perjantai 31. tammikuuta 2025

L.M. Montgomery: Vihervaaran Anne

Kansi: Satu Kontinen / Art House.
"On ihanaa olla menossa kotiin ja tietää sen olevan koti", hän sanoi. "Rakastan jo nyt Vihervaaraa, enkä ole ikinä ennen rakastanut mitään paikkaa. Yksikään paikka ei ole koskaan tuntunut kodilta. Voi Marilla, olen niin onnellinen. Voisin rukoilla saman tien, eikä se olisi minusta yhtään vaikeaa."

L.M. Montgomery komeilee blogini kärkisijoilla - olen kirjoittanut tähän mennessä 16 blogipostausta, jotka käsittelevät joko hänen kirjojaan tai muuten liittyvät häneen. Kanadalainen tyttökirjaklassikko Vihervaaran Anne on uusi suomennos Montgomeryn esikoisteoksesta, joka on tähän asti tunnettu nimellä Annan nuoruusvuodet. Alkuteos Anne of Green Gables ilmestyi vuonnaa 1908. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteenkymmenenteen klassikkohaasteeseen.

Tunnetun hahmon nimen vaihtuminen suomennoksissa on tietenkin todella iso asia. Kustantamo Art Housen edustaja taustoittaa päätöstä Kotilieden haastattelussa

Minulle Annan muutos Anneksi oli hyväksyttävää ja ymmärrettävää, todennäköisesti siksi, että 2000-luvun puolella olen lukenut sarjaa englanniksi. Blogistani löytyy Anne of Green Gables -postaus vuodelta 2007, jossa kommentoin sitä, että vanhaa suomennosta on lyhennelty. Tässäkin on hyvä peruste uuden suomennoksen puolesta.
 
Muistelen lukeneeni, että kun Hilja Vesala suomensi Annan nuoruusvuodet vuonna 1920, olisi käännöksen pohjana ollut kirjan ruotsinnos, jota olisi lyhennelty ja muokattu käännöstyön yhteydessä. Etsin lisätietoa ja hakukone tarjosi Melissa Lambropouloksen pro gradu -tutkielman, jonka Turun yliopisto on julkaissut vuonna 2022. Tutkimuksen otsikko on Käännösvertailu Anne of Green Gables -romaanin suomennoksen alkuperäisestä (1920) ja uudistetusta (1961) versiosta käännösten uudelleenmuokkauksen näkökulmasta.

Tutkielman tiivistelmässä todetaan näin:

Tutkielmassa todetaan, että erot vuosien 1920 ja 1961 suomennosversioiden välillä johtuvat osittain suomen kielen normien muutoksesta, kielen modernisoinnista sekä lastenkirjallisuuden roolista opetuksen välineenä 1960-luvulla. Vuoden 1961 suomennosversio on enimmäkseen paranneltu versio vuoden 1920 suomennosversiosta, mutta paikoin vuoden 1961 suomennosversiossa esiintyy virheitä, joita vuoden 1920 suomennosversiossa ei ole. Tutkielman loppupäätelmänä on, että uudelleensuomennos Anne of Green Gables -teoksesta olisi erittäin tervetullut ja että se, mitä tulisi ottaa huomioon uudelleensuomennosta tehdessä olisi oiva jatkotutkimuksen aihe.
 
Minulla on omassa kirjahyllyssäni Annan nuoruusvuosien kuudestoista painos, joka on julkaistu vuonna 1992. Sen esilehdellä lukee, että kyseessä on Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos. Mutta kuten Lambropouloksen gradusta voi lukea, tarkistajana ei ole toiminut Vesala itse, joka menehtyi vuonna 1929.

No, nyt huutoon on vastattu. Kiitos kustantamo Art Houselle toimeen tarttumisesta!

Vihervaaran Annen suomentaja on Terhi Leskinen, joka on palkittu mm. Tampereen kaupungin kääntäjäpalkinnolla vuonna 2002. Suomennos onkin todella hyvä. Kirjasta tuli kuin kiillotettu koru: teksti maistuu tuoreelta ja raikkaalta. Montgomeryn ihana huumori ja mainio silmä sosiaalisten yhteisöjen pienille ristiriidoille pääsee kukkimaan Leskisen käännöksessä.

Kirjasta löytyy myös sana, jolle en saa lainkaan osumia millään hakukoneella: lännenmannukki. Kyseessä on kukka, jonka kukkimista Anne erityisesti ihailee. Kukan olemus on askarrattanut myös englanninkielisiä lukijoita. Blogissa Tuscarora Lodge & Canoe Outfitters on hyvä kirjoitus, jossa selvitetään, mikä ihmeen kukka tämä mayflower oikein onkaan. Kukan latinankielinen nimi on Maianthemum canadense. Leskisellä lienee ollut melkoinen selvittäminen muidenkin kukkien ja kasvien nimissä, niitä Annen sivuilla riittää.
 
Tässä lyhyt käännösvertailuesimerkki. Alkuteksti on julkaistu e-kirjana Project Gutenbergissa. Vanhempi suomennos on vuoden 1992 painoksesta, viimeisimpänä Leskisen suomennos.
 
 “Jane’s mother is going to let her have a birthday party?”

Diana shook her head, her black eyes dancing with merriment.

“I can’t think what it can be,” said Anne in despair, “unless it’s that Moody Spurgeon MacPherson saw you home from prayer meeting last night. Did he?”

“I should think not,” exclaimed Diana indignantly. “I wouldn’t be likely to boast of it if he did, the horrid creature! I knew you couldn’t guess it." 

Vuoden 1992 versio:
 
- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäivilleen?
 
Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat veitikkamaisesti.
 
- En voi aavistaakaan mitä se on, sanoi Anna toivottomana. - Ehkä Joe MacPherson saattoi sinut kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?
 
- Pyh, kaikkea vielä! puuskahti Diana närkästyneenä. - Se inhottava otus! Ei, et sinä koskaan voi arvata sitä. 

Vuonna 2024:

"Janen äiti antaa hänen järjestää syntymäpäiväjuhlat?"
 
Diana pudisti päätään, ja hänen mustat silmänsä tuikkivat vallattomasti.
 
"En keksi, mistä voi olla kyse", Anne sanoi epätoivoisena, "ellei sitten Moody Spurgeon MacPherson saattanut sinua kotiin rukousillasta eilen illalla. Saattoiko?"

"Ei todellakaan", Diana puuskahti närkästyneenä. "Enkä ikimaailmassa kehuskelisi asialla, jos hän olisi tehnyt niin, mokomakin puistattava hirvitys! Tiesinhän minä, ettet arvaisi sitä."
 
Itse romaanista totean samaa kuin vuoden 2007 postauksessani: kirjan rakenne on vähän outo, kun loppupäässä monen vuoden tapahtumat tuntuvat tulevan yhdessä rysäyksessä ja kirjan sivuhenkilöt alkavat kaikki ihailla Annea pikkuisen liikaa. Panen nämä esikoiskirjailijuuden piikkiin, monet Montgomeryn myöhemmät teokset ovat rakenteellisesti paljon jäntevämpiä.

Se, mikä näin vuonna 2025 oli kirjassa mahtavaa, oli siitä pursuava Annen elämänilo ja mielikuvituksen voima. Ei mikään ihme, että juuri tämä kirja on niin monelle lohtukirja, johon palataan vuodesta toiseen, kun maailmalla myrskyää. Avonlean tiivis ja lämmin kyläyhteisö on Annelle turvallinen paikka kasvaa. Hän kokee elämän ilot ja surut täysin sydämin, omasta sisäisestä kokemusmaailmastaan ja lähimmäisistään voimaa ammentaen. Voi miten virkistävää!

Vihervaaran Annea kelpaa siis lämpimästi suositella sekä niille, joille Anna/Anne on ennestään tuttu, että niille, jotka eivät aiemmin ole Vihervaarassa vierailleet.

tiistai 21. tammikuuta 2025

Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki

Kansi: Kosmos.
Oli tuntunut harvinaisen epätodelliselta lukea marraskuussa uutisartikkeleita siitä, kuinka keskusrikospoliisi oli varautunut menneenä kesäpäivänseisauksena toteutettavaan rituaalimurhaan. Uutinen oli tiputtanut minut jälleen yhteen kaninkoloon.

Katri Ylisen tietokirja Saatanallinen paniikki herätti kiinnostukseni jo ennakkomainonnan kautta. Amman lukuhetken bloggaus kirjasta lisäsi houkuttelevuutta entisestään. Ja kun kirjastossa teos oli sijoitettu esittelyhyllyyn, nappasin sen mukaani.

1990-luku on nykyään trendikäs ajanjakso. Ysäriä on lähestytty kierrättämällä ysärimuotia ja -musiikkia ja käsittelemällä ajanjaksoa taiteen keinoin. Viime vuonna pääsin katsomaan Q-teatterin Uuteen nousuun -esitystä, jossa laman puhkeamista ja sen jälkiä käsiteltiin lasten ja nuorten kokemusten kautta. Latvialainen Doom 94 -romaani käsitteli Latvian 90-lukua, josta löysin yllättävän paljon yhtäläisyyksiä Suomeen, vaikka yhteiskunnallisesti Suomi ja Latvia elivät varsin erilaisia vaiheita.

Luokittelen Ylisen teoksen narratiiviseksi tietokirjaksi, sillä osana teosta kulkevat Ylisen kuvailut omista elämänvaiheistaan. Kirjan lähtölaukauksena ovat Ylisen lapsuusmuistot. Hänen kotipaikkakunnallaan Nokialla surmattiin kunnallispoliitikko, eikä tappoa koskaan selvitetty. Huhuttiin, että kuoleman takana olivat saatananpalvojat.

Ylinen kerää tietoja arkistoista ja haastattelee uskontojen ja rikostutkinnan asiantuntijoita. Oliko saatananpalvontahuhuissa mitään perää vai oliko kyseessä jonkinlainen joukkohysteria?

Minulle kirja oli paikoin kiusaannuttavaa luettavaa, mutta hyvässä mielessä. Kirja on mainiosti kirjoitettu, se sisältää valtavan määrän kiinnostavaa tietoa ja se antaa ajattelemisen aihetta. Kiusaantunut tunne tulee siitä, että Ylistä vanhempana muistan 1990-luvun hyvin, vaikka monet kirjassa mainituista aikalaisuutisista eivät mitään täsmällisiä muistijälkiä olekaan jättäneet. Mutta koska olen ollut ysärin seurakuntanuori, pani kirja minut pohtimaan, missä määrin kristilliset seurakunnat loivat itse saatananpalvontapaniikin, eli rakensivat itselleen vihollisen, jota vastaan pääsi julkisesti hyökkäämään. Nykyajan vastine tälle voisi olla perussuomalaisten tapa puhua maahanmuutosta.

Kirjan lähdeaineistosta ja haastatteluista käy hyvin ilmi, että kristittyjen tekemät kouluvierailut, joissa varoitettiin saatananpalvonnasta, olivat äärimmäisen tehokas keino levittää saatananpalvonta-aatetta sinnekin, missä sitä ei ennen tunnettu. Mutta ei saatananpalvonnan pelko Suomeen tyhjästä tullut: Ylinen käy läpi yhdysvaltalaisia kohutapauksia ja mediailmiöitä, joissa saatananpalvontapelkoa lietsottiin.

Ylinen pohtii myös sitä, missä määrin nopea ja raju 90-luvun lama oli taustatekijänä saatananpalvontauutisoinnissa. Kun ihmisiltä lähti elämästä pohja pois, oli hengellisyys yksi tapa hakea elämään uutta sisältöä. Ylinen kaivaa esiin myös Nokia Mission ja sen karismaattisen johtajan Markku Koiviston. Kirjassa kuvataan myös, miten joissakin seurakunnissa melko tavanomaisiakin asioita syytettiin saatanallisiksi: pohjoispohjanmaalainen roolipelaaja muistelee joutuneensa tiukkojen moitteiden kohteeksi harrastuksensa vuoksi ja uusimaalaisessa kunnassa on poltettu nuotiolla Harry Potterin kaltaista fantasiakirjallisuutta vielä 2000-luvun alussa.

1990-luvun loppupuolella elin opiskelijaelämää ja keskityin aivan muihin asioihin kuin kirkon ja sielunvihollisen henkivaltojen taisteluun. Juuri 90-luvun lopulla uutisiin nousivat rikokset, jotka veivät saatananpalvontapelot uusille kierroksille. Tällainen oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma. Kenties ällistyttävin uutinen oli Ylisen kuvaama vuoden 1998 Provinssirock, jonne suomalaisuskovaiset kokoontuivat sankoin joukoin vastustamaan Ozzy Osbournen Black Sabbath -yhtyeen keikkaa.

Kirjan jälkipuoliskolla Ylinen haastattelee ihan oikeita saatananpalvojia. He eivät suinkaan piileskele nokialaisissa lähiömetsissä, vaan monet ovat julkisuudessakin näkyviä hahmoja, esimerkiksi mukana kunnallispolitiikassa. Ja kyllä, joillekin vakaumuksellisille saatananpalvojille väkivallan hyväksyminen on osa heidän uskontoaan. Saatananpalvonnan nimissä tehdystä raa’asta väkivallasta Ylinen löytää lukuisia esimerkkejä niin Suomesta kuin maailmalta.

Eräs aihe oli tullut vastaan vähän aiemmin Jānis Joņevsin Doom 94:ssä, nimittäin ”norjalainen kirkonpolttohevi”. Ylinen kertoo Mayhem-yhtyeessä tapahtuneista surmatöistä, joista olin lukenut perusteellisen yhteenvedon Doom 94:n sivuilta vain muutamaa kuukautta aiemmin. Pitäisikö perehtyä norjalaiseen metallimusiikkiin enemmänkin, ihan yleissivistyksen nimissä? Ainakin Yle Areenassa olisi tarjolla sopiva dokumenttisarja, Helvetti soikoon - norjalaisen black metalin historia.

Lukemisen aikana Saatanallinen paniikki kasvoi jotenkin lähtöpistettään suuremmaksi ja merkittävämmäksi teokseksi. Suosittelen kirjaa niille, jotka uskaltavat tökkiä 1990-luvun kipupisteitä.

lauantai 11. tammikuuta 2025

Mysi Lahtinen: Joulu

Minä olen pyrkinyt siihen, että lattiat ovat pestyinä viimeistään kaksi viikkoa ennen joulua. Siihen mennessä on muutkin hommat tehty. Tämä on mukava hetki. Jäljellä on vain hauskoja töitä, lahjan pakkaamista, korttien kirjoittelua, laiskottelua ja jouluruokien valmistamista.
 
Kansi: Tammi.

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti sen pois viepi.” Loppiainen meni jo, mutta moni viettää joulua Nuutin-päivään asti. Oman joululomani aikana menin pähkäilemään, että pitäisiköhän jouluvalmisteluihin varata enemmän aikaa. Päätin lukea kuuluisan jouluttajan, Mysi Lahtisen, opaskirjan joulunviettoon. Nyt on ainakin tarpeeksi aikaa ryhtyä suunnittelemaan joulua 2025!

Ruokatoimittajana ja tietokirjailijana tunnettu Mysi Lahtinen julkaisi Joulu – sen historia, askareet ja herkut -kirjan alun perin vuonna 2003. Lainasin teoksen kirjastosta, neljäs painos on vuodelta 2009. Kenties uusintapainos löytäisi lukijoita vieläkin – ainakin nettidivareissa Joulu on hinnoiteltu lähes kirjakauppahintoihin.

Joulu neuvoo vaiheistamaan siivouksen, kokkauksen ja lahjojen hankinnan usean kuukauden ajalle. Tärkein apuväline on jouluvihko, jonne työtehtävät kirjataan ja josta sitten pääsee yliviivaamaan suoritettuja tehtäviä. Kun asiat tekee ajoissa, ei pääse syntymään kiirettä, paniikkia tai uupumusta.

Kuulostaa loogiselta. Ehkä voisin perustaa jouluvihkon sijaan jouluexcelin. Siihen voisin visioida, millaisia asioita minun unelmajouluuni kuuluisi. Voisin vaikkapa osallistua Kauneimpiin joululauluihin ja sen päälle nautiskella vieraiden kanssa kotona vaikka kotitekoisia piirakoita ja itsetehtyä glögiä. Tätä varten voisin leipoa piirakoita etukäteen pakastimeen, hankkia ja valmistella glögiainekset joululaulutilaisuutta edeltävällä viikolla, kalenteroida seurakunnan ohjelmatietojen perusteella jonkin itselleni sopivan joululaulutilaisuuden hyvissä ajoin almanakkaan ja vielä värvätä ruuhkavuosiystäviäni mukaan tällaiseen joulunautiskeluun.

Kirja opastaa mm. pujottelemaan olkihimmeleitä ja askartelemaan koristeita hedelmistä, mutta isoimman painoarvon saavat jouluruoat. Olen perinneruokien ystävä, mutta jopa minun korviini esimerkiksi vanhan ajan rullasyltty kuulostaa hieman yliampuvalta jouluruoalta itse tehtäväksi. Mutta kenties se onkin sopiva haaste kotikokeille keitettäväksi ja perheenjäsenille syötäväksi.

Glögiohjeista ilahduin. Lahtisen opeilla pienet joulutissuttelut ovat ihan sallittua huvia, sillä samaan kattilaan saatetaan lorauttaa sekä punaviiniä että Koskenkorvaa. Näitä näköjään kannattaa kokeilla!

Leivontaohjeita löytyy joka lajia, on perinteisiä piparkakkuja ja kuivakakkuja ja monia muitakin herkkuja. Jos tekisin pari viikkoa etukäteen muutaman hyvin säilyvän ja tekeytyvän kuivakakun, jäisi ainoaksi huolenaiheeksi kylmiön puute. Jouluisin jääkaappi suorastaan pullistelee. Joskus joulua vietetään jääkaapinlämpöisessä plussakelissä jolloin ruokia voi säilyttää ulkona, mutta ei kannata laskea tämän varaan. Vaan onhan tässä loppuvuosi aikaa vaikka nikkaroida jonkinlainen sopivan eristävä väliaikaiskylmiö terassille.

Vaikka joulunviettokin on nykyään polarisoitunut, tunnen useita innokkaita jouluvalmistelijoita, joiden panoksen ansiosta useat ihmiset pääsevät nauttimaan tunnelmallisesta joulusta. Tällä hetkellä Mysi Lahtisen jouluohjeita ei kirjakaupoista pääse ostamaan, mutta kirjaston kautta niihin kannattaa tutustua.

lauantai 4. tammikuuta 2025

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Kansi: Sanna Mander / Tammi.
Pelkään kai, että että he sitten luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan.
 
Nappasin ahnaasti käsiini Saara Turusen Hyeenan päivät kirjaston esittelyhyllystä. Palkittu kirjailija ja teatterintekijä on ollut monessa mukana ja olen lukenut antologian Suurteoksia, jonka toinen toimittaja Turunen on ollut. Hyeenan päivät oli ensimmäinen lukemani Turusen kokonaan oma teos.

Kirjan tyylilaji on autofiktio. Olen tainnut useamman kerran todeta, etten välitä autofiktiosta. Lukiessani kuitenkin pohdin, onko julistukseni ollut ennemminkin todiste omista ennakkoluuloistani, ei niinkään todellisista lukukokemuksistani. Pohdiskelin autofiktion olemusta Peter Høegin Rajatapausten parissa. Joka tapauksessa Hyeenan päivät oli erinomaista luettavaa ja Turunen mahtava kirjoittaja. Kieli on hiottua ja kirja muuttui lähes jännitysnäytelmäksi, vaikka keskiössä on yksityiskohtainen kuvaus minäkertojan arjesta kaupassa ja kävelyllä käymisineen.

Hyeenan päivät kertoo naisesta, joka havahtuu neljänkympin kynnyksellä siihen, että haluaisi lapsen, vaikka on siihen asti ajatellut, että lapsiperhe-elämä ei kiinnosta. Tarina seuraa hedelmöityshoitoja, raskauden etenemistä, synnytystä  ja vauva-arjen alkua.
 
Lukijana olin tälle tarinalle hieman väliinputoaja: muistan kyllä, millaiselta tuntuu kytätä hermostuneesti kuukautiskiertoaan tai googlettaa hedelmällisyystietoutta. Tästä on kuitenkin sen verran aikaa, että tuntui hieman epämiellyttävältä palata näihin tunnelmiin. Vastaavasti omista kokemuksistani ei kuitenkaan ole niin pitkä aika, että osaisin suhtautua kirjoittajan tuntemuksiin mitenkään nostalgisoiden. Pikemminkin lukukokemus toi pintaan ne ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet, joita itse koin raskaustoiveisiin ja raskauden kulkuun liittyen.
 
En ihmettele Turusen palkintosadetta, sillä jotakin todella taitavaa hänen toteavassa ja tiiviissä tyylissään on. Hyeenan päivät on kuin taidokkaasti leikattu elokuva. Se on päiväkirjamainen, mutta siitä puuttuu oikeiden päiväkirjojen vellova junnaaminen. Siinä kuvataan tunteita ja tuntemuksia, mutta tunteissa ei mässäillä, pikemminkin ne todetaan ja niitä havannoidaan. Päähenkilö on monessa asiassa myöntyväinen ja arka, mutta samaan aikaan kapinallinen ja terävä. Pidin esimerkiksi kohtauksesta, jossa päähenkilö letittää hiuksensa ja leikkaa ne keittiösaksilla poikki, noin vain. 

Suomalaisen terveydenhoitomaailman absurdius tulee kirjassa hyvin ilmi. Kun ihminen menee pyytämään apua huoliinsa, hän saa useammin takaisin äkäistä tylytystä kuin empatiaa ja apua. 

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita biologisen kellon kolkuttelu puhuttelee tai on puhutellut joskus.