keskiviikko 24. lokakuuta 2007

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Alkuhuomio: tämä ei ole se kirja, jota pitää lukea pikkuhiljaa ja vähitellen, josta viimeksi mainitsin. Päinvastoin, tämä tuli luettua "välikirjana", koska minulla oli eilen tovi luppoaikaa ja menin tietenkin siksi aikaa kirjastoon katselemaan kirjoja. Palautettujen kirjojen hyllystä bongasin tämän. Olen joskus kauan kauan sitten lukenut tämän, silloin kun sen nimi vielä oli Kymmenen pientä neekeripoikaa. Tässä vuoden 2003 painoksessa oli mielenkiintoinen Jarmo Papinniemen esipuhe, joka valotti klassisen salapoliisidekkarin tyylisääntöjä. Kirja lähti vetämään hyvin, joten pitihän se lainata ja lukea illalla loppuun.

Tästä kirjan nimen muutoksestahan keskusteltiin taannoin Suomessakin: onko sopivaa, että tunnetun kirjan nimessä on sana "neekeri"? Olen tästä hieman kahtalaista mieltä. Tavallaan ymmärrän sen täysin, että neekeri on epäkorrekti sana - olisipa tosi idioottimaista mennä nimittämään vaikka Lola Odusogaa "neekerinaiseksi". Silti on paljon sanontoja, joissa sana on paikallaan, esimerkiksi John Lennonin loistava sanonta "Nainen on maailman neekeri". Ja mielestäni on hullua ruveta siivoamaan vanhaa suomen kieltä kirjoissa, koska onhan neekeri ollut aikanaan Suomessa ihan neutraali sana, silloin kun laajamittaista maahanmuuttoa ei ollut, eikä täällä asunut juuri ketään jota olisi päässyt neekeriksi nimittelemään.

Voisiko neekeri-sanaa verrata sanaan ryssä? Ryssiin suomalaisilla on ollut paljon enemmän kosketuspintaa historian aikana kuin neekereihin, ja eiköhän tuo ryssä-sana ole kovakoodattu suomalaisten kulttuuriseen muistiin, vaikka tätäkin termiä aika ajoin paheksutaan. No, enpä menisi itsekään ketään venäläistä päin naamaa ryssäksi sanomaan, mutta muissa yhteyksissä rupattelen kyllä ryssistä sujuvasti. Sillä kyllähän se niin on, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.

Ehkä tällaiset sanat ovat hieman kuin kirosanat tai alatyyliset ilmaukset: on tilanteita, joissa niitä on äärimmäisen epäkorrektia käyttää, mutta myös toisia tilanteita, joihin ne sopivat kuin nenä päähän.

Noh, joka tapauksessa Kymmenen pientä neekeripoikaa oli minusta äärimmäisen osuva, tenhoava ja hyvä kirjan nimi. Eikä yksikään pelastunut on ihan ok sekin, mutta on huomattava, että kirjan sisällössä sanastoa ei ole mitenkään kirjoitettu uusiksi. Kansien välissä käytetään koko ajan termiä neekeri. Mutta olisi väärin mennä leimaamaan Agatha Christietä nykyaikaisin termein rasistiksi - eivätköhän aika lailla kaikki muutkin hänen aikansa yläluokkaiset englantilaisnaiset ole samalla lailla ajatelleet. Eli kaikki ovat olleet rasisteja, mutta Agatha Christie tuskin lienee mikään poikkeuksellisen rasistinen ollut. Kirjassa viitataan juutalaiseen sivuhenkilöön, jonka kohdalla korostetaan ovelaa kauppaälyä ja sitä, että juutalaista ei voi huiputtaa. Eräs kirjan henkilöistä taas on ollut sodassa Afrikassa, ja hänelle on itsestäänselvää, että alkuasukkaiden kuolema on vähempiarvoinen kuin eurooppalaisen upseerin kuolema. Onpa kirjassa selkeää sosiaalistakin eriarvoisuutta: kun palvelijapariskunnan toinen osapuoli kuolee, ei tämä mitenkään vapauta jäljelle jäänyttä palvelijaa pöydänkattamis- ja tarjoiluvelvollisuuksistaan, eikä sellaista kukaan häneltä odotakaan.

Asiaan. Olen lukenut kirjan joskus yläasteikäisenä, mutta selvää muistikuvaa juonesta ei enää ollut. Muistin, että juonessa on joku ovela kikka kolmonen, mikä oli ensikerralla (ehkä myös iästä johtuen) minulle täysi mysteeri ja luin erittäin kiinnostuneena ratkaisun. Nyt valitettavasti "arvasin" murhaajan hieman nopeammin, koska pohjatuntuma juonikuvioon kumminkin oli. Sinänsä kirja on erittäin sujuvasti etenevä, eikä syyttä ole yksi maailman tunnetuimmista dekkareista. Kirjassa kymmenen henkilöä kutsutaan lomanviettoon eristäytyneelle Neekerisaarelle, mutta heti ensimmäisenä iltana jokaista syytetään henkirikoksesta ja heidät uhataan tappaa. Jo samana iltana väkeä alkaa kuolla yksi toisensa perään. Joka kuoleman jälkeen yksi posliininen neekerinukke katoaa salaperäisesti keittiön pöydältä. Ongelmana vain on se, ettei saarella ole kymmenen vieraan lisäksi ketään ulkopuolista, joten väki alkaa syystäkin epäillä, että murhaaja on yksi heistä. Ja onpa Agatha tosiaan hieronut aivonystyröistään hienon dekkariarvoituksen. Tietysti hienoisia epäuskottavuuksia välillä ilmenee, mutta mitäs pienistä.

Ajankuva on toinen merkittävä syy Christien dekkareiden viehätykseen. Sotienvälinen Englanti, jossa nuoret naiset työskentelevät kotiopettajattarina ja sihteerikköinä ja vanhat neidit viettävät kesää täysihoitoloissa. Nuorukaiset kaahailevat urheiluautoilla ja harmaantuneet arvokkaat upseerit ovat nähneet ensimmäisen maailmansodan. Kello viisi juodaan teetä, vaikka mitkä murhaajat riehuisivat ympärillä, ja aamiaisella on aina paahtoleipää ja pekonia.

En ole ikinä ollut mikään dekkarien himolukija, vaikka toki niitäkin aika ajoin tulee lueskeltua. Christie oli kovassa suosiossa koulukavereitteni keskuudessa tuolloin yläasteaikana, ja varmasti muutkin parhaat Christien kirjat olisivat viihdyttävää luettavaa. Suurina annoksina peräkkäin luettuna dekkarit vaan rupeavat minun kohdallani menettämään tehoaan, varsinkin jos murhia tutkiva päähenkilö on sama. Rupeaa aina tuntumaan siltä, että ei kenenkään kohdalle voi osua noin monta kertaa peräkkäin nerokkaita ja kekseliäitä murhia. Missä ovat kaikki "Arska puukotti Reiskaa kännispäissään lauantaina ja tunnustaa maanantaina" rikokset näistä kirjoista? Aina on joku nähnyt vaivaa punoakseen hirvittävän hienoja juonikuvioita.

torstai 11. lokakuuta 2007

Hilkka Ravilo: Kylmät kädet

Ravilon uusin on minulle aina odotettu tapaus. Tuoreimman Kylmät kädet -kirjan sain näppeihini heti tuoreeltaan lehtiarvostelua varten. Mukaansatempaavahan tämä uusinkin oli: luin puolet lauantai-iltana ja toisen puolen sunnuntaiaamuna.

Joissakin haastatteluissa ja noissa antologiateksteissään Ravilo on mielestäni kertonut olleensa nuorena naimisissa miehen kanssa, jossa puhkesi skitsofrenia. Tämä aihe on Kylmien käsien kantava teema: paperitehtaan ruokalassa työskentelevä Meeri on keski-iän ylittänyt nainen, joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tampereella, seurusteluaan ensimmäisen poikaystävä Reijon kanssa ja myöhempää avioliittoaan Timon kanssa. Meeri on kova lukemaan, ja se yhdisti häntä niin Reijon kuin Timonkin kanssa. Timon kanssa hän vain ei ole kauaakaan ehtinyt naimisissa olla, kun mustasukkaisuus alkaa miestä vaivata, ja syvenee paheneviksi harhoiksi ja kuvitelmiksi.

Ravilo ei kuitenkaan olisi Ravilo, jos tarina ihan näin yksioikoisesti etenisi. Aikatasoja on monia, ja tarinaa kerrotaan useista eri aikatasoista ja näkökulmista käsin. Nopeasti esitellään myös Meerin kasvattitytär Tanita, josta onnistutaan luomaan aika karmaiseva kuva - hän on pikkutytöstä asti ollut erityisen viehtynyt kuolemasta. Omaperäisiä ovat muutkin hahmot: Tanitan oikea äiti ja Timon sisko Lenita, joka ei vaivaudu menemään töihin, vaan elättää itsensä sijaissynnyttäjänä. Erittäin persoonallinen panostus äitiyskeskusteluun. Harhaisella Timolla puolestaan on sivusuhde Päivin kanssa, jonka vallitseva ominaisuus on mieletön, mutta erittäin asiallinen ja tunteeton seksinhimo. Päivi suunnittelee oman bordellin perustamista.

Timon näkökulmasta kerrottu jakso on kirjan paras ja ehein osuus. Lukija todella menee skitsofreenikon nahkoihin ja näkee kummastelematta kaikki todentuntuiset näyt niitä kyseenalaistamatta. Muissakin jaksoissa on paljon hyvää, mutta sellainen asia, joka pisti silmään tässä Ravilon seitsemännessä romaanissa, on tietty julistava sävy. Ravilollahan on aina ollut erittäin vahvat näkemykset siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla, ja tämä on iso osa hänen kirjallista viehätysvoimaansa. Mutta tässä kirjassa henkilöt päästelevät välillä ulkoaopitun tuntuisia repliikkejä, julistavat kirjailijan mielipiteitä eivätkä omiaan. Luulen, että tämä on sellainen asia, johon isomman kustantamon hyvä kustannustoimittaja olisi osannut puuttua ja pyytää uudelleenkirjoitusta. Myllylahti on pieni kustantamo, jonka listoilla on Ravilon lisäksi mm. kiinnostava dekkaristi Tero Somppi (ks. arvioni Sompin uusimmasta), mutta ilmeisesti resursseja kustannustoimitukseen ei ole samalla lailla kuin isommilla kustantamoilla. Myllylahden kustantamilla Ravilon kirjoilla ja Atenan kustantamilla Ravilon kirjoilla olen havaitsevinani tiettyjä tyylieroja, johtuvatko ne tästä syystä vaiko kirjailijan luontaisesta kehityksestä, en tiedä. Toisaalta Ravilon esikoiskirja, mahtava Kuin kansanlaulu, oli pienenpienen Sahlgrenin kustannusliikkeen julkaisema, ja se on todella hyvä.

Kirjan loppupuolella eräs sivuhenkilö käsitteli lyhyesti taistolaisaikaa ei-taistolaisen näkökulmasta. Olisipa mukavaa, jos Ravilo tulevissa kirjoissaan purkaisi taistolaisajan kokemuksensa romaanin muotoon. Sellaisessa kirjassa olisi nielemistä yhdellä sun toisellakin, luulen ma.

tiistai 9. lokakuuta 2007

TV-sarja: Oz

Hähää. Päätin kirjoittaa tv-sarjasta, vaikkei se olekaan kirja. Eilen nimittäin tuli Neloselta viimeinen osa Ozia eli Kylmää rinkiä. Sarjaa alettiin näyttämään uusintana viime syksynä, ja kaikki jaksot näytettiin putkeen tässä vuoden aikana. Niinpä on tullut valvottua lähes joka maanantai yli puolilleöin Ozin takia. Oz on niin hyvä tv-sarja, että se on jo yhtä hyvä kuin romaani.

Eilinen jakso pisti muistamaan, että kylläpä ihmisen muisti voi vääristää. Olin nähnyt suuren osan Ozin jaksoista aiemminkin, loppupään jaksot ehkä pariinkin kertaan. Minulla oli erittäin voimakas ja selvä muistikuva, että viimeisen jakson viimeisessä kuvassa Vern Schillinger katsoo bussin ikkunasta aurinkoista ulkoilmaa, kun vankeja siirretään pois Ozista. Hämmästykseni oli suuri, kun näin ei ollutkaan. Sarjan lopussa nähtiin huikeasti Beecherin kosto, joka ei ollutkaan kosto - kuinka monta kertaa sarjan aikana me katsojat olemmekaan toivoneet Beecherin voittoa Schillingeristä, ja miltä lopputulos tuntuikaan? Sama myöhemmin, kun Beecherin ja Kellerin kohtalot risteävät viimeisen kerran.

Miksi tämä väkivaltainen, lohduton ja synkkä sarja on kiehtonut minua niin kovasti? Johtuuko se joka jakson lopussa laukeavasta katharsiksesta? Älyttömän hyvästä käsikirjoituksesta, joka ei aliarvioi katsojaa ja pidä häntä pellenään? Erinomaisista näyttelijöistä, moniulotteisista henkilöhahmoista? Vahvasta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta? Roisista ja äärimmäisen mustasta huumorista?

Sarja alkaa, kun asianajaja Tobias Beecher tuomitaan rattijuopumuksesta ja hän joutuu Oswaldin vankilaan. Siellä psykologi Tim McManus on saanut vapaat kädet kokeilulleen: voidaanko vankeja kuntouttaa muutenkin kuin makuuttamalla näitä selleissään, voisiko hieman vapaampi yhteisöllisyys auttaa rikollisuudesta parantumisesta? No eipä tietenkään. Sarjan yksi toistuvista perusajatuksista on se, että paha synnyttää lisää pahaa. Ja että kun pahuuden keskellä yksikin paha ihminen yrittää hetken ajan pyrkiä hyvää, vetää hän sillä päälleen vain entistä enemmän pahaa. Rikos on kuin veteen heitetty kivi, siitä lähtevä laajeneva aaltoliike etenee kehän lailla yhä kauemmas.

Kaikkein karvaimmin tämän tulee huomaamaan Beecher, joka ei ole katujen kasvatti kuten useimmat muut vangit, vaan on elänyt jokseenkin suojattua keskiluokkaista elämää. Sarjan aikana hänen läheisensä joutuvat kärsimään Beecherin vankilakytkösten vuoksi. Beecher itse joutuu heti vankilaan tultuaan natsipaska Schillingerin raiskaamaksi ja hyväksikäyttämäksi ja ajautuu aiemman alkoholisminsa lisäksi huumekoukkuun. Beecherin raivoisa pudotus pohjaa kohti onkin yksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden perusjuonia. Schillinger alistaa Beecheriä karmeasti, mm. tatuoi kotitekoisilla välineillä hänen takapuoleensa hakaristin ja pakottaa hänet pukeutumaan naiseksi. Yksi sarjan huikeimmista, ellei huikein, kliimaksi koetaankin ensimmäisen tuotantokauden lopussa, missä Beecher kostaa Schillingerille viimeisen päälle jokseenkin raaoilla keinoilla. Vähemmästäkin ihminen nöyrtyy, vaikka kuinka olisi vankilan arjalaisjoukon johtaja.

Tim McManus puolestaan on varsinainen surullisen hahmon ritari: idealistinen maailmanparantaja, joka omassa elämässään on täysi törppö. Hän sekoilee kaikkien henkilökuntaan kuuluvien naisten kanssa ja erehtyy toistuvasti vankien hänelle kantamien ongelmien ratkaisussa. Hän aiheuttaa välillisesti useammalle ihmiselle onnettomuutta ja kuolemaa.

Yksi sarjan parhaimmista hahmoista on Adebisi. Onkohan rasistista sanoa, että hän on jo ulkonäkönsäkin puolesta erittäin pelottava hahmo: kaksimetrinen, lihaksikas, voimakkaat afrikkalaispiirteet ja hyvin tumma iho. Ja miten hitossa se typerä pieni huopahattu pysyi hänen kaljussa päässään... Telkkarissa ei ole hajunlähetystä, mutta useammin kuin kerran sarjassa viitattiin Adebisin peseytymättömyyteen ja pahaan hajuun. Pelkäsin ja ihailin Adebisia. Niin kyllä pelkäsin Schillingeriäkin, kerran näin jopa unta että Schillinger joukkoineen ajoi minua takaa... Adebisin karismaattisuus, arvaamattomuus, huumeidenkäyttö ja muiden vankien seksuaalinen hyväksikäyttö riistäytyi usein käsistä ja johti rähinöihin. (Oikeassa elämässä Adebisiä näyttelevä Adewale Akinnouye-Agbaje on kuulemma rauhaarakastava buddhalainen ja kasvissyöjä, joka puhuu korrektia lontoolaisenglantia ja on suorittanut yliopistollisen arvosanan oikeustieteissä. Ei mahda minkään, tämä hieman söi Adebisin uskottavuutta kun luin tämän jostain netistä.)

Adebisin saaga huipentuu kovaotteisen vankilanjohtaja Quernsin aikakaudella, tämä kun on antanut Adebisille melko lailla vapauksia, jos tämä pystyy hoitamaan kurinpidon sisäisesti. Huumeidenkäyttö ja orgiat johtavat Adebisin ja syvästi uskonnollisen muslimijohtaja Kareem Saidin kamppailuun, jonka jälkeen Said on muuttunut mies. Adebisin tekosista erityisesti jäi mieleen jäi Peter Schibettan raiskaus. Peter oli italiaanojohtaja Nino Schibettan poika, joka jäi vahvan isänsä varjoon. Ninon syrjäyttämisen jälkeen Peter yritti astua isänsä jalanjälkiä, mutta Adebisi kumppaneineen löi hänelle luun kurkkuun. Raiskatuksi tuleminen järkytti hänen henkistä tasapainoaan niin, että hän joutui pitkäksi aikaa psyykkiseen sairaalahoitoon.

Adebisi oli niin voimakas ja karismaattinen hahmo, että hänen jälkeensä taso väkisinkin hieman notkahti, koska Omar White ja Burr Redding eivät yrityksestä huolimatta pystyneet ikinä aivan samaan vaikutukseen. Hieman sama efekti tuli, kun Tobias Beecher rupesi hurjan heroiinikautensa jälkeen rauhoittumaan ja käyttäytymään hyvin. Tämä on toki sikäli selitettävissä, että sillä alettiin pohjustaa hänen ehdonalaisanomuksiaan, ehdonalaiseen pääsyään ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Seksuaalisuus on Ozissa keskeisessä osassa, tosin melko vääristyneissä muodoissa. Siviilissä vain harva Ozin mies tunnustautuisi homoseksuaaliksi, mutta naisten puutteessa vangit käyttävät toisiaan hyväksi, joko raiskaten tai solmien löyhiä "vessasuhteita". Kaikkia tämä ei toki koske, esimerkiksi ovela irlantilaisselviytyjä Ryan O'Reily ei missään vaiheessa ole suhteessa toiseen mieheen. Jonkun verran koetaan myös aitoja rakkaustarinoita, esimerkiksi Tobias Beecher ja Chris Keller rakastuvat toisiinsa syvästi. Tämä suhde muuttuu kyllä myöhemmin monimutkaiseksi ja väkivaltaiseksi viha-rakkaussuhteeksi.

Suhde naisiin on herkkä ja haavoittuva. Monet vangeista ovat naimisissa, ja suhteen ylläpito on tuskallisen vaikeaa. Esimerkiksi Augustus Hill suree syvästi, kun hänen vaimonsa vaatii avioeroa. Myös kauniskasvoinen Miguel Alvarez koettaa pitää vaimostaan kiinni puhelinsoitoin. Muuta keinoa ei juuri ole. Vankilan tapaamishuoneeseen saapuu aika ajoin omaisia, joiden on kuitenkin välillä vaikea suhtautua rikollisiin läheisiinsä rakastavasti. Naissuhteet ovat myös vallankäytön keino: muita vankeja pyritään haavoittamaan lähettämällä tappajat tai raiskaajat heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä perään.

Muita mieliinpainuvia hahmoja on runsaasti. Lapsen tasolle taantunut Cyril O'Reily, joka saa aika ajoin väkivaltaisia raivonpuuskia ja tappaa useita ihmisiä vankilassa. Korean sodasta asti vankilassa istunut Bob Rebadow, joka kuulee Jumalan puhuvan ja saa ennusmerkkeinä oikean lottorivin. Hänen ystävänsä Agamemnon Busmalis, joka on niin kaukana aggressiivisesta kovanaamasta kuin olla voi. Sekoava pikkunilkki Timmy Kirk, joka aiheuttaa paljon pahaa useammallekin tielleen osuneelle papille. Vankilan henkilökunta on usein vähintään yhtä rikollista kuin vangitkin. Hurjin hahmo on naisvartija Claire Howell, joka on sika naisekseen: hän hyväksikäyttää useita vankeja seksuaalisesti. Aina kysellään, että voiko miestä raiskata, mutta Ozissa tämä asetelma on kyllä onnistuttu provosoimaan äärimmilleen. Esimerkkinä kohtaus, jossa Claire hakkaa pampulla sairasta, oksentelevaa miesvankia ja vaatii seksiä.

Ozin jaksot ovat reilun tunnin mittaisia, joten niissä on tilaa kehitellä teemoja ja myös tempaista yllättäen ja hyvin vähäisellä pohjustuksella isoja käänteitä mukaan. Ensimmäinen tuotantokausi huipentui siihen, että pienestä rähinästä syttyi äkkiä laajamittainen, anarkistinen vankilakapina. Ja monen monta kertaa sydäntä kylmäsi, kun tapahtumia pohjustettiin varoittavalla tunnelmalla ja pienillä vihjeillä, esimerkiksi silloin kun Tim McManusin varomaton möläytys johti lahjakkaan, koripalloa pelaavan vartijan Dave Brassin haavoittumiseen. Ja vankilanjohtaja Leo Glynn, joka inhimillisine virheineenkin voitti katsojien sympatiat puolelleen.


Paras näyttelijä on mielestäni Vern Schillingeriä esittävä J.K. Simmons, johon myöhemmin olen törmännyt mm. Spider Man -elokuvien J. Jonah Jamesonina. Schillinger on yksi vastenmielisimmistä ja inhottavimmista henkilöhahmoista kautta tv:n historian - silti katsoja seuraa hänen touhujaan intensiivisesti aina, kun hän saa ruutuaikaa. Hänen johtamansa arjalaisten joukko on vankilan pelätyin jengi, ja Schillinger karmivin johtaja. Schillingerin heikkouden hetket kuvataan todella taitavasti - hänen nöyryytetty mielistelynsä valkomielisen pormestari Loewenin edessä ja samantapainen matelu, kun arjalaisten ylempi johtaja saapuu ohjeistamaan häntä vankilaan Robsonin tapauksessa. Robson oli pitkään Schillingerin kakkosmies, inhottava ja väkivaltainen sika, jolle arabitaustainen hammaslääkäri tekee källit. Robsonin oma joukko kääntyy häntä vastaan.

Kylläpä Ozista riittäisi juttua vaikka kuinka paljon ja pitkään, mutta enpä nyt taida tällä erää jatkaa tätä epäanalyyttista mutta ylistävää jaaritteluani tämän pitempään. Loistava sarja. Katsokaa.

Katso myös tämä:
TV-sarja: True Blood

perjantai 5. lokakuuta 2007

Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa

Susanna Sievisen kirjan sain kustantaja Etukenolta arvostelukappaleena blogia varten. Kiitos sinne!

Luin kirjan junassa Helsingistä palatessa, ja olihan tämä kirja ihan hauskaa luettavaa. Yleensä dissaan näitä julkkiskirjoja aika lujaa, ja luultavasti olisin jättänyt kirjan koskematta, jos se olisi ollut jotain tyyliin "Elämäni Jani Sievisen vaimona". Tämä kirja on kuitenkin oudosti kiehtonut mieltäni. Onhan siitä puhuttu lehdissä vuosia, ja sitä paitsi kirjassa selvästi on oma tavoite ja omia ajatuksia, se ei ole mikään puolivillainen kaunisteltu elämäkerta kolmekymppisestä eronneesta ex-missistä.

Ehkä yksi syy on siinä, että harvoin muistan kenenkään julkisuuskuvan romahtaneen niin nopeasti kuin Susanna Sievisen. Luen ahkerasti naistenlehtiä, ja varmaan vain muutama kuukausi ennen Sievisten avioeroa luin jostakin Susannan intensiivisen haastattelun, jossa hän kertoi miten ihanaa on olla perheellinen nainen, ettei tarvitse baareissa laukata miestä etsimässä. No eipä mennyt kuin puolisen vuotta, kun samainen rouva köllötteli maailman tuhnuisimmissa ja suttuisimmissa heinäpaalikuvissa kalsarisillaan. Noh, kyllä Matti Vanhasenkin julkisuuskuva romahti aika lujaa avioeron jälkeen. Ilmeisesti avioero on Suomessa kuitenkin edelleen pahempi stigma naiselle kuin miehelle. Vanhasta kun ei ole nettikeskusteluissa huoriteltu.

Kumminkin, toisin kuin lehtikirjoittelusta voisi päätellä, prinsessakirja ei ole seksiopas. Se on eräänlainen parisuhdeopas miehille. Kirjassa on omat lukunsa kodinhoidosta, lastenkasvatuksesta, romanttisesta huomiosta ja monesta muusta kohdasta. Samalla kirja on käyttäytymisopas naisille, jotka haluavat pitää itseään prinsessoina - tai Prinsessoina, sillä sana kirjoitetaan kirjassa järjestään isolla peellä. Itse taidan tässä yhteydessä pitäytyä kielioppisäännöissä sen verran, että kirjoitan prinsessan pienellä.

Nauraa hörötin kirjalle useissa kohdissa, tosin ehkä kirjoittajan mielestä väärissä kohdissa. Kirjasta jäi omituisen ristiriitainen kuva. Prinsessa vaikuttaa narsistiselta sisustusdiktaattorilta. Valitettavasti en itse taida olla prinsessa, pelkästään jo ammattini puolesta. Prinsessat kun toimivat eläin-, hoito- tai kauneusalalla tai lentoemäntinä. Tuoteasiantuntijan nimikettä en listasta löytänyt. Pitäisiköhän minun pyytää, että tittelistäni tehtäisiin tuoteprinsessa?

Tunsin myös voimakasta häpeää huonosta naiseudestani lukiessani ehostusohjeita: "Päivämeikki töihin tarvitsee jo kunnollisen meikkivoidepohjan, valokynää tummiin kohtiin, puuteria/aurinkopuuteria, poskipunaa, luomivärejä ainakin kahta sävyä, ripsiväriä, rajauskynää tai lineria, huultenrajauskynää, huulipunaa ja -kiiltoa." Minun työmeikkini pitää sisällään näistä yhden, eli meikkivoidetta laitan yleensä aamuisin ettei lärvi punoittaisi kovin pahasti. Joskus kyllä jätän senkin pois, jos en jaksa meikata. Tukkaan laitan hiusvahaa. Tosin senkin saatan joskus jättää pois. Joskus jätän molemmat pois yhtä aikaa! Taidanpa mennä saunan taakse ja ampua itseäni jalkaan.

En kyllä tiedä, onko kirjamakuni prinsessalle sopiva, sillä vaikka Susanna Sievinen ohjeistaa prinsessoja harrastusvalinnoissa, kirjoista ei puhuta. Kulttuuriharrastus rajoittuu tv:n ja elokuvien katseluun. Prinsessa suosii "tositapahtumiin perustuvia hyvin realistisia tv-ohjelmia/elokuvia, jotka todella voisivat olla totta". Tällaisia ovat esimerkiksi Titanic ja Braveheart!

Kirjan parisuhdeohjeista olen kahtalaista mieltä. Kirja sopii parhaiten naisille, jotka ovat sitä mieltä, että miestä pitää kouluttaa, määrätä ja vahtia kaikin tavoin. Jos naisen tavoitteena on muovata miehen käytös mieleisekseen, tästä kirjasta siihen varmasti saa ennennäkemättömän tehokkaita ohjeita. Toisaalta, jos joku mies ihan oikeasti tekisi kaikki asiat siten kuin kirja neuvoo, hän olisi taatusti unelmien kumppani. Tekisi kotitöistä oman osansa ja enemmän, pyytämättä ja tehokkaasti. Hieroisi, silittäisi, olisi välillä nöyrän totteleva ja välillä miehekkään määräilevä, huolehtisi hygieniastaan, olisi komea, antelias, varakas, siisti, lapsirakas, sanavalmis muttei koskaan epäkohtelias, muistaisi merkkipäivät, pukeutuisi tyylikkäästi, ei koskaan puhuisi armeija- tai autojutuista, ei kaahailisi, juopottelisi tai viettäisi liikaa aikaa kaverien kanssa. Kirja voisikin sopia hyvin häälahjaksi. Tulisipa testattua morsmaikun huumorintaju ja sulhasesta saattaisi sukeutua superaviomies vailla vertaa.

Häihin ylipäätään Sievinen antaa verrattomat ohjeet. "Kun hääpäivä on sovittu, seuraa vuoden mittainen järjestely. Tämä sinun [siis miehen, toim. huom.] kannattaa ottaa tosissasi ja jättäytyä vaikkapa harrastuksistasi pois seuraavan vuoden ajaksi ja antautua häähumuun. Kaikki tuon vuoden aikana liittyy häihin ja niiden totaaliseen onnistumiseen. Sinnepäin, vasemmalla kädellä tehdyt järjestelyt eivät kelpaa Prinsessalle. Kaiken täytyy olla täydellistä. - - - Sinun ei tarvitsekaan tehdä enää muuta kuin vastailla myötämielisesti kaikkiin esitettyihin kysymyksiin sekä pitää huolta häiden mahdollistamisesta rahallisesti. Voitte toki keskustella näennäisesti valinnoista, mutta todennäköisesti Prinsessa on jo pienestä pitäen barbie-leikeistä asti suunnitellut omia häitään - joten paljoakaan sinulla ei ole asiassa päätösvaltaa, kunhan muistat innostuneesti olla hengessä mukana kaikissa järjestelyvaiheissa. Se tarkoittaa osallistumista, ihastelemista ja pohtimista Prinsessasi kanssa häiden järjestelyyn kuuluvista vaihtoehdoista."

Sokerina pohjalla tämä: "Hääkaramellit Prinsessa haluaa värkätä kanssasi somiin paketteihinsa. Harjoittele sorminäppäryyttä tätä ikimuistoista askartelua varten."

Hauska piirre on prinsessojen sanasto. Vaikka prinsessat ovat ehdottoman suvaitsevaisia ja avarakatseisia, tietyissä sanonnoissa on outo häveliäisyys. Esimerkiksi kondomia pitää sanoa "juttulaitteeksi". Vessassa prinsessa käy "piipillä" ja "pööpillä". Mahtaako prinsessa koskaan käyttää sanontoja "Kusettaa niin että suussa maistuu" tai "Lähetkö paskalle kummiksi"? Prinsessan sukupuolielin on Sievisen mukaan nimeltään rasia. Tämä nauratti hieman esimerkiksi seuraavassa ohjeessa: "Pidä Prinsessan rintojen ja rasian välistä kolmiota erityishuomiossa." Noh, ehkä rasia on kumminkin prinsessamaisempi nimitys kuin vaikkapa römpsä, tuhvero tai viidakko.

Kirjan parasta antia olivat kuitenkin aidosti ja tarkoituksellisesti hauskat "Ei näin" osiot. Sievinen on ripotellut kirjaan runsaasti käytännön esimerkkejä, miten ei tule toimia naisen seurassa. Esimerkiksi: "Prinsessa on mennyt nukkumaan, ja ohjeistanut sinut syöttämään vauvan kahden tunnin päästä, kun vauva herää. Sinäpä päättelet siitä, että vauva nukkuu todella tarkasti kaksi tuntia ja lähdet kavereittesi luokse pelaamaan pleikkaria. Hetken päästä Prinsessa herää vauvan hysteeriseen itkuun ja lähtee epäuskoisena katsomaan, mitä kummaa te oikein puuhaatte. Kun Prinsessalle selviää ettet olekaan kotona, voit uskoa minkälaisen raivon se juuri synnyttäneessä naarasleijonassa saa aikaan... Se, ettei Prinsessa lupauksistasi huolimatta saanut nukkua rauhassa, ei ole mitään verrattuna siihen, että olet suorastaan hyljännyt lapsesi! Siinä on sitten aivan turha selitellä, että "sinähän sanoit että kahden tunnin päästä"."

Ei mahda minkään, näen sieluni silmin Jani Sievisen edellämainitussa tilanteessa. Tämä lienee tarkoituksellista. Lisäksi kirjan jälkisanoissa kiitetään Janin Esa-isää sovinististen malliesimerkkien antamisesta. Että terveisiä vaan sinnekin.