Saara Turunen: Hyeenan päivät

Kansi: Sanna Mander / Tammi.

Pelkään kai, että että he sitten luulisivat, että olen yhtä kuin romaaneideni päähenkilö, vaikka niin he varmaankin ajattelevat joka tapauksessa, enkä tiedä miksi taistelen alati tuulimyllyjä vastaan.

 

Nappasin ahnaasti käsiini Saara Turusen Hyeenan päivät kirjaston esittelyhyllystä. Palkittu kirjailija ja teatterintekijä on ollut monessa mukana ja olen lukenut antologian Suurteoksia, jonka toinen toimittaja Turunen on ollut. Hyeenan päivät oli ensimmäinen lukemani Turusen kokonaan oma teos.

Kirjan tyylilaji on autofiktio. Olen tainnut useamman kerran todeta, etten välitä autofiktiosta. Lukiessani kuitenkin pohdin, onko julistukseni ollut ennemminkin todiste omista ennakkoluuloistani, ei niinkään todellisista lukukokemuksistani. Pohdiskelin autofiktion olemusta Peter Høegin Rajatapausten parissa. Joka tapauksessa Hyeenan päivät oli erinomaista luettavaa ja Turunen mahtava kirjoittaja. Kieli on hiottua ja kirja muuttui lähes jännitysnäytelmäksi, vaikka keskiössä on yksityiskohtainen kuvaus minäkertojan arjesta kaupassa ja kävelyllä käymisineen.

Hyeenan päivät kertoo naisesta, joka havahtuu neljänkympin kynnyksellä siihen, että haluaisi lapsen, vaikka on siihen asti ajatellut, että lapsiperhe-elämä ei kiinnosta. Tarina seuraa hedelmöityshoitoja, raskauden etenemistä, synnytystä  ja vauva-arjen alkua.

 

Lukijana olin tälle tarinalle hieman väliinputoaja: muistan kyllä, millaiselta tuntuu kytätä hermostuneesti kuukautiskiertoaan tai googlettaa hedelmällisyystietoutta. Tästä on kuitenkin sen verran aikaa, että tuntui hieman epämiellyttävältä palata näihin tunnelmiin. Vastaavasti omista kokemuksistani ei kuitenkaan ole niin pitkä aika, että osaisin suhtautua kirjoittajan tuntemuksiin mitenkään nostalgisoiden. Pikemminkin lukukokemus toi pintaan ne ahdistuksen ja epävarmuuden tunteet, joita itse koin raskaustoiveisiin ja raskauden kulkuun liittyen.

 

En ihmettele Turusen palkintosadetta, sillä jotakin todella taitavaa hänen toteavassa ja tiiviissä tyylissään on. Hyeenan päivät on kuin taidokkaasti leikattu elokuva. Se on päiväkirjamainen, mutta siitä puuttuu oikeiden päiväkirjojen vellova junnaaminen. Siinä kuvataan tunteita ja tuntemuksia, mutta tunteissa ei mässäillä, pikemminkin ne todetaan ja niitä havannoidaan. Päähenkilö on monessa asiassa myöntyväinen ja arka, mutta samaan aikaan kapinallinen ja terävä. Pidin esimerkiksi kohtauksesta, jossa päähenkilö letittää hiuksensa ja leikkaa ne keittiösaksilla poikki, noin vain. 

Suomalaisen terveydenhoitomaailman absurdius tulee kirjassa hyvin ilmi. Kun ihminen menee pyytämään apua huoliinsa, hän saa useammin takaisin äkäistä tylytystä kuin empatiaa ja apua. 

Suosittelen kirjaa lukijoille, joita biologisen kellon kolkuttelu puhuttelee tai on puhutellut joskus.

 

Lue myös nämä:
Peter Høeg: Rajatapaukset
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Juha Itkonen: Teoriani perheestä