keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

Kansi: Grove Press.
If Gen X women are haunted by a vague feeling that things are terrible and might not get better, it could be the U-curve. It could be perimenopausal depression. It could be temporary, situational stress. It could be a feeling left over from childhood that the other shoe is about to drop. And it could be the pressure of decision making.

Freelancertoimittaja Ada Calhoun kirjoitti vuonna 2017 jutun X-sukupolven naisista Oprah.com -sivustolle. Artikkelista tuli viraalihitti, jota kohderyhmään kuuluvat naiset jakoivat sosiaalisessa mediassa valtavia määriä. Itse taisin olla liian kiireinen omassa elämässäni eikä teksti sattunut tuolloin silmiini, mutta jonkin mutkan kautta päädyin lukemaan juttua tänä vuonna.

Kirjassaan Why We Can't Sleep: Women's New Midlife Crisis Calhoun käsittelee laajemmin ja perusteellisemmin artikkelin teemoja. Kirja ei ole nukkumisopas, vaan käsittelee sitä, miten tämän päivän 40-50-vuotiailla yhdysvaltalaisnaisilla oma arki on monin tavoin vaativampaa kuin aiemmilla naissukupolvilla. Ja miksi nämä naiset usein pyytelevät anteeksi sitä, että kehtaavat valittaa, heillähän on kaikki hyvin. Monet teemat ja havainnot sopivat loistavasti Suomeenkin, vaikka erot maiden lähihistoriassa ja yhteiskunnassa toki vaikuttavat eri tavoin.

Tämän kirjan lukeminen muistutti valaistuksen kokemista. Olen toki samanikäisten ystävättärieni kanssa usein jutellut siitä, miten ihmeessä meistä monella onkin niin vahva hampaat irvessä suorittamisen tarve. Miksi monet kuittaavat viiltävällä sarkasmilla vaikeudet ja kätkevät heikot puolensa, aivan kuin eivät haluaisi haavoittua yhtään lisää. Miksi olemme sitkeitä jyriä, jotka eivät aina ymmärrä, miksi paljon nuoremmat naiset ovat jo kokeneet pari kolmekin burn outia, kyllähän sisulla pötkii pitkälle ja ei se ole kuin itsestä kiinni?

Sukupolvien luokittelu on tällä viikolla ollut erityisesti pinnalla pääministeri Marinin boomer-vitsailun vuoksi, mutta muuten en ole törmännyt mitenkään erityisen syvällisiin analyyseihin suomalaisesta X-sukupolvesta. Netistä löytyvät artikkelit tuntuvat oleva hätäisiä käännöksiä englanninkielisistä jutuista. Helmet-haku antaa sentään kirjatuloksia: esimerkiksi Työelämän sukupolvet ja muutoksissa pärjäämisen strategiat vaikuttaa lukemisen arvoiselta.

No mitkä asiat sitten ovat X-sukupolven naisille erityisen kuormittavia? Esimerkiksi se, että keskimääräinen synnytysikä on noussut, jolloin vaihdevuosia lähestyessään nainen on yhä useammin pienten lasten vanhempi ja hoivavastuussa ikääntyneistä vanhemmistaan. Tai nainen on lapseton sinkku, jolta on udeltu vauvauutisia yli 20 vuoden ajan. Ja kun nelikymppisenä pitäisi kyetä ottamaan huikeita uraloikkia ja etenemään keskiportaan kautta johtajan tehtäviin, ei tämä olekaan yhtä helppoa kuin ennen, koska viimeisten vuosikymmenien aikana yritysmaailmassa on kevennetty organisaatiorakenteita - eli annettu väliportaan pomoille kenkää ja jätetty tyhjät paikat täyttämättä. Tai sosiaalisen median kautta peilaa itseään ja omaa elämäänsä muihin ja joutuu sitä enemmän kokemaan riittämättömyyden tunteita, mitä enemmän kauniita kuvia somesyöte tulvii.

Calhoun kieltäytyy jakelemasta liikoja neuvoja, koska hänen mukaansa naiset saavat muutenkin aivan liikaa ohjeita, vaatimuksia ja painetta tehdä asiat toisin tai olla toisenlainen. Muutaman vinkin kirja kuitenkin tarjoilee: elämänlaatu nousee, jos vähentää sosiaalisen median käyttöä, alkoholin käyttöä, luo hyviä naisverkostoja ikäistensä kanssa ja etsiytyy hyvän gynekologin pakeille vaihdevuosia odotellessaan. Tärkein kirjasta välittyvä sanoma kuitenkin on, että ne monelle tutut paineet eivät välttämättä olekaan vain oman pään sisällä syntyneitä tai liiallisesta omasta perfektionismista johtuvia - koko lähihistoria on muovannut X-sukupolvesta huolestuneita kyynikkoja, jotka tuntevat joutuvansa kantamaan aivan liikaa vastuuta aivan liian vähillä kiitoksilla. Toisaalta, tällainen "kohta taivas putoaa niskaan" -asenne on ollut yllättävän hyvä koronapandemian aikana, koska pessimismiin taipuvaiset ja suorittamaan tottuneet X-sukupolven naiset ovat enimmäkseen selvinneet tästäkin vastoinkäymisestä.

Sisaruuden ja naisten välisen yhteisöllisyyden nimissä suosittelen tätä kirjaa jokaiselle X-sukupolven naisille. X-sukupolvi määritellään yleensä 1960-luvun loppupuolen ja 1980-luvun alun välisenä aikana syntyneisiin.
 

lauantai 16. lokakuuta 2021

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918

Hämeenlinnassa oltiin 28. päivänä vielä odottavalla kannalla. Arvi A. Karisto kirjoitti päiväkirjaansa: "Näyttää kuin Hämeenlinnan ominainen rauhallisuus ei pääsisi häiriytymään, vaikka tiedetään, tai paremmin aavistetaan muualla jotain ihmeellistä tapahtuvaksi."
 
Näin Ilkka Teerijoki siteeraa hämeenlinnalaista kustantajaa ja kaupunginvaltuutettua Arvi A. Karistoa, joka piti päiväkirjaa Suomen sisällissodan aikana. Hämeenlinna vallankumouksen vuosina 1917-1918 sai alkunsa Teerijoen luentosarjasta. Kirja voitti Vuoden kotiseututeoksen palkinnon vuonna 2018.
 
Mediassa kirjoitettiin paljon sisällissodasta vuonna 2018 ja alan tuntea lyhyen mutta julman sisällissodan vaiheet kohtuullisen hyvin. Tällainen syväsukellus sisällissodan vaiheisiin rajatulla maantieteelliseellä alueella oli todella kiinnostavaa luettavaa. Hämeenlinna säästyi pitkäkestoisilta sotatoimilta, mutta erityisesti vankileirit välittömästi sodan jälkeen jättivät jälkensä. Samoin useat sodan huomattavimmista taisteluista käytiin Hämeenlinnan lähistöllä siinä vaiheessa, kun valkoiset olivat vallanneet Tampereen ja punaiset yrittivät pakoon Pietaria kohti. Esimerkiksi punaisiin kuuluneen Valkeakosken naiskaartin - josta Anneli Kanto on kirjoittanut huikean romaaninsa Veriruusut - muistomerkki sijaitsee Hauholla. 
 
Teerijoki kirjoittaa hieman kuivakasti mutta jäsennellysti ja selkeästi. Erilaisia tilastotietoja löytyy kiitettävästi, esimerkiksi listat sodan jälkeen kerätystä takavarikoidusta omaisuudesta ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan hieno kuvitus vie teoksen tavanomaista historiikkia paljon korkeammalle tasolle. Teerijoki kiittää Hämeenlinnan kaupunginmuseota ja museonjohtaja Tuulia Tuomea kuvamateriaalista. Monet kuvista ovat kirjakauppias Enok Rytkösen ottamia. Myös valokuvaaja Evelina Stierin kuvia on paljon.

Kirja vilisee kiinnostavia ja usein traagisia ihmiskohtaloita. Millainen ihminen mahtoi olla hauholainen 18-vuotias palvelijatar Iida Laaksonen, joka sai sodan jälkeen kahdeksan vuoden tuomion? Tai renkolainen sekatyöläinen Iida Hakala, joka sai 12 vuoden tuomion? Entä millainen oli pastorin rouva Helenius, joka vapunpäivänä allekirjoitti vetoomuksen, jossa pyysi kymmenelle Lepaan tilalla työskennelleelle mahdollisimman lievää rangaistusta pitkän ja moitteettoman palvelusuran vuoksi?

Lähde- ja kirjallisuusluettelo on pitkä ja tapahtumapaikkojen perusteella voisi lähteä tutkimaan sodan jälkiä omin päin. Kirjan kustantanut Hämeenlinna-Seura ry. on tehnyt hienoa työtä paikallishistorian julkaisemisen eteen. Lainasin tämän kirjan kirjastosta, mutta luettuani kirjan kävin ostamassa oman kappaleen. 

perjantai 8. lokakuuta 2021

Liane Moriarty: Apples Never Fall

Kansi: Henry Holt and Co.
"Helping police with their investigations," murmured Teresa Geer as she carefully cut out article from that day's paper with the big kitchen scissors, as was her habit, even though her children teased her for it. It was strange how everyday habits like clipping newspaper articles had suddenly become antiquated.
 
Vuoden mittaan stressiä on välillä pukannut siihen malliin, etten ole aina jaksanut kunnolla keskittyä edes lukemiseen. Kun huomasin, että monivuotinen suosikkikirjailijani Liane Moriarty on ihan äsken julkaissut uuden kirjan, napsuttelin ostoksen saman tien Kindle-lukulaitteeseeni ja heittäydyin kirjan vietäväksi.

Moriartyn kaksi edellistä kirjaa, Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista  (alkukielellä Nine Perfect Strangers) ja Tavalliset pikku pihajuhlat (alkukielellä Truly Madly Guilty) olivat ihan ok luettavaa. Kumpaakin teosta vaivasi kuitenkin lievä väkinäisyys, vähän kuin kirjailija olisi puristanut mailaa pikkuisen liikaa teoksia työstäessään. Apples Never Fall oli näihin verrattuna mahtava täysosuma - Moriartya parhaimmillaan.

Kirja kertoo Delaneyn perheestä, jonka elämä on pyörinyt tenniksen ympärillä. Perheen äiti, seitsemänkymppinen Joy katoaa ja hänen neljä aikuista lastaan huolestuvat. Perheen isällä, Stanilla vaikuttaa olevan jotain salattavaa.

Kirja käsittelee tunnistettavasti perhesuhteita, sisaruussuhteita, rakkaussuhteita ja ystävyyssuhteita. Moriarty annostelee loistavasti ihmismielen pimeää puolta mukaan tarinaan. Edes Sydneyn keskiluokkaisissa kulisseissa kaikki ei ole pelkkää auvoa - jos verhoa raottaa, voi onnellisen arjen raoista löytää petoksia, valheita, julmuutta ja surua.

Moriarty osaa rakentaa todella vetävän ja koukuttavan juonen ja ahmin kirjan sellaista tahtia, että ihan harmitti kun kirja loppui. Olisin voinut olla uppoutuneena kirjan maailmaan vaikka kuinka kauan. Kiitos kirjasta, Liane Moriarty!