Draamatun jälkeen Ahlqvistin Keijo lähetti ystävällisesti minulle luettavaksi myös Lisko-klassikkojen ensimmäisen osan: 7 veljestä. Työskentelymetodi on samanlainen kuin Draamatussa: Limingan taidekoulun sarjakuva- ja kirjoittajalinjalaisille annettiin lähdeteos ja vapaat kädet toteuttaa omia näkemyksiään.Valitettavasti 7 veljestä ei ole läheskään yhtä hyvä kuin Draamattu. Syypääksi voisi arvella erästä taiteilijan kuolemansyntiä: laiskuutta. Useimmat tekijät eivät ole tuntuneet paneutuneen kunnolla Kiven klassikkoon, ainakaan näin alkuperäisteosta kovasti fanittavan lukijan näkökulmasta. Niinpä tulkinnat ovat usein melko pinnallisia ja ylimalkaisia. Vielä pahempaa kuitenkin mielestäni on, että myös piirrosjälki on laiskaa ja huolimatonta. (Sormen heristelyä.) Jos lopputyöhön pitää piirtää useinkin vain muutama sivu, niin olisihan se nyt asiallista, hyvät nuoret, pistää niihin muutamaan sivuun kunnolla eforttia.
Mangavaikutteet näkyvät piirrosjäljessä taajaan, välillä ärsyttävyyteen asti. Kuitenkin, muutama piirtäjä hallitsee mangatyylinsä, ja silloin kun edellämainitusta laiskuudesta ei näy jälkeä, vaan työhön on todella paneuduttu (esimerkiksi Kata Seppäsen mangatyyli on huolellinen ja kolmisivuinen tarina on myös dramatisoitu järkevästi), on lopputulos mukavaa luettavaa myös tällaiselle mangaan vähemmän perehtyneelle sarjakuvien ystävälle. Nostankin tässä esiin muutaman osanottajan, joiden tasolla olisin toivonut muidenkin olevan. Petri Fills piirsi veljekset mangatyyliin siskoksiksi, ja sijoitti lukkarin vihan pakoilun biitsin ja breezerien pariin. Näin se homma pitää hoitaa - otetaan alkuperäisestä sen verran aineksia, että se säilyy tunnistettavana, mutta kiepautetaan koko homma kerralla uuteen uskoon, siten, että oma tyyli näkyy.
Henri Tervapuro osaa niinikään dramatisoida yksittäisen pätkän - tällä kertaa kertomuksen säästäväisestä ja tuhlaavaisesta vaimosta - siten, että se tavoittaa alkuperäisteoksen hengen ja esittää hahmot miellyttävällä tavalla uudessa valossa, rockbändin jäseninä. Hieman perinteisempään kerrontaan turvautuu Turo Kukkonen, jolla on graafisen valoisa kynänjälki ja sujuva adaptaatio kohtauksesta, jossa Eero opettaa veljiään lukemaan.
Maura Manninen etäännyttää tulkintansa niin kauas, etten itse tunnista siinä mitään Kiven hengestä, mutta mielenkiintoinen hänen kuusisivuinen tarinansa kyllä on. Erittäin komeaa ja graafista jälkeä piirtävä Manninen on kirjoittanut Juhanin ja Aapon välille kohtauksen, jossa Juhani rukoilee Aapolta huumeruiskua, ja annoksen tykitettyään toteaa päässeensä paratiisiin.Sain Draamattu-merkinnästä noottia sen takia, että sivuutin kirjoittajalinjan tekstit olankohautuksella. Tästä viisastuneena luin nyt sarjakuvien lomaan sijoitellut tekstit samalla painoarvolla kuin sarjakuvat. Valitettavasti tätä on vaikea sanoa nätisti, joten sanon suoraan: tekstit ovat huonoja. Niistä ei oikein ota selvää, mitä niillä on haettu: ovatko ne proosarunoja, mininovelleja, tuokiokuvia vai mitä. Lähinnä nämä ovat kouluharjoitelmia, mutta eivät lopputöitä. Ainoa kirjoittaja, joka saa minulta synninpäästön, on Kaisa Nykänen, joka on kirjoittanut runon heinäpellolla sateessa Jumalansa kiroavasta Juhanista. Hänen runonsa onkin viisaasti sijoitettu heti kirjan alkuun.
Sen verran sain vinkkiä seuraavasta Lisko-klassikkojen teemasta, että uskonpa kirjasarjan parantavan tasoaan kuin sika juoksuaan. Seitsemän veljestä, vaikka onkin klassikko kansakunnan kaapin päällä, häviää tunnettuudessa ja kulttuurillisissa kerrostumissa kuitenkin Raamatulle niin paljon, että taidekoulun tulkinnat menettävät raikkautta kömpelyydelle, terävyyttä koululaisvitseille. Mutta kuten edellä käsitellystä toivottavasti kävi ilmi, löytyy tästäkin kymmenien tekijöiden voimin toteutetusta julkaisusta helmensä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti