lauantai 22. maaliskuuta 2008

Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

Harmittaa. Ihan kuin olisin kasvanut yli eräästä erittäin viehättävästä ja minulle rakkaasta kirjallisuuden lajista. Minun on pitkään tehnyt mieli lukea jotain vetävää ja värikästä historiallista seikkailua. Tässä mielessä hain kirjastosta kehutun Lian Hearnin Otorin klaanin tarinan ykkösosan, Satakielilattian. Kirja sijoittuu myyttiseen Japaniin, klaanisotien ja ninjojen aikakauteen. Mihinkään realistiseen historian jaksoon kirja ei sijoitu, vaan Hearn on sepittänyt klaanit ja niiden politiikan pitkälti omasta päästään, lainaten miljöön ja tapakulttuurin ainekset todellisuudesta.

En kuitenkaan saanut kirjasta kovin suuria kiksejä, vaan melko lailla alkusivuilla muistin taas, miksi käännöskirjallisuus välillä nykyisellään tökkii: kieli on niin yksinkertaistettua. Siksi esimerkiksi nuo Juhani Ahot ovat olleet niin virkistävää luettavaa: kieli on monipuolista, kaunista, eksoottista, täynnä ennenkuulemattomia sanontoja ja sanavalintoja. Vaikka suomentaja Jaakko Kankaanpää ihan hyvää työtä tekee tämän Otorin klaanin parissa, niin ei hän paljon luomisen vapautta pääse käyttämään, kun kerronta on tällaista:

"Minulle alkoi kuitenkin valjeta, että hänen asemansa täytyi olla todella korkea. Minusta tuli vielä arempi hänen suhteensa. Minusta tuntui, että kaikki katselivat minua karsaasti, miettivät mitä virkaa minulla oli hänen seurassaan, olisivat halunneet antaa minulle korvapuustin ja passittaa minut matkoihini." Saisikohan tuon minä-sanan tungettua vielä yhtään useammin mihinkään väliin?

Kirjan päähenkilö on salaperäisessä Kätkettyjen kylässä asuva nuori Tomasu-poika, joka pakenee kylään hyökänneitä vihollisia ja päätyy Otorin klaaniin kuuluvan Shigeru-ylimyksen huomaan. Ei siis huonompi lähtökohta seikkailulle ollenkaan. Tomasun nimi vaihtuu Takeoksi ja hän pääsee opettelemaan salaperäisiä taistelutaitoja. Tämä kuvataankin niin kökösti että. Luulisi että ninjataitojen opiskelu olisi jollakin vailla vaativaa ja hankalaa, mutta ei. Takeohan on sen sortin luonnonlahjakkuus, että suitsait vaan hän oppii näkymättömyyden teeskentelyn, äänettömästi liikkumisen ja taistelutaidot. Suomalaisen peruskoulunkin läpäisy tuntuu vaativammalta kuin ninjaksi opiskelu.

Samaan aikaan seurataan kaunista Kaedea, joka on joutunut panttivangiksi vihollisen linnaan jo nuorena tyttönä. 15-vuotiaana hänelle ruvetaan puuhaamaan naimakauppoja. Kaeden hahmo oli myös eräällä tavalla vähän ärsyttävä. Jos pikkutyttö laitetaan vihamielisten ihmisten hoiviin ja häntä alistetaan ja nöyryytetään joka tavalla vuosien ajan, luulisi että hänestä tulisi arka, ujo, alistuva, pelokas ja nöyrä. Vaan ei. Tulisieluinen Kaede on itsevarma, rohkea, reipas ja oma-aloitteinen. Sinänsä tällainen asetelma toistuu todella usein varsinkin nuortenkirjallisuudessa. Johan Harry Potter tai L.M. Montgomeryn sankaritar Anna ovat vastaavanlaisia esimerkkejä. Kaipa tässä on tarkoitus kannustaa nuorta lukijaa siihen ajattelumalliin, että vaikeuksistakin voi selvitä voittoon. Aika epäuskottavaa tämä kuitenkin valitettavasti on.

Noh, kirjan juoni sitten tähtääkin vihollisten kukistamiseen erään salajuonen kautta. Luin kirjan melko nopeasti. Eräs sivujuonne alkoi suunnattomasti ärsyttää. Lian Hearnin kuvaama nuoren pojan tunne-elämä oli kuin kliseiden hautausmaalta. Takeo tuntee outoa levottomuutta, käy ahkerasti kylän bordelleissa mutta totta kai poistuu näistä saamatta mitään viboja, vain tyhjyyttä tuntien. Kauniiseen Kaedeen hän ihastuu silmänräpäyksessä ja syvä, molemminpuolinen rakkaus valtaa molemmat. Yhden kiihkeän lemmenyön koettuaan Takeo kuitenkin joutuu valitsemaan yksinäisen ninjan tien ja jättämään Kaeden kärsimään rakkaudentuskansa itse, kuitenkin tietäen ettei koskaan voi Kaedea unhoittaa. Haloo. Olisiko mitenkään ollut mahdollista antaa nuorelle sankarille yhtään persoonallisempi ja monipuolisempi kokemusmaailma. Voi elämä.

Tästä kirjasta tuli vähän samanlainen olo kuin Frank Schätzingin Pedoista: olisin varmasti tykännyt tästä kirjasta tosi paljon siinä 12-17 vuoden iässä. Varmasti nytkin on paljon ihmisiä, jotka onnekseen pystyvät nauttimaan täpöllä tämänkaltaisesta historiallisiin kehyksiin sijoitetusta seikkailusta. Harmi, minä en pystynyt. Kaipaisin uskottavampia henkilöhahmoja, parempaa kieltä, historiallista syvyyttä. Onko minusta tulossa kirjallinen snobi? Toivottavasti ei. Onhan noita hyviäkin seikkailuja, onneksi. Tässä blogissa mainituista kirjoista esimerkiksi Kolme muskettisoturia ja Saatana saapuu Moskovaan ovat sitä, mihin suuntaan olisin toivonut Otorin klaaninkin venyvän. Täytyy jatkaa kirjallista tutkimusmatkailua ja tsekata, mitkä uusista tai vanhoista kirjoista tempaisisivat mukaansa seikkailujen taikaan yhtä intensiivisesti. Ei kaikkien ole pakko olla klassikoita: olen tykännyt kovasti esimerkiksi sellaisesta kirjasta kuin Katherine Nevillen Musta kuningatar, jossa liikutaan shakkipelin merkeissä kautta historian.

10 kommenttia:

  1. Mikään ei ole niin raivostuttavaa kuin se, että tarinan ainekset olisivat niin hyvät, mutta sitten se koko homma onnistutaan pilaamaan kliseillä ja huonolla kielellä.
    Samahan se oli siinä Stephenie Meyerin umpisuositussa (!!) Houkutus -kirjassa, jonka jatko-osat jätän kyllä lukematta...

    VastaaPoista
  2. Eläpä muuta viserrä. Tätäkin mainostettiin takakannessa aivan ylisanoilla. Elokuvakin tekeillä, tosin ehkä tästä ihan nätin ja kivan ja mukavan seikkailuelokuvan saa aikaiseksikin, vaikkei kirja ollut kummoinen.

    Tuota Houkutus-arviotasi lukiessa alkoi tehdä mieli lukea itsekin se kirja ihan vaikka vaan huonouden vuoksi. :) Vielä en ole kuitenkaan niin pitkälle mennyt.

    VastaaPoista
  3. "Kaipaisin uskottavampia henkilöhahmoja, parempaa kieltä, historiallista syvyyttä. Onko minusta tulossa kirjallinen snobi?" Miten ihmeessä voisit olla kirjallinen snobi näillä perusteilla? Nuohan ovat hyvän kirjan perusvaatimuksia varsinkin käsittelemässäsi lajissa. Hyvä kieli on minulle aina ykkösvaatimus, niin hyvässä viihteessä, kokeilevassa romaanissa, runoudessa, lastenkirjallisuudessa kuin muussakin.

    Houkutusta on minulle kehuttu, mm. kirjan lukenut kollegani on siitä todella innoissaan. Omaa lukukokemusta minulla ei ole näistä kummastakaan.

    VastaaPoista
  4. No hyvä. :) Kyllä arvioisin, että varsinkin ahmimisikäiset lukijat eivät välttämättä osaa tai koe edes tarpeelliseksi arvioida kirjan kielen hyvyyttä tai monipuolisuutta. Esimerkiksi Merja Jalon huippusuositut hevoskirjat, joita itsekin luin kouluikäisenä tosi paljon, ovat hyvin simppelisti kirjoitettuja. Samoin vaikkapa Ilkka Remes suoltaa melko kaavamaista, yksinkertaista kieltä, nauttien kuitenkin suursuosiota. Monimutkaisempi kieli saattoi minusta nuorempana tuntua jopa kiusalliselta tai turhanaikaisesti hidastavalta. Nykyään sitä nauttii hyvästä kielestä ihan eri lailla.

    VastaaPoista
  5. Tuima23.3.08

    Ahmimisikäisillekin tarkoitetuissa kirjoissa pitäisi olla hyvää kieltä. Aikuisena heppakirjoja luettuani olen ollut hieman järkyttynyt kielen tasosta.

    Oma ajatukseni on, että lukijat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: niihin joita kiinnostaa mitä kerrotaan ja niihin joita kiinnostaa miten kerrotaan. Sitten on tietenkin eriasteisia välimuotoja, jopa saman lukijan valinnoissa. itse olen kiinnostunut enmmän miten kerrotaan, tosin usein itse tarinakin kiinnostaa. Ja silloin, kuten Morre jo aiemmin sanoi, jos hyvät tarinan ainekset hukataan surkeaan kieleen ja tylsiin kliseisiin, alkaa raivostuttamaan ja taas tulee mieleen kustannustoimittajan merkitys.

    VastaaPoista
  6. Tuima23.3.08

    Remeksestä vielä. En enää nykyisin lue Remeksen aikuisten kirjoja, mutta nuortenkirjat luen yleensä. Viimeisin Hermes oli hieman pettymys, yleensä näissä Aaro Korpi kirjoissa Remes kuljettaa tarinaa mukavasti ja lyhyemmässä mitassa tarinakin on kompakti, joten Remeksen edut pääsevät oikeuksiinsa paremmin.

    VastaaPoista
  7. Minä kai olen kallistumassa tuohon "miten kerrotaan" joukkoon. Nuorempana tosiaan tärkeintä oli se, mistä kerrotaan.

    VastaaPoista
  8. Anonyymi2.4.08

    Hieno blogi! Vahingossa sen löysin ja innolla luin :)

    Olen myös itse lukenut tämän Hearnin teoksen pari vuotta sitten. Taustalla oli lapsena löydetty rakkaus fantasiamaailmoja ja -kirjoja kohtaan, joka nyt vanhemmalla iällä on jäänyt muiden asioiden alle. Jokin nälkä oli kuitenkin vielä jäljellä ja sen helppo- ja nopealukuinen Hearnin kirja täytti mielestäni ihan hyvin.

    Viitaten nyt tuohon tarina/tarinan kerrontatapa -keskusteluun, olisin itse sitä mieltä, että harmillisen monet upeat fantasiamaailmat löytyvät suht yksinkertaisen kielen takaa. Takeon kohdalla se mielestäni kuvasi päähahmon kokematonta ja maailmaaihmettelevää, pelästynyttä olemusta ja oli siksi hyväksyttävää.
    Lisäksi mielestäni teoksen fantasia oli ansiookkaasti sidottu orientaaliin liitettyyn mystiikkaan ja Japanin historian todellisiin historiallisiin käännöksiin (kuten vaikkapa kristittyjen vainoamiseen) Teoksesta löytyvä kulttuuriin sidottu symboliikka ja merkitysmaailma oli myös hienosti tuotu esille.

    Kuriositettina kirjailijasta: Internetin fanisivujen mukaan Lian Hearn on vain yksi austraalialasen naiskirjailijan ja kotiäidin peitenimistä.
    -km

    VastaaPoista
  9. Anonyymi19.12.08

    Itse aloitin kirjaa hieman äidinkielentunnilla, kun oli luppoaikaa ja täytyy sanoa, että alun väkivaltaisuus sai minut laittamaan kirjan takaisin hyllyyn.

    VastaaPoista
  10. Kiitos kommenteista km ja anonyymi! Eipä ole tullut Hearniin palattua, mutta kaipa hänelläkin on faninsa.

    VastaaPoista