keskiviikko 20. elokuuta 2008

Petronius Arbiter: Trimalkion pidot

Ostin Trimalkion pidot Lappeenrannan sataman kirjadivarikärrystä alkukesästä, kun vein sinne ylijäämäkirjojani. "Otavan klassikot" -sarjassa vuonna 1988 ilmestynyt pokkari kiinnosti, onhan antiikin historia kiehtova ajanjakso. Kirjaa aloittelin heti hankittuani sen, mutta loppuun se tuli luettua vasta nyt, työmatkan ohessa. Peruste kirjan valinnalle matkalukemiseksi oli sama kuin To Kill A Mockingbird -kirjan kohdalla: kevyt pokkari ei paljon paina.

150-sivuisesta kirjasta on varsinaisen romaanin osuus ensimmäiset 85 sivua. Loppu on varattu suomentaja Edwin Linkomiehen jälkisanoille ja selitysosuuksille. Täytyy sanoa, että enemmän alkoi kiehtoa muuallakin antiikin suomennosten yhteydessä vastaan tulleen Edwin Linkomiehen hahmo kuin Petroniuksen teksti itsessään. Wikipediasta löytyikin tiivis kuvaus Linkomiehen vaiheista.

Linkomies selostaa, kuinka Trimalkion pidot on vain osa Petroniuksen alkuperäistä romaania, joka tunnetaan nimellä Satyricon. Romaanista on säilynyt vain katkelmia, niistä Trimalkion pidot on tunnetuin. Näköjään Satyriconista löytyisi tuoreehko suomennos, pitänee joskus tutustua jos jaksaa.

Trimalkion pidot lienee käsitteenä tuttu lukemisen harrastajille. Sen verran itse ainakin tiesin juonesta etukäteen, että siinä kuvataan nousukas Trimalkion ylenpalttisen pöyhkeileviä illallisia. Tämän kummempaa ei juonessa ehdi tapahtuakaan. Minäkertoja on päätynyt Trimalkion vieraaksi, ja hän seuraa kuinka tämä entinen orja marssittaa juhlasaliin toinen toistaan pröystäilevämpiä ruokalajeja ja tuhlaa kallisarvoisia lahjoja vieraisiinsa. Kertojaa inhottaa Trimalkion vulgaarisuus. Välillä Trimalkio käskee orjiensa esittää laulua, sirkustemppuja tai muuta viihdykettä, välillä hän puhkeaa estottomaan itsekehuun. Ylipäätään tarinan tarkoituksena on kuvata, kuinka moukkamaista nousukkaiden rahoillaan päteminen on. Varsin universaali teema siis.

Linkomies selostaa jälkisanoissa, kuinka Petronius herkuttelee latinan kielen vivahteilla. Alhaiset pöytäseurueen jäsenet puhuvat rahvaanomaista latinaa. Linkomies on suomentanut tekstit paikka paikoin varsin värikkäästi. Suomennosta on miellyttävä lukea, siinä on vanhanaikaista ajan patinaa. Ehkä tuo uudempi Satyricon-suomennos, Pekka Tuomiston käännös, olisi mielenkiintoinen vertailukohde. Tässä näyte Linkomieheltä:

"Kun nyt Askyltos hillittömän julkeana kädet koholla pilkkasi koko tätä menoa ja nauroi niin, että kyyneleet vuosivat hänen silmistään, tulistui eräs Trimalkion vapautetuista tovereista, juuri se, joka oli minun pöytänaapurinani, ja huudahti:

- Mitä naurat, senkin kuohittu pässi! Vai eivätkö isäntäystäväni hienoudet sinua miellytä? Sinä mukamas olet varakkaampi ja olet kai tottunut saamaan paremman kestityksen. Niin totta kuin toivon, että tämän paikan suojelushenki on minulle suosiollinen, jos minä olisin pöydässä hänen vieressään, niin olisin jo kiskonut hänestä esille määkinän. Mokomakin sikiö, joka nauraa muita. Senkin sätkyukko, yökyöpeli, joka ei ole virtsansa arvoinen. Kerta kaikkiaan, jos heitän veteni hänen ympärilleen, hän ei tiedä, mistä pääsisi pakoon. En minä, herkules avita, tavallisesti vähästä suutu, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."

Minua huvittanut sivujuonne teoksessa on Edwin Linkomiehen ylistävä jälkipuhe. Monisanaisesti hän kehuu Petroniuksen kirjallista nerokkuutta ja romaanin hienoutta. Tämä on sinänsä koomista, jos ajatellaan että Linkomies suomensi kirjan vuonna 1945 ja mietitään ajan yleistä ilmapiiriä. Kun kyseessä on antiikin klassikko, ylistää Linkomies estoitta teosta, jossa homoerotiikka kuvataan itsestäänselvänä osana miehen elämää. Miesten välinen rakkaus on kaikesta päätellen keskeinen juonikuvio alkuperäisessä Satyricon-teoksessa. En usko, että 1940-luvun Suomessa moista estottomuutta olisi missään muussa yhteydessä noin vaan hyväksytty. Varsinkin, kun Linkomies näkyi olleen oikeistopoliitikko, jonka vanhoillisuudesta käy hyvin esimerkiksi, että hän mm. kannatti pitkään monarkismin tuomista Suomeen.

6 kommenttia:

  1. Niin, homoerotiikkaa voi kauniisti kehua osana kirjallisuutta, vaikkei omana julkisena itsenään voisikaan. Eipä silti, en tiedä Linkomiehen taipumuksista mitään, mutta monellehan taide on antanut mahdollisuuden lähestyä niitä asioita, jotka kokisi itselleen läheisiksi, vaan kun ei voi. Käväisehän tuolla Soneteissa, siellä on sulle tunnustus.

    VastaaPoista
  2. Tämä kommentti tulee kovin myöhään, mutta ei kai se mitään haittaakaan.

    En tiedä Edwin Linkomiehen taipumuksista mitään, mutyta kirjan takakannessa hänet on mainittu professoriksi. Minusta olisi erikoista, jos niinkin syvällisesti asiaan tutustunut mies lähtisi tuomitsemaan 2000 vuoden takaisia oloja ja tapoja vain sen perusteella, millainen ilmapiiri vallitsee hänen aikanaan. Eiköhän hän ole ehtinyt sen homoerotiikan osuuden hyväksyä moneen otteeseen.

    VastaaPoista
  3. Myöhäiset kommentit ovat tervetulleita, kirjabloggaukset eivät vanhene. :)

    Erinomaisen sivistynyt mieshän Linkomies oli. Ristiriita kirjan homoeroottisuuden ja Linkomiehen ajan Suomen ei-homomyönteisen ilmapiirin välillä vaan tuppasi huvittamaan. Huvitun joskus tällaisista ulkokirjallisista asioista. :)

    VastaaPoista
  4. Luin juuri tuon Satyriconin, kurkkaa jos kiinnostaa. :) Ei tullut kyllä erityisen henkeäsalpaavaa analyysiä, jotenkin arvioinnit tökkii nyt...

    VastaaPoista
  5. Kävinkin jo lukemassa juttusi, mielenkiintoisia havaintoja sinulla! Eipä tästä blogikirjoittamisesta kannata stressiä ottaa, minä ainakin ajattelen että kirjoittelen ylös ne asiat mitä mieleen tulee. Välillä tulee enemmän ja välillä vähemmän. :)

    VastaaPoista
  6. Anonyymi19.12.11

    kivaa ihq

    VastaaPoista