sunnuntai 30. elokuuta 2009

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Kävin päivänä muutamana viemässä ylijäämäkirjoja Kampintorin divariin ja löysin vaihtareiksi varsin laadukasta kamaa: Kaari Utriota, Jude Deveraux'ta ja legendaarisen klassikon: Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin hyväkuntoisena vuoden 1986 painoksena. Untinen-Auelin kirjasarjan merkityksen puberteetti-ikäisille tyttölukijoille tiivisti erittäin osuvasti Grezen tässä sarjakuvastripissään, jonka olen tainnut aiemminkin blogiini linkata. Tässä sarjan avausosassa ei vielä niitä päälleliimattuja, kiihkeitä seksikohtauksia ole. Ehkä sarjan alkuperäinen kustantaja totesi, että bestsellerit myyvät vielä enemmän, jos väliin ympätään hekuman hurmaa, ja vaati kirjailijaa lisäämään kirjoihinsa enemmän seksiä? Koska Luolakarhun klaanin jatko-osissa, joissa sankaritar Ayla kohtaa sankarinsa Jondalarin, hekumaa kyllä riittää.

Siitä onkin todella pitkä aika, kun olen Luolakarhun klaanin edellisen kerran lukenut. Yläaste- ja lukioikäisenä kirjaa ja sen silloin ilmestyneitä jatko-osia - Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat - luin monet kerrat. Sarjaan ilmestyi pari vuotta sitten vielä viides osa, Luolien suojatit, mutta sitä en ole lukenut. Sen verran hyvän fiiliksen Luolakarhun klaanin lukeminen jätti, että ehkä tulee Hevosten laakso haettua kirjastosta tässä taas joskus.

Jos joku ei tiedä mistä kirjassa on kysymys, tässä pieni tiivistelmä. Kirja sijoittuu esihistoriallisen ajan Eurooppaan, aikaan jolloin neandertalinihmiset ja cro magnon -ihmiset elivät vielä rinnakkain. Ryhmä neandertalilaisia löytää pienen, ulkomuodoltaan oudon tytön ja ottaa hänet kasvatikseen. Tyttö saa nimen Ayla ja hän kasvaa klaanin jäseneksi. Aylan kasvatusäiti Iza on klaanin parantaja, ja niinpä Aylakin oppii parantajan taidot. Samalla tulisijalla elää myös mahtava Mog-ur eli tietäjä Creb, joka myös kiintyy Aylaan kovasti. Päällikkö Brunin poika Broud taas ei voi sietää Aylaa, ja tekee kaikkensa hankaloittaakseen tämän elämää. Kasvaessaan pikku Ayla rikkoo monia totuttuja tapoja, kuten opettelee salaa metsästämään lingolla, vaikka metsästys oli klaanin naisilta kielletty jyrkästi.

Juoni on sinänsä tyypillinen kasvutarina, jossa päähenkilö on poikkeuksellisen lahjakas, kyvykäs ja sisukas ja voittaa jatkuvasti vastoinkäymiset, joilla häntä koetellaan. Kirjasta tekee kiehtovan siinä kuvatut tavat. Yritin etsiä netistä kriittistä arviota kirjan historiallisuudesta, mutta en löytänyt - linkatkaa tänne, jos jotain kiinnostaa aiheesta löytyy. Täytyy siis lukiessa pitää mielessä että kyseessä on fiktiivinen teos, mutta esimerkiksi ruoan ja metsästyksen kuvaukset ovat varsin kiinnostavia. Korkealentoisempi aihe on vaikkapa klaanin jäsenten kollektiivinen muisti - Aylalta tämä kyky puuttuu, mutta vaikkapa Creb mahtivoimillaan pystyy palauttamaan mieleensä kaikki esi-isiensä kokemukset, tiedot ja taidot, jotka ovat periytyneet hänelle asti.

Sen sijaan oli järkytys huomata, kuinka kehnosti varsinkin kirjan alkupää on suomennettu. Pitkiä, puuroutuvia, epätarkkoja virkkeitä riittää. Sitten tarina tempaa mukaansa eikä epätarkasta kielenkäytöstä enää niin välitä.

Kirja lienee tyypillinen bestseller - vetävä tarina ja kiehtova ympäristönkuvaus pitävät lukijan tyytyväisenä. Sen sijaan henkilöiden kuvaus tai suurempien teemojen rakentelu jää vaatimattomaksi. Mikään suuri tyylitaituri ja ihmissielun syväluotaaja Untinen-Auel ei ole. Melko tyypillisesti hän on päähenkilöönsä niin ihastunut, että rakentaa tästä melkein ylivoimaisen osaavan ja nokkelan. Muut henkilöt jäävät hieman varjoon, niin ikään yhden ominaisuuden vangeiksi. Nämä rajoitukset eivät kuitenkaan ole niin suuria, että ne estäisivät hyvästä kirjasta nauttimisen.

tiistai 18. elokuuta 2009

Sarah Waters: Yövartio

Ostin Sarah Watersin Yövartion edulliseen hintaan Kirjatorilta. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Yövartio houkutteli pariinsa – olen Watersilta lukenut aiemmin Silmänkääntäjän. Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen ja mielestäni kirja oli huomattavasti parempi kuin Silmänkääntäjä, joka ei huono ollut sekään. Ehkä Yövartio muistui mieleen myös hiljattain lukemastani, erinomaisesta Alison Bechdelin sarjakuvasta Hautuukoti, jossa niin ikään käsiteltiin homoseksuaalisuutta. Arvion sarjakuvasta kirjoitin Etelä-Saimaaseen – vielä sitä ei nettisivuilla näy, mutta lukekaa Hesarin arvio sen sijaan.

Yövartio jakaantuu kolmeen jaksoon: vuoteen 1947, jolloin sota on jo ohi, ja sotavuosiin 1945 ja 1941. Lukijalle siis esitellään ensimmäisessä jaksossa nykytilanne ja seuraavissa jaksoissa kerrotaan, mitä sitä ennen tapahtui. Lukiessa tuntee olevansa arvoituksen ratkaisija, jolle annetaan vinkkejä ja keritään salaisuuksia pikku hiljaa auki. Mysteereistä ei ole kyse, vaan tavallisten ihmisten tavallisista salaisuuksista – tai ainakin melkein.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Yövartioon tuovat homoseksuaaliset henkilöhahmot, enimmäkseen lesbot. Waters käsittelee teemaa erittäin taitavasti. Aiheella ei mässäillä eikä saarnata. Seksikohtaukset on vähennetty minimiin, vaikkakin eroottista latausta löytyy tunteista, katseista ja tapahtumista. Lesbous on mukana ennen kaikkea toiseutena: millaista elämä on, kun jotain omasta itsestä pitää salata ympäristöltä. Salattavaa riittää myös kirjan heteroilla.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä. Tarinankertojan viestikapulan ottaa ensimmäisenä Kay Langrish, varakkaan perheen jälkeläinen, joka asuu sodan jälkeen pienessä vuokramurjussa ja vaeltaa yksin Lontoon katuja. Kay on butch-tyyppinen lesbo, joka pukeutuu miesmäisiin vaatteisiin, pitää tukkansa lyhyenä ja kaipaa rinnalleen vaaleaa kaunotarta. Kayn pään sisälle lukijaa ei kovin usein päästetä, mutta silti hänestä muodostuu karismaattinen, vahva ja vaikuttava kuva. Levoton ja mustasukkaisuuden repimä Helen rakastaa Juliaa, valovoimaista ja viehättävää dekkarikirjailijaa. Helenin ja Julian historiassa ihmissuhteet risteilevät yllättävällä tavalla.

Lisäksi seurataan Viviä, joka on päätynyt Helenin kanssa samaan toimistoon työskentelemään. Viv on salaa seurustellut sota-ajasta asti naimisissa olevan perheellisen Reggien kanssa ja lisäksi käynyt vankilassa tapaamassa pikkuveljeään Duncania, joka on kaikkien mielestä tuottanut perheelleen suurta häpeää. Duncanin kautta päästään kokemaan, miltä Lontoon pommitukset tuntuivat vankilan ikkunoiden takaa seurattuna.

Lukukokemus toi mieleen, kuinka kollektiivinen kokemus toinen maailmansota on ollut, nimensä mukaisesti. Lieneeköhän se tämän bloginikin yhdistävin aihe eri kirjailijoitten välillä? Toisen maailmansodan jyräävästä, vanhan hävittävästä ja uutta tilalle tuoneesta vaikutuksesta on kirjoittanut moni: Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Veikko Huovinen... Me suomalaiset ehkä välillä unohdamme talvisotamuisteluiden keskeltä, että on sitä sodittu muuallakin. Lontoon suurkaupungissa sota oli läsnä myös, vaikkakin toisella lailla kuin Karjalan rajoilla. Kaikki Yövartion päähenkilöt ovat siviilejä, mutta silti mukana sodassa tavalla tai toisella, eivät vähiten kärsijöinä. Kay työskentelee sodan aikana ambulanssisisarena ystävänsä Mickeyn kanssa: ajaa autoa, kantaa ruumiita, toimittaa haavoittuneet sairaalaan. Waters kuvaa kaupungin aavemaista raunioitumista, pimeyttä ja tavarapulaa. Ihmiset viettävät öitään pommisuojissa tai metroasemilla, jatkuvat pommitukset romahduttavat kodit ympäriltä, ihmisiä kuolee tai haavoittuu. Kaikki eivät halua sotaan osallistua: Duncanin sellitoveri Fraser on joutunut vankilaan aseistakieltäytymisestä.

Waters kuvaa miljöötä ja ulkoisia tapahtumia pikkutarkasti, mutta onnistuu välittämään henkilöistään elävän kuvan, vaikkei heidän kaikkia sielunliikahduksiaan analysoikaan. Erityisen taitavaa on kirjailija Julian kuvaus: hänelle on kirjoitettu pisimmät repliikit, joista välittyy Julian tunteikas ja analyyttinen luonteenlaatu todella taitavasti.

Sota näyttäytyy poikkeustilana, jolloin epätavalliset asiat muuttuvat sallitummiksi. Viv ei jaksa muistaa Reggien perheellisyyttä silloin kun intohimo ottaa vallan. Kayn ja Mickien kaltaisille naisille ambulanssisisaren tehtävä antaa hyväksytyn syyn pukeutua pitkiin housuihin ja toimia maskuliinisessa roolissa. Sodan jälkeen roolin ylläpito on vaikeampaa, mutta paluuta vanhaan ei ole, kun moni haluaa pitää kiinni sota-aikana opituista uusista tavoista.

Waters ei kirjoita puhtaaksi, mitä Kaylle, Helenille, Julialle, Viville ja Duncanille täsmällisesti ottaen käy kirjan kronologisten tapahtumien jälkeen. Muutoksen mahdollisuutta ja omasta kehästä ulos murtautumista väläytellään monen kohdalla. Kirja oli niitä, joiden kohdalla harmittaa kun viimeinen sivu päättyy. Olisin halunnut vielä jäädä pimeään, raunioituneeseen Lontooseen seuraamaan kiehtovia ihmiskohtaloita. Mutta Waters jättää lempeästi kirjansa tapahtumat hautumaan lukijan mieleen ja antaa loppuratkaisujen kypsyä siellä.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Jude Deveraux: Tunteiden talo

Hömpännälkään luin vanhan tutun kirjan, Jude Deveraux'n Tunteiden talon. Ja oli taas kerran ihana lukukokemus! Pari kolme kertaa ennenkin olen kirjan lukenut, joten nyt maltoin lukea kiirehtimättä. Tosin lukeminen vei silti mukanaan niin, että luin suurimman osan kirjasta yhden illan aikana.

Tämä on todellista laatuviihdettä - taattua hyvän mielen lukemista, jossa kuitenkin on todellisia tunteita ja tosielämän asetelmia niin paljon mukana, että samaistumispintaa löytyy jokaiselle. Pintaa on kuorrutettu sen verran luksuksella ja mystiikalla, että lukija viihtyy. Kirja kertoo kolmesta nelikymmenvuotispäiväänsä lähestyvästä naisesta, Madisonista, Elliestä ja Lesleystä, jotka kokoontuvat syntymäpäivän aattona kertomaan kuulumisiaan. Kuvankauniista Madisonista piti nuorena tulla malli, sutjakasta Lesleystä tanssija ja älykkäästä ja taiteellisesta Elliestä taidemaalari. Mutta oliko kukaan saavuttanut unelmiaan - ja jos ajassa voisi palata taaksepäin, toisiko toinen yritys onnen?

Deveraux kääntää hömppäkirjallisuuden kliseet taitavasti ympäri. Madison on kultahiuksinen kaunotar, jota katsoessa miehet sekoavat, mutta kauneus onkin taakka eikä etu. Ellie taas on ollut onnekas ja saanut huiman omaisuuden, mutta rikkaus aiheuttaakin paljon huolta ja päänvaivaa, kun petollinen aviomies nylkee hänet putipuhtaaksi avioero-oikeudenkäynnissä. Eikä Lesleystäkään tanssijaa tullut, vaan periamerikkalainen kotirouva, joka leipoo lähiötalossa pikkuleipiä ja koettaa pärjätä välinpitämättömän aviomiehen ja teini-ikäisten lasten kanssa.

Kirjassa seurataan monia aikatasoja, ensin siten, että naiset muistelevat nuoruuttaan. Sitten pistetään pakka sekaisin - naiset tapaavat meedion, joka pystyy lähettämään heidät menneisyydessä taaksepäin ja jokainen saa toisen mahdollisuuden. Kukin käyttää tämän omalla tavallaan.

Pinnan alta löytyy lempeää kritisointia esimerkiksi naisille tyypillistä uhrautuvuutta kohtaan. Jokainen lahjakas nuori nainen on omalla tavallaan hukannut lahjansa miehen vuoksi. Madisonista oli tullut halvaantuneen, kiukkuisen aviomiehen omaishoitaja. Ellie yritti tasoittaa tietä lahjakkaan, mutta itseään väärinymmärrettynä pitävän muusikkomiehen tieltä ja Lesley oli päätynyt naimisiin ensimmäisen lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa ja pohti, olisiko nuorena pitänyt hankkia edes hieman muita kokemuksia. Samoin Deveraux leikittelee Ellien kohdalla kirjailijakliseillä: millaista on nousta Amerikassa huiman suosituksi bestseller-kirjailijaksi, miten taas käy jos suosion huipulta putoaa yhtä nopeasti alas?

Kirjan suomentaja Leila Koivukangas tekee kohtalaisen hyvää jälkeä, muutamassa kohdassa kieli hieman onnahtaa. Aivan hyvin tämän voisi lukea englanniksikin, kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2001 nimellä Summerhouse. Vuonna 2008 on näköjään julkaistu eräänlainen jatko-osa, Return to Summerhouse, jossa on kylläkin eri päähenkilöt mutta sama idea kolmesta menneisyyteen lähettävästä naisesta. Amazon.comin lukija-arvostelut olivat suurimmaksi osaksi hieman pettyneitä, joten en taida hinkua mitenkään kiireellä tuota jatko-osaa lukemaan. Tätä Tunteiden taloa sen sijaan voin suositella enemmän kuin lämpimästi sydämeenkäypää lukemista kaipaaville!