin yleisiä, että joskus tuntuu siltä että suorastaan kannattaa erota ja mennä uusiin naimisiin mahdollisimman monta kertaa mahdollisimman pienten lasten vanhempana, niin eiköhän aika moni tällaisessä pyörityksessä ollut lapsi löytäisi tuttuja tuntoja Tuletko sisarekseni -kirjasta. Vaikka julkkikset lehdissä kehuvatkin, miten uuden rakkauden löytäminen niin ihmeen ihanaa onkin, miten vaivatta lapset ovatkaan hyväksyneet uuden kumppanin ja miten näppärästi yhteishuoltajuus toimiikaan niin ex-kumppanin kuin uuden kumppanin ex-kumppaninkin suuntaan, lienevät nuo avioerot ja uusperheet silti lasten kannalta melkoisen hämmentäviä kokemuksia.

Lue myös nämä:
Rauha S. Virtanen: Tuntematon Selja
L.M. Montgomery: Anne of the Island
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Äiti huolehti kolmekymppisen tyttärensä vaatevarannoista ja lähetti postissa lenkkarit. Samaan pakettiin oli laitettu Linkolan soutajan päiväkirja, jota hän suositteli luettavaksi.

Kalastusta opiskellut Eero Alén suoritti työharjoittelunsa kirjailija-filosofi-kalastaja Pentti Linkolan apurina Vanaja-järvellä syksyllä 1994. Sammakko-kustantamo julkaisi päiväkirjan muistinpanot vuonna 2006. Miksi näin pitkä väli, se ei käy kirjasta ilmi. Eero Alénin omat taustat tulevat kirjassa esille lähinnä sivulauseiden kautta. Mutta mitäs siitä, hyvä kirjoittaja hän on ja kuvaa mielenkiintoisesti kalastustyötä ja Linkolan kotioloja.

Ahavoitunut ja provosoivakielinen Linkola rupeaa olemaan jo sen ikäpolven vaikuttaja, että esimerkiksi minulle hänen nuoruudessaan julkaisemansa pasifismipamfletti, johon kirjassa viitataan, on jo vieraampaa tavaraa. Toki muistan Linkolan mietteiden pääpiirteet hyvin, esiintyyhän hän tasaiseen tahtiin erilaisissa medioissa. (Itse asiassa juuri tätä kirjoittaessa Linkola jutteleekin telkkarissa "10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa" -sarjassa ja muistelee myös tuota samaista pamflettia.) Tässäpä ajattelija, joka elää niinkuin opettaa. Muistan Linkolan saarnanneen voimakkaasti mm. luonnon saastumista ja väestöräjähdystä vastaan. Äijä itse elättääkin itsensä kalastamalla soutuveneen ja verkkojen avulla ja myymällä kalat torilla. Tietysti globaalisti olisi varmasti ihanteellisempaa, jos ekologiaa haluava suomalainen esimerkiksi muuttaisi pois Suomesta, meneehän jokaisella suomalaisella väkisinkin talonsa lämmittämiseen energiaa, joten olisi luontoystävällisempää asua jossakin sellaisessa maassa, jossa lämmitystä ei tarvittaisi. Mutta mitäs pienistä!

Itse olen viime aikoina pohtinut väestöräjähdyksen ongelmia esimerkiksi aasialaisen ultraääniseulonnan vuoksi. Monissa Aasian maissahan patriarkaaliset asenteet ja moderni teknologia tuottavat aika karmivan lopputuloksen: tyttösikiöitä abortoidaan niin paljon, että sukupuolijakauma alkaa olla monin paikoin todella vääristynyt. Tasa-arvon kannaltahan tämä on ehdottoman väärin: tytöt murhataan jo ennen syntymäänsä. Toisaalta esimerkiksi Kiinassa tämän on eloon jätetyille tytöille tuottanut ennennäkemättömän edulliset avioliittomarkkinat. Kun miehiä on niin paljon enemmän kuin naisia, on tytöillä mahtavasti valinnanvaraa, kenet miehekseen kelpuuttaa. Toisaalta, avioliitossa tytön rooliksi tulee kuitenkin lähinnä "poikien synnytyskone", eli hänen pitäisi nyt omasta puolestaan lykätä maailmaan nimenomaan ihannoituja poikalapsia eikä turhia, tarpeettomia tyttöjä. "Tytär syntyi, tyhjä syntyi", sanoi vanha kansa Suomessakin.

Tasa-arvoajattelun vastapainoksi historian asiantuntija (kyllä, se on ammattinimikkeeni toisen koulutukseni puolesta) minussa myöntää, että aasialaisten abortointilinja on väestöräjähdyksen kannalta tosi järkevä: sehän supistaa syntyvyyttä ihan luonnostaan, kun synnyttäjien määrä koko ajan vähenee. Toisaalta, senkin muistan historian opintojeni parista, että suuret nuorten miesten joukot vailla järkevää tekemistä ovat suora tie konflikteihin ja sotiin. Ja melko turhautuneita Kiinan nuorukaiset kai alkavat olla, kun perinteisen perheen muodostaminen on yhtä lailla paineena niskassa heilläkin, ja tavallisella kiinalaismiehellä ei kohta ole enää mitään saumoja vaimoon, koska naisten määrä edellämainitusta syystä on kovasti laskussa.

Noh, tämä oli sivujuonne. Monia muitakin ajatuksia Alénin teksti Linkolan renkinä olemisesta herättää. Muistin elävästi ensimmäiset kesätyökokemukseni: huh, rankkaa ruumiillista työtä, jaksaakohan tätä mitenkään? Meikäläinen oli tuolloin lukiotyttö vanhainkodissa, Alén sentään ulkoilmaelämään tottunut riuska nuori mies. Esimerkiksi Linkolan ruokailurytmi on aika miehevä. Aamukuudelta vetäistään puuroa, sitten soudetaan järvellä kellon ympäri, vaikkapa kolmentoista tunnin rupeama. Syyskuusta marraskuuhun, myös pakkasella. Iltasella syödään vähän lisää. Vakioruoka Linkolan tuvassa on tietenkin kala. Kalan tuoreuteen Linkolalla on mielenkiintoisen ristiriitainen näkemys. Vaikka hän kritisoi ankarasti esimerkiksi torivalikoimien tuoreen kalan puutetta, hänellä on itsellään tapana jättää kalat huoneenlämpöön muhimaan päiväkausiksi ja syödä ne sitten sen jälkeen. Kalasta kun kuulemma ei voi saada ruokamyrkytystä. Raatokärpästen munat kalan lihassa haittaavat häntä yhtä vähän kuin homekerros hillossa. Samasta syystä naapurit kantavat hänelle esimerkiksi hirven maksat, joita emännät kieltäytyvät kokkaamasta raskasmetallikertymien pelossa. Ihanteellisen ruokaympyränsä Linkola täydentää syömällä runsaasti voita suoraan paketista ja suolaamalla kaiken ruokansa perinpohjaisesti.

Rankka ruumiillinen työ vähällä ruualla meinaa jo itsessään hieman potuttaa Alénia, mutta työtä maustaa myös Linkolan jatkuva jäkätys ja arvostelu. Soutaja haukutaan perin pohjin, kiitosta ei kuulu kuin harvoin, mitkään sääolosuhteet eivät estä järvelle lähtöä. Ajan mittaan Alén tottuu ainakin hieman työoloihinsa, loppusyksystä saattaa saada jo kehaisun jos toisenkin soututaidoistaan. Itse hän tiivistää tuntonsa Linkolalle lähettämässään saatekirjeessä: "Luulen muuttuneeni tänä syksynä enemmän kuin ehkä koskaan ennen, edes nuoruuden herkkinä vuosina. Olen hämmästynyt, ellen tule pyrkimään teidän viitoittamallenne tielle, mitä elämäntapa-asioihin tulee!"

Suomalaisen ei-fiktion mukaviin sivujuonteisiin kuuluvat myös maininnat ja pienet juorut muista tunnetuista suomalaisista. Kirjassa sivutaan Mauri Sariolaa, Kalle Päätaloa, Heikki Turusta ja useita poliitikkoja. Kirjan kirjoitus- ja julkaisuajankohdan väli taas paljastaa surullisella tavalla Linkolan saarnojen totuudenmukaisuuden: epilogissa kalastaja käy läpi talvien lämpenemisen vaikutusta elämäntapaansa. Ja kun viime talvi kesti säätieteellisesti vain 40 päivää, voi tyhmempikin arvioida että ei Etelä-Suomessa kukaan ole juuri päässyt järvien jäille kalastamaan. Sitä en tiedä, korvaako pidentynyt vesien aukiolemisen aika jääkalastuksen. Vaikka ei kalastus mikään suuri bisnes muutenkaan yksittäiselle ihmiselle ole. Linkola kiroaa useaan otteeseen tukkujen hintakurimusta ja yhä yleistyvää kalansyömättömyyttä. Onpa minullakin tuttavapiirissä paljon ihmisiä, jotka nyrpistävät nenäänsä kalalle. Ei minkään allergian vuoksi, vaan ihan vaan siksi, etteivät muka tykkää. Tosin päteehän sama myös sieniin, aurajuustoon, valkosipuliin ja moneen muuhun herkkuun... Kai jauheliha ja makarooni ovat kohtapuoliin ainoat yleisesti hyväksytyt "herkkuruuat"?

Kirja pisti minut myös pohtimaan, missä määrin itse kuluttajana tuen kotimaisen kalan menekkiä. Vaikka hyvistä kalaruuista tykkäänkin, esimerkiksi isäni laittamat kalaherkut kelpaavat aina, en kovin monipuolisesti itse useinkaan kokkaa kalaa. Eniten syön silakkaa ja lohta, ensinmainitusta teen usein tomaattisilakoita ja jälkimmäinen maistuu uunilohen muodossa. Myös erilaisia savukaloja tulee aika ajoin ostettua herkuksi. Mutta kolmanneksi syödyin kala taitaakin olla säilyketonnikala! Kuhaa, ahventa tai muikkua muistan ostaneeni vain aniharvoin. Hittolainen, tämä asianlaita täytyy korjata! Kaapissa on vielä kuivattuja suppilovahveroitakin runsain mitoin, esimerkiksi paistettu kuha suppilovahverokastikkella on mitä mainiointa. Kuhaahan Linkolakin kalasti. Testaamisen arvoiselta kuulostava kuharesepti löytyy myös Karpan keittöstä: kuhaa ja kylmäsavulohta sitruunakastikkeella. Chef Karppa kirjoittaakin muutenkin mukavan tarinoivaan sävyyn kiintoisia ruokaohjeita.

Lue myös nämä:
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Kirjastossa käydessä tuossa yhtenä iltana jäin lueskelemaan Jenni Janatuisen toimittamaa kirjaa Kunnioitettu herra mestari, johon on koottu lukijoiden Kalle Päätalolle lähettämiä ihailijakirjeitä. Olivat tosi mielenkiintoisia! Päätalon teemoista muistui mieleeni eräs toinen pohjoista elämänmenoa kuvaava kirjailija, jonka teksteistä olen kovasti tykännyt: Helmi Kellokumpu.

Muistelen törmänneeni Kellokummun nimeen Hesarin jossakin jutussa joitakin vuosia sitten. Artikkelissa sivuttiin erästä novellia, jossa kiertävät saarnamiehet soittelevat puhelimella taivaaseen. Tämä kiinnitti huomioni, koska kaverini Tiina teki gradunsa samasta uskonlahkosta eli härkösläisyydestä.

Luin tuon jälkeen kaikki kolme Kellokummun novellikokoelmaa, eli Lasteen alaisia, Havun takana ja Riukuaitaa. Kellokumpu on hieman samaa maata kuin Sisko Istanmäki ja Hilkka Ravilo, eli kirjallinen ura on painottunut ns. varttuneempaan ikään. Tänä vuonna kirjailijalle tulee näköjään 82 vuotta mittariin, saa nähdä, vieläkö kirjoja tulee. Viimeisin kokoelma on kylläkin vuodelta 2004, joten jospa lisää vielä saataisiin. Merkillinen piirre kirjailijan urassa on se, että hän on julkaissut yhden nuortenromaanin 1960-luvulla, mutta sitten perheen ja työn pyöritys vei ajan kymmeniksi vuosiksi. Kustantajan kirjailijaesittelyssä on aiheesta hieman lisää.

Kalle Päätalon lukijoiden innoittamalle uusintakierrokselle lähti kirjastosta mukaan Lasteen alaisia. Melko alkusivuilla mieleen tulikin eräs kirjallinen sukulaissielu. Sama poljento ja tapa ajatella löytyy Jari Tervon proosasta. En kuitenkaan usko Tervon ottaneen vaikutteita Kellokummulta enkä toisinpäin. Oma tulkintani on, että molemmat pohjaavat tässä asiassa lappilaiseen puhetapaan, murreilmaisuun ja maailmankatsomukseen. Tyyliin kuuluvat jämäkät, yhteenvedon omaiset nopeat luonnekuvat ja tilannekatsaukset, laajalla kädellä vedetyt suuret kaaret ja omaperäinen sanasto. Kellokumpu virkistää lukijaa murrepohjaisella, erittäin kiinnostavalla sanankäytöllä. Melkein joka sivulla on termejä, joiden merkitystä en suoraan osaa sanoa, vaikka Kainuun korkeudelta kotoisin olenkin ja monta murresanaa tekstin joukosta tunnistankin.

Täytyy kyllä sanoa, että kun seitsemänkymppinen Kellokumpu on jysäyttänyt Lasteen alaiset Suomen kirjasyksyyn vuonna 1998, niin siinä on pyyhkäisty pöytä kerralla puhtaaksi näyttämällä, että miten se vetävä aloitus pitää kirjoittaa: "Liuta akkoja istui sormijuottoina katetun pöydän ympärillä. Viisitoistaprosenttisesta kahvinkorvikkeesta keitetyn soropin haju leijui ilmassa. Nenät ottivat vainua, sylkirauhaset erittivät. Uutukainen emäntä teki itseään tykö.

Ulkona valui kylmiä vesiä. Poika tuli pellolta märkänä kuin uitettu koira. Hän käveli pöydän luo ja työnsi kuppeja syrjään. Sitten hän puhdisti pöydän: söi nisupullat, juustopalat ja kahdeksan piparkakkua.

Köökiin sysättyjen pienempien pedonsilmät söivät mukana, kurkut lutkuttivat. Älyttömin, häkkisänkyyn nostettu alkoi parkua: - Ite kaikki joit, kahvin kaikki joit...

Äitipuolen nyrkinkokoisista silmäyksistä ei poika välittänyt. Poika pyörsi ulos, meni aittaan ja veti itsensä kaulakiikkuun."

Lyhyet, muutaman sivun mittaiset novellit luovat tilannekuvia lappilaisen syrjäkylän ihmisistä. Melko moni tarina sijoittuu sotienjälkeiseen aikaan, mutta on myös niitä, joiden ajankuva jää tarkoituksella hämärämmäksi. Tarinat ovat mainioita. Niiden kautta piirtyy kuva viinaanmenevästä peräkamarin pojasta, uskovaisista emännistä, Helsinkiin tai Ruotsiin haluavista nuorista, ikääntyneistä vanhoistaemännistä ja liukaskielisistä miehistä. Kuvaukset paikallisesta herännäisyydestä ja seuroista toivat mieleen Timo K. Mukan. Värikkäät, hurmoshenkiset seurat toimivat paitsi uskonnollisena henkireikänä, myös sosiaalisena tapahtumana, jolloin kaikki oli mahdollista.

Herkullinen on esimerkiksi kuvaus hyvästä emännästä, Ullasta, joka tekee kaiken ärsyttävällä tavalla oikein: on järisyttävän ahkera, passaa miestään, synnyttää lapsia vyötäsoleta valittamatta koskaan. "Vaan eipä kuultu kertaakaan Ullan voihkivan, että saisipa edes yhden kesän tyhjänä kävellä." Työmoraali ja ukkoin ja akkain työt tuntuvat olleen jaetut samalla tavalla kuin Ravilon muisteloiden Savossakin. "Entä kun vesi loppui kaivosta eikä raskittu panna hevosta puikkoihin - oli luontokappaletta sääli. Silloin nosti Ulla ämmänlänget niskaansa ja kantoi veden avannosta, ellei nyt sitten kiskonut törmää ylös vesikelkkaa tai soselumen aikana vetänyt lumikoppaa. Ja Elkkua se passasi. Sille se kyllä oli aina pöytä pyyhittynä.

Kylän ukkoja Ulla miellytti, muttei akkoja. - Se pitäisi tappaa, he sanoivat, kun Ullan hyvyyksistä tuli puhe, ja purivat pahansisuisesti kuolaimiaan."

Pidin ympäristö- ja ihmiskuvauksen sekä murretta viljelevän kielen lisäksi tarinoiden välittämästä asenteesta. Siinä on jotain merkillisen jykevää - tapahtumia valaistaan tarkkanäköisesti ja osuvasti, mutta kuvattiinpa kuinka ankaria oloja tahansa, kerronta ei ikinä saa ahdistuksen tai ruikutuksen sävyjä. Ihan kuin vanha viisas lappilaisemäntä toteaisi, että näin ne asiat ovat olleet, näkisi vaikeuksienkin joukossa hyviä ja valoisia puolia. Ja hihittelisi vielä itsekseen kaikelle sille huvittavalle mitä ihmiselosta löytyy, näkisi tahatonta komiikkaa niissäkin asioissa, missä toiset paahtavat tosissaan ja otsa rypyssä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
Sisko Istanmäki: Yöntähti
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Rauni Paalanen: Agitaattorin morsian

Taistolaisten mustasta kirjasta sain lukuvinkin: kirjassa mainittiin taistolaisopiskelijoiden "pöksylähetystä" käsittelevä Rauni Paalasen Agitaattorin morsian vuodelta 1990. Äärimmäisen kiehtovasta taistolaisajasta minulla on lähinnä toisen käden perimätietoa. Vanhempani ovat puheissaan sivunneet 1970-luvun poliittista opiskeluilmapiiriä (he siis eivät olleet taistolaisia) ja opinahjoni humanistisen tiedekunnan opettajien punaisesta menneisyydestä liikkui joitakin muisteloita. Muuten aiheeseen on tullut perehdyttyä lähinnä seuraamalla ajoittain varsin tunnepitoista julkista keskustelua 70-luvun meiningistä ja toki suomalaisessa kaunokirjallisuudessa aihetta usein sivutaan. Joskus tuli kirjastossa plarailtua myös Riitta Vartin kirjaa Nuoruuteni yliopistot, jossa lienee lisää tarinaa naisopiskelijasta taistolaisuuden pyörteissä.

Paalasen Agitaattorin morsian kertoo Minnasta, joka on kasvanut pienessä savolaismökissä korpikommunistimummonsa hoivinsa. Mummo on vanhan kansan punikki, vaikka onkin ison talon tytär alkujaan. Sputnik on hänelle merkki Neuvostoliiton loistavasta ylivoimasta, Stalinista liikkuvia kauhujuttuja hän epäilee voimakkaasti, eikä arvosta Suomen sotia ollenkaan. Mutta vielä aatteen paloa voimakkaammin Anna-mummo jaksaa pauhata Minnalle miesten petollisuudesta, "munapersiitten" kunnottomuudesta.

Kun Minna lähtee opiskelemaan, tutustuu hän hieman toisenlaisiin kommunisteihin, opiskelija-aktiiveihin, joiden punaisuus on hyvin usein kapinaa porvarillista perhetaustaa vastaan. Joukon hurmaavin nuorukainen Masa iskee Minnan oitis, ja epäsuhtainen rakkaustarina vie Minnankin osaksi opiskelijaliikettä.

Odotin kirjalta hieman enemmän räväkkyyttä, nyt melko iso osa tekstistä menee siihen, että Minna muistelee menneitä puoliksi haikeutta tuntien ja jaksaa korostaa joka käänteessä olleensa ujo, arka lapsi, joka ei ollut oikein minkään näköinen ja jonka ystävyyssuhteita aikuisikään asti leimaa tietty alemmuuden tunne. Ehkä hieman vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta Minnasta muotoutuu kuva varsin tunnistettavana hahmona. Hän on se porukan "näkymätön nainen" joka ei oikein uskalla kertoa mielipiteitään ääneen, joka ei ole niin kaunis että huomiota riittäisi ulkonäön puolesta, mutta joka tarkkailijan roolistaan muistaa ja kokee myös ristiriitaisiksi tiedostamansa asiat.

Mutta kun Paalanen pääsee vauhtiin, kuvaa hän opiskelijapolitiikkaa varsin kiintoisasti.

"- Osasto huolehtii erityisesti jäsentensä agitaatiovalmiuksista, korosti koulutusvastaavamme Vesa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että minäkin karistin itsestäni pelkurimaisen porvarillisen moraalin jäänteet, käärin hihani ja heittäydyin agithommiin. Opin kirjoittamaan koneella puhtaaksi julkilausumia, veivaamaan monistuskoneella opintoaineistoa, letraamaan lennäkkeihin kamppailukutsuja huutomerkkeineen. Kuin myrskytuuli pyyhkäisin halki yliopiston kuppilan ja luennoilta lintsailevien opiskelijoiden pöydät peittyivät sirppi ja vasara -sateeseen."

Joskus taustalta kantautui huhuja, jotka herättivät rivijäsenenkin mielessä epäuskon siemenen, jonka kuitenkin pystyi sopivilla perusteluilla torjumaan:

"Masa, Hande ja Mona pääsivät myös niihin iltatilaisuuksiin, missä neuvostotoverit saunoivat ja muuten veljeilivät meikäläisten veteraanien kanssa. Mona ei puhunut niistä illatsuista minulle mitään, mutta Masa ja Hande vihjailivat naureskellen, että siellä viina virtasi ja naisväki oli helisemässä. Ne juoruilivat myös, että neuvostovieraat piti viedä strippiravintoloihin ja pornoleffaan. Ne puheet ihmetyttivät ja hermostuttivat minua, mutta sitten ajattelin että niitten johtavien neuvostotovereitten oli hyväkin nähdä omin silmin, minkälaista moskaa tuottaa imperialistinen massakulttuuri."

Itse pidin kirjassa eniten Anna-mummon hahmosta. Sisartaan Eetlaa ja tyttärentytärtään Minnaa pomottava, uskossaan liikuttavan vankkumaton korpikommunisti jyrää mökin asiat kohdilleen sellaisella voimalla, ettei hänestä voi olla pitämättä, vaikka Minnalla onkin monta hyvää syytä suhtautua Annaan ristiriitaisin tuntein. Paalanen hanskaa myös sujuvasti savolaismurteen mallintamisen kirjalliseen asuun.

"Jo ennen kuin pääsin kouluun Anna oli ruvennut esitelmöimään minulle siitä, mitenkä nuoren naisen EI pitäisi käyttäytyä.

Ylpeä, vakavamielinen, siisti, hillitysti pukeutunut ja kammattu nuori nainen oli ihmiskunnan kaunistus, mutta iljettäviä olivat tytönletukat, jotka rotjaavat naamansa ja laittavat toppauksia tisseihinsä, eivätkä ymmärrä maaliman menosta hölkäsen pöläystä, hyvä että ovat lukemaan oppineet, pökkelöt, mutta munaperseille kutkastelevat ja kurskavat keskenänsä joka paikassa, niin että sivullisiakin hävettää.

Anna esitteli minulle näitä turmeltuneita neitosia kylän raitilta, kulki nokka pystyssä niitten ohi ja katsoa muljautti halveksivasti ja sähisi sitten minulle: - Häpäsöövät ihtensä ja kaikki naisimmeiset tuommoset ketkalehtijat..."

Päällimäisin vaikutelma, mikä minulle Paalasen kuvaamasta opiskelijaliikkeestä jää, on se, että taistolaisuuteen hurahtaminen on ollut hieman kuin uskonnolliseen lahkoon liittymistä. "Oman joukon" antamat selkeät, vankkumattomat vastaukset elämän vaikeisiin peruskysymyksiin ja joukkovoiman tuntu lienevät yhdistäviä tekijöitä nyt ainakin. Kun Minna alkaa kyseenalaistaa poliittista toimintaansa, irtautuu hän samalla kaveripiiristään, koska hänen ystävyyssuhteensa ovat niin vahvasti sidoksissa opiskelijapolitiikkaan. Vääräuskoisia myös savustetaan ulos, ja oikeiden oppien omaksuminen ja ryhmässä esiin tuominen on tärkeämpää kuin omien ajatuksien ilmaisu.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Sofi Oksanen: Puhdistus
Suvi-Anne Siimes: Politiikan julkisivu