Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Lähes 800-sivuinen Ihmiskunnan viholliset sai minut muistamaan, mikä nautinto hyvä historiallinen romaani onkaan. Keisari Neron aikakauden ympärille sijoittuva tarina vei minut antiikin Välimeren maisemiin: Antiokiaan, Roomaan, Kreikkaan, Jerusalemiin. Lisäksi kirjan alkupuolella on kiehtova jakso kelttiläisestä Britanniasta. Enpä muista monenkaan suomalaisen kirjailijan kuvanneen tätä miljöötä ja vielä uskottavasti.

Menen mielelläni siihen lankaan, että uskon todeksi kaiken, mitä kirjailija historiallisessa romaanissa minulle kertoo. Koska olen laiska, en jaksa ruveta etsimään mitään historiallisia tietoteoksia ja pähkäilemään, olikohan se nyt oikeasti näin vai noin. Waltari osaa kuvata historiaa uskottavasti ja samaistuttavasti, joten poimin mielelläni tiedonmurusia tästäkin romaanista. Jos päähäni jää jotain tietoja, jotka ovat vääriä, niin sittenpähän opin oikean tiedon kun jostakin toisesta asiayhteydestä semmoinen vastaan osuu. Fiktiosta opittu historia avitti minulle hyvät koenumerot jo peruskoulussa ja lukiossa, ja myös yliopiston historiantenttien sujumisesta kuuluu iso kiitos kirjoille. Vaikka siellä historian luennoilla opetettiinkiin, ettei ikinä, missään ja milloinkaan voi oppia historiallisia totuuksia kaunokirjallisuudesta, kun ei niitä oikeastaan voi oppia edes historiallisesta tietokirjallisuudesta. Historiaa voi oppia vain alkuperäislähteistä, niin!

Mutta koska minulla ei ole mahdollisuutta mennä kaivelemaan raunioita Välimerelle enkä osaisi löydöksiäni tulkita, vaikka kaivelisinkin, nautin Waltarin kuvaamista tapauksista. Jotenkin on mennyt minulta ohi, että Rooman valtakunnalla oli aktiivisia kauppasuhteita Intiaan asti. Ja vaikka Raamatun tapahtumat ovat tuttuja, en ollut tajunnutkaan etteivät juutalaiset ajanlaskun alussa enää olleet mikään pieni mitätön paimentolaiskansa, vaan näkyvä vähemmistö Rooman valtakunnassa. Juutalaiskortteleita oli kaikissa menestyvissä kaupungeissa ja juutalaiset tunnettiin ahkerina ja menestyvinä kauppiaina ja käsityöläisinä. Mielenkiintoista oli myös, että jo antiikin aikaan harrastettiin antiikin keräilyä. Kirjan päähenkilö Minutus Lausus Manilianus kerää kreikkalaisia patsaita ja etruskien muinaismuistoja, vaikka nämä ovat vaikeasti hankittavissa roomalaisten ryöstelyn ja keräilyinnon vuoksi.

Kirjan raskaahko nimi viittaa suoraan kristittyihin, jotka Nero kerran puheessaan mainitsee ihmiskunnan vihollisiksi. Kirjalle leimallista on tietynlainen kaksoiskirjanpito: Minutus kertoo asiat siten, että pinnalta välittyy yksi totuus, rivien välistä toinen, jota lukija saa arvailla vihjeiden perusteella. Ihmiskunnan vihollisina näyttäytyy enemminkin Rooman ylhäisö. Kirja on tutkielma vallasta. Nero, lapsena tunnettu vielä nimellä Lucius Domitius, on miellyttävä ja reipas nuorukainen, mutta saatuaan keisarin aseman liian nuorena hän turmeltuu arvaamattomaksi diktaattoriksi. Senaatin jäsenet ja ylhäiset suvut kamppailevat vallasta ja juonittelevat armotta. Myrkkyjä keitellään ja veri virtaa, kun armeliain kohtalo tappion edessä on se, että saa aukaista valtimonsa omakätisesti vuotamaan kuiviin.

Minutus on kokonaan toisenluonteinen päähenkilö kuin Sinuhe. Sinuhehan on melko tyypillinen Waltarin hahmo: traaginen ja angstinen murehtija, jolle elämä on turhuutta ja kärsimystä. Näin kevyesti kärjistäen... Minutus muistelee elämänsä vaiheet nuoruudesta vanhuuteen, ja varsinkin nuorena hän näyttäytyy varsin epärunollisena hahmona: käytännönläheisenä, sotilaallisesti suuntautuneena toimijana. Minutuksen eteen Waltari ei myöskään johdata tuhoa ja turmelusta manaavaa viettelijätärtä, jonkalaiseen hänen kirjalliset hahmonsa hyvin usein lankeavat. Runsaasti naisia Minutus kyllä pitkän elämänsä aikana kohtaa, mutta näitä yhdistää se, että he kaikki vievät Minutusta kuin pässiä narussa, tämän itsensä sitä tajuamatta. Tässäkin kerronnan kaksitasoisuus näyttäytyy. Muualla se näkyy esimerkiksi kohdissa, joissa Minutus kuvaa keisari Neron viehätystä julkisiin soitto- ja lauluesityksiin, Neron pitäessä itseään maanpiirin parhaana laulajana. Minutus toteaa, ettei voi aiheeseen ottaa kantaa epämusikaalisuutensa vuoksi.

Naishahmot ovat varsin kiinnostavia: brittiläinen jäniksen papitar Lugunda, keisari Claudiuksen tulisieluinen äpärätytär Claudia, kristityksi kääntynyt vanha ateenalainen hetaira Damaris, roomalainen ylhäisönainen Antonia... Suhteet loppuvat tavalla tai toisella, jäljelle jää Julius-poika, jolle Minutus muistelmansa osoittaa. Suhteessa toistuu osittain myös Minutuksen ja hänen oman isänsä suhde: Markus Mezentius Manilianus on varsinkin kirjan alkuvaiheessa näkyvä hahmo. Hänen nuoruuteensa pääsisi tutustumaan romaanissa Valtakunnan salaisuus.

Vallan turmelevuuden lisäksi kirjan toinen, kevyempi pohjavire on usko. Aiheen kuvaus tiivistyy Markus Manilianuksen toteamukseen, jossa olen kuulevinani Waltarin oman vakaumuksen: "Uskon lahja on käsittämätön. Minulle on sitä annettu vain puoliksi, niin että aina olen epävarma ja onneton ihminen."

Waltari kuvaa monia Uuden testamentin tapahtumia omasta näkökulmastaan. Kirjan sivuilta löytyy Paulus, joka perustaa monia seurakuntia Välimeren rannoille. Hänen kannattajansa pitävät häntä vakuuttavampana kuin vanhaa kalastaja Keefasta, joka kielitaidottomana päätyy Roomaan kertoakseen omin silmin seuraamansa Jeesus nasaretilaisen elämästä. Kintereillä hääräävät muun muassa lääkäri Luukas ja tullimies Markus kokoillen muistiinpanoja Jeesuksen elämästä. Kuhisevasta, kosmopoliittisesta Roomasta löytyy tällekin uskolle uusia kannattajia, tosin Minutus elämänsä ehtoopuolelle ennustelee kristittyjen liikehdinnän hajoavan sisäisiin eripuraisuuksiin ja jäävän uusien, kiinnostavampien uskontojen jalkoihin. Hyvin kirjassa kuvataankin hurskaiden keskinäisiä riitoja: juutalaiset inhoavat kristittyjä ja vielä enemmän kristityiksi kääntyneitä juutalaisia. Nämä puolestaan eivät ole aina varmoja, voivatko muutkin kuin juutalaiset edes ryhtyä kristityiksi. Karismaattiset johtajat vetävät puoleensa omia kannattajiaan, jotka ryhtyvät kamppailemaan muiden suuntausten edustajia vastaan. Minutus seuraa tätä kaikkea tarkkaillen ja kiinnostuneena, kokematta itse kuitenkaan ylimaallisia uskon kokemuksia. Taustalla Rooman oma, vanha monijumalainen uskonto näyttää taantuneen rituaaleiksi samalla lailla kuin tapakristittyjen Suomessa nykyään: kalenterin määräämät juhlat suoritetaan, mutta aitoa uskoa vanhoihin jumaliin tuntuu löytyvän vain kovin harvalta.

Olisipa mukava lukea jostain, miten Waltarin kuvaamat seksuaalisuuden ilmiöt menivät Suomessa läpi kirjan julkaisuajankohtana. Onko selitys siinä, että näin paksuja tiiliskiviä ei tiukoinkaan sensori jaksa kahlata läpi ilman aitoa kirjallista kipinää? Rooman valtakunnan tapojen puitteissa kun kirjan sivuilla esiintyy homoseksuaalisuutta, pedofiliaa, eläimiin sekaantumista ja jopa transseksuaali. Kirja on alunperin ilmestynyt vuonna 1964, ja voisin kuvitella että muussa kuin historiallisen romaanin kontekstissa tämmöiset asiat eivät niin vain olisi romaanin sivuille päässeet. Ehkä Panu Rajala valaisee tätä asiaa syksyllä ilmestyvässä Waltari-elämäkerrassa, ellen sitä ennen satu bongaamaan jostakin lisätietoa.

Historiallisista romaaneista nautin erityisen paljon, koska olen kiinnostunut historiasta. Kiinnostus historiaan taas on syntynyt ja kehittynyt paljolti juuri historiallisten romaanien kautta. Oli ihanaa upottautua antiikin maailmaan. Antiikki on kiehtova, laaja ja monimuotoinen ajanjakso. Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä kiinnostus opetella edes vähän latinaa. Joulun aikana jemmasinkin lainaksi äidin vanhan oppikirjan, Edvin Linkomiehen Latinan kieliopin. Koska Edvin ei jostain syystä ole aikanaan ymmärtänyt lukea esimerkkilauseitaan mp3-muotoon ja laittaa nettiin jakoon, jouduin etsimään ääntämisopastusta latinaan muualta. Jos joku muu haluaa käyttää aikaansa näin äärimmäisen käytännönläheiseen harrastukseen, tässä minun vinkkini. Greeklatinaudio-sivustolle on koottu mp3-nauhoituksia Uuden testamentin luvuista kreikaksi ja latinaksi. Itse aloitin Matteuksen evankeliumin luvusta 4, koska se on lyhyt ja juonenkäänteitä on helppo seurata: Jeesus keskustelee paholaisen kanssa erämaassa ja tämän jälkeen kutsuu ensimmäiset opetuslapsensa. Tekstiä kannattaa seurata esimerkiksi tältä sivulta, jossa on vierekkäin sama teksti latinaksi ja englanniksi. En ole kauhean tunnollisesti ruvennut latinaa vielä pänttäämään, mutta osaan jo sanoa uskottavan kuuloisella aksentilla esimerkiksi "Non in pane solo vivet homo" (ei ihminen elä ainoastaan leivästä) ja "Quadraginta diebus et quadraginta noctibus"(neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä). Edvin Linkomiehen osaaminen tulee tarpeeseen siinä vaiheessa, kun pitää saada pikaopastus vaikka persoonapronomeihin tai verbien taivutuksiin.

Lopuksi vielä aivan aiheeseen liittymättä tämmöinen mielestäni virkistävä ja hauska videolinkki. Onhan tässä tietysti sellainen aihekytkös, että paini urheilumuotona periytyy antiikin ajoilta. Minusta tämä kyseinen esitys on varsin kannustava!

Lue myös nämä:
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Pentti Saarikoski / Euripides: Herakles
Limingan taidekoulu: Maailmanhistoria