Johannes Angeloksesta jäi niin vahva jälkimaku, että sitä piti tasapainottaa toisella yhtä väkevällä elämyksellä: Hilkka Ravilon esikoisteoksella Kuin kansanlaulu. Tämä kirja on ollut suosikkejani jo pitkään. Olen lukenut sen useampaan kertaan, ja nyt oli taas nautinnollisen uusintalukemisen vuoro.
Kuin kansanlaulu on ollut minulle sosiaalihistorian oppikirja, väkevä kannanotto naisen itsemääräämisoikeuden puolesta, itäsuomalaisen identiteetin täsmentäjä ja vaikka mitä. Rakenteellisesti kirja on jokseenkin tyypillinen kasvutarina: päähenkilö Eevan vaiheita seurataan lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Sisällön puolesta tarina iskee kuin miljoona volttia. Kärkkäisen Eeva on syntynyt yläsavolaiselle asutustilalle sotien jälkeen, torpan yhdeksänneksi tyttäreksi. Hänellä sattuu olemaan kiero silmä, jota ei hoideta kuntoon, osittain sen vuoksi että lääkärissä käyminen on torpan väelle käsittämätöntä luksusta. Syrjäinen pieni savolaiskylä elää ankaran körttiuskon varjossa, naisen osa on nääntyä kovan työn ja jatkuvien synnytysten paineeseen. Eeva pääsee lähtemään Helsinkiin piiaksi, mutta jatkuvalla työnteolla häntä sielläkin kuritetaan. Avioliitto tansseissa tavatun Jaakon kanssa osoittautuu jatkuvaksi perheväkivallan alla elämisen peloksi.
Savolaista naturalismia luukutetaan siis olan takaa, ja millä raivolla. Eevan tarina tempaa mukaansa eikä jätä rauhaan. Ravilo maalaa tekstiään väkevin vedoin. Kirjaa voi lukea esimerkiksi romanttisen sinkkukirjallisuuden kääntöpuolena: siinä missä nykypäivän kolmekymppiset citysinkut haikailevat miehen ja lasten perään, joutuivat savolaistytöt nääntymään hampaattomina akkoina köyhyyteen kymmenpäisen lapsilauman kanssa. Helsinkiin muuttaneet kanssasisaret taas joutuivat hakemaan laittomia abortteja, kun ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla tai ei osattu hankkia. Mies oli pakko saada ja naimisiin piti päästä jotta kunniallisesta naisesta kävisi, mutta miehet olivat usein väkivaltaisia alistajia, joista ei päässyt eroon, eivätkä tyhmimmät aina halunneetkaan. Kotiapulaiseksi lähteneen Eevan maailmankuva on käsittämättömän rajattu: hän ei tiedä mitä vaikkapa kinkku tai silakka tarkoittavat. Kansakoulun sai käydä, oppikouluun ei torpan tyttöä ollut varaa lähettää.
Surullisinta on, että asetelma ei ole paljonkaan muuttunut: perheväkivaltaa esiintyy edelleen vaikka kuinka paljon, muistan nähneeni vastikään lehdissä tilaston että Suomessa kuolee vuosittain 20 naista perheväkivallan uhreina - siis melkein kaksi naista kuukaudessa. Ja onhan uutisoitu että myös miehet ilmiöstä kärsivät.
Eevan tarinassa viehättää se, että se kertoo siitä, mitä kaikkea suomalaiseen lähihistoriaan on aivan hetki sitten kuulunut: kova työ, ruoan puute, luokkaerot, ankara uskonto, tietämättömyys. Ravilon pistämätön tyyli vyöryttää tämän kaiken hurjana hyökynä lukijan päälle. Jos työskentelisin kustannusalalla, toimisin näin: ostaisin kustannusoikeudet Ravilon tuotantoon, brändäisin nimen, teettäisin yhdenmukaiset kannet ja tuuppaisin pokkaripainoksina markkinoille. Kyllä näitä ostaisi ja lukisi vaikka kuka.
Tekstit
