torstai 10. kesäkuuta 2021

Vierailulla Eeva Joenpellon kirjailijakodissa #joenpelto100

Viime keväänä Eeva Joenpellon Rikas ja kunniallinen sai minut käynnistämään blogini uudelleen pitkän tauon jälkeen. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, että olisipa hienoa päästä vierailemaan Joenpellon kirjailijakotiin. Joskus toiveet toteutuvat, sillä WSOY:n kirjallisuussäätiö kutsui kirjabloggaajia vieraaksi ja pääsin näkemään kiehtovan ja upean Joenpellon talon omin silmin. Eeva Joenpellon syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta ensi viikolla, 17.6.2021.
 
 
 
Vierailu toteutettiin koronaohjeiden perusteella pienryhmissä, kasvomaskit päässä ja ilman tarjoiluja. Turvavälien pitäminen onnistui kohtalaisen hyvin. WSOY:n kirjallisuussäätiön Annaliina Rintala ja Anna Mattila esittelivät taloa ja sen historiaa. Joenpelto rakennutti talon itselleen viisikymppisenä, menetettyään poikansa ja koettuaan vaikean avioeron. Melkoinen voimanainen! 
 

 
Talo oli paitsi taiteen, myös suomalaisen käsityö- ja rakentamisperinteen taidonnäyte. Komeat hirsiseinät, suuri leivinuuni, pitkät lautalattiat ja tunnelmalliset ja tyyliltään vaihtelevat huoneet kiehtoivat. Talon avaruus ja väljyys puhutteli todella, luultavasti ihan erityisen paljon koska korona-aikana varsinkin pääkaupunkiseudun niukasti mitoitetuissa kerrostaloasunnoissa on kökötetty tiiviisti kylki kyljessä kuukausitolkulla. Pystyin ymmärtämään Joenpellon tilantarpeen ja suuret mittakaavat oikein hyvin.

 
 
Pöytäliinat, ikkunaverhot, leivinuunin kylkeen kerätyt vanhat käyttöastiat, taloon varta vasten suunnitellut ja kudotut matot olivat todella kauniita ja laadukkaita. Joenpellon arvostama talonpoikainen historia näkyi.
 
 
Mieleeni on jäänyt kirjailijahaastatteluja, jossa talossa asuneet kirjailijat kehuvat talon kirjoitusrauhaa ja vahvaa tunnelmaa. Onpa jokunen asukas kuvannut kokeneensa kummittelua tai muita yliluonnollisia ilmiöitä talossa. YLEn sivuilta löytyy kirjailijoiden kokemuksia talossa asumisesta.

Eeva Joenpellon veistoksen on tehnyt taiteilija Essi Renvall.

Suomalaiseen tapaan kirjallisuussäätiön väki ei kuitenkaan esitellyt taloa pelkästään markkinoinnilliseen tyyliin, vaan kuulijoiden korviin vuodatettiin kaikenlaisia ongelmia. Mieleeni jäi, että taloa pitää siivota ja remontoida kauheasti, esittelyjä on vaikea järjestää, kukaan ei enää tunne tai tiedä Joenpeltoa tai hänen kirjojaan, mutta hirveästi taloa haluttaisiin tulla katsomaan, mutta kun se ei mitenkään tahdo onnistua. Kirjailijoitakin on vaikea houkutella hakemaan asumisoikeutta ja niillekin, jotka hakevat, varoitellaan että kauhean pimeää tai yksinäistä täällä on ja kun pitäisi se autokin olla.


 
Kävin katsomassa myös WSOY:n kirjailijasivulta Joenpellon tietoja. Sivun perusteella Joenpellon 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ei ole otettu yhtään uusia painoksia Joenpellon kirjoista. Uusia e-kirjaversioita ja äänikirjoja on näköjään julkaistu.
 

 
Mietin, miksi uusintapainoksia ei ole otettu, ja oma arvaukseni on, että syynä on Joenpellon vanhojen painosten ylitarjonta divareissa ja kierrätyskeskuksissa. Aikanaan Joenpellon romaaneista on otettu kymmenien tuhansien kappaleiden painoksia ja kun suuret ikäluokat dumppaavat kirjahyllyjensä sisällön kierrätykseen, on joka lastissa taatusti mukana muutama Joenpellon kirja.

 

 
Kirjailijan itsensä ja WSOY:n sekä WSOY:n kirjallisuussäätiön kannalta kokonaisuus on kuitenkin vähän epälooginen. Säätiö viettää juhlavuotta ja toivoo, että bloggaajat levittävät Joenpellon ilosanomaa. Mutta jos joku ihminen kiinnostuu Joenpellon tuotannosta ja menee kirjakauppaan tai verkkokirjakauppaan etsimään Joenpellon kirjoja, ei niitä voi paperisena kumpaakaan kautta ostaa.

 
Mielestäni Joenpelto olisi ansainnut 100-vuotisjuhlavuotenaan vaikka uudella visuaalisella ilmeellä suunnitellut uusintapainokset keskeisistä teoksistaan. Onkohan tällaista päätöstä pohdittu ja onkohan lopputulos ollut, että ei nykyajan lukijoita kiinnosta lukea kaunokirjallisesti vaativaa tekstiä, joka sijoittuu maaseutumaisiin olosuhteisiin, kuvaa suomalaista lähihistoriaa ja vieläpä esittää ihmiset melko kyynisessä, välillä turhankin tarkkanäköisessä valossa? Vaikea sanoa, mitä hyötyä bloggaajien hehkutuksista tai säätiön viestintäponnisteluista on, jos Joenpellon kirjojen uusien painosten myymiseen on pantu näin vähän paukkuja.


No, lukeminen on toki tärkeintä ja vaikkapa Antikka.netin haulla Joenpellon kirjoja löytyy pilvin pimein.
 
Saimme mukaan kirjakassit, joissa oli mukana vuoden 1986 painos Jottei varjos haalistu -kirjasta ja vuoden 1990 Suuri suomalainen kirjakerho -painos kirjasta Ei ryppyä, ei tahraa. Silmäilin kumpaakin ja ensivaikutelma oli samanlainen kuin Rikkaan ja kunniallisen lukeminen: nämä kirjat tarvitsevat paneutuvan lukijan, joka jaksaa käyttää kirjaan aikaa. Palkintona arvelen odottavan terävää ihmisluonteen kuvaamista.

Itse kiinnostuin myös hyvästä esilukijasta Joenpellon tuotannon suhteen. Kirjallisuuskriitikko ja tutkija Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi vaikuttaa olevan tähän tarpeeseen täsmäkirja - sen laitoin verkkokaupasta tilaukseen.

torstai 3. kesäkuuta 2021

Kirjallinen Helsinkini

Ehdin asua Helsingissä yli vuosikymmenen, mutta nyt tuli aika muuttaa pois. Muuttokiireiden keskellä ehdin pohdiskella ja jäsennellä Helsinki-suhdettani jonkin verran. Päätin koota myös kirjallisen Helsinki-lukulistani. Listalle nousi kirjoja, jotka täyttivät kaksi ehtoa: kirjassa kuvataan paikkaa, joka on minulle tuttu ja kun liikun paikassa, muistan kirjan tunnelman. 
 
Liikuskelin eniten Itä-Helsingissä. Vieraimmaksi minulle jäivät pohjoishelsinkiläiset omakotitaloalueet, joissa ei juuri tullut vietettyä aikaa, vaikka piipahdusten verran niilläkin vierailin. Olisin mielelläni lisännyt jonkin kirjan, jossa esiintyy kotilähiöni, mutta uusien asuma-alueiden kirjallinen ongelma on, ettei niillä ole ehtinyt vielä asua kovinkaan paljon kirjailijoita, jotka upottaisivat paikan osaksi fiktiivisiä tarinoitaan. Jos joku osaa suositella Herttoniemenrantaa kuvaavia hyviä kirjoja, saa vinkata!

Tässä kirjallisen ja kokemuksellisen Helsinki-historiani kolme mieleenpainuvinta yhdistelmää:
 
Kivinokan uimaranta. Kuva: Pirkka Aunola / Flickr. Creative Commons -lisenssi.
 
1. Kivinokka ja Maarit Verrosen Varjonainen

Kivinokan virkistysalueesta tuli minulle rakkain paikka Helsingissä. Historiallinen virkistysalue oikein kuhisee kulttuurihistoriaa, muistoja ja ajallisia kerrostumia vuosikymmenien takaa. Maarit Verronen tavoittaa Varjonaisessa kesäparatiisin kääntöpuolen: millaista on syyspimeällä tai kylmässä vesisateessa, kun joku hiippailee puiden siimeksessä pahoin aikein? Blogipostauksessani en edes mainitse Kivinokka-miljöötä, mutta myöhemmin Blogistania-äänestyksessä kyllä.
 
 
Itäväylä. Kuva: Heikki Siltala / Flickr. Creative Commons -lisenssi.
 
2. Itäväylä ja Arto Salmisen tuotanto
 
Arto Salmisen rujo mutta hiottu tuotanto kuvaa Helsinkiä niiden silmin, joilla ei mene hyvin. Teollisuusalueet, lähiöt ja valtaväylät ovat Salmisen romaanien tyypillisiä miljöitä. Itäväylää kukaan tuskin pitää erityisen viihtyisänä: se on autoilijoille ruuhkainen ja kävelijöille ja pyöräilijöille ruma melunlähde. Silti se on olennainen ja mieleenjäävä osa Itä-Helsinkiä. Sen runollinen ja merkityksillä ladattu nimi kenties tasapainottaa fyysistä epämiellyttävyyttä.
 
 
Töölö. Kuva: Petra Wessman / Flickr. Creative Commons -lisenssi.
 
3. Töölö ja Matti Yrjänä Joensuun tuotanto
 
Matti Yrjänä Joensuun dekkarissa Harjunpää ja rakkauden nälkä liikutaan Töölössä ja dekkarin tunnelma tulee aina mieleen, kun liikuskelen komeiden vanhojen kivitalojen keskellä. Joensuun kirjoitustyyli on sydämeenkäyvän inhimillinen ja jopa naisia pelotteleva hiippari Tipi herättää enemmän sympatiaa kuin inhoa.  Olen kehunut Joensuun Helsinki-kuvauksia jo vuonna 2012 kirjoittaessani Harjunpää ja rautahuone -kirjasta: "Harjunpää-kirjojen Helsinki-kuvaukset ovat tuntuneet eläviltä jo silloin, kun en itse ole asunut Helsingissä eivätkä kirjoissa kuvatut kaupunginosat tai osoitteet sanoneet minulle mitään. Nyt, kun maisemat ovat minulle tutumpia, tunnistin monet kirjan tapahtumapaikoista. Huonoimmillaan kotimaisessa kirjallisuudessa kirjoitetaan päälleliimatun ja yhdentekevän tuntuista Helsinki-kuvausta, aivan kuin kirjoja ei muka voisi sijoittaa muihin maisemiin. Mutta Joensuun Helsinki-kuvaukset ovat osuvia ja eläviä."
 
Muita mieleenpainuneita kirjallisia paikkoja on ainakin Helsinginkatu, jota kuvataan niin Mikko Rimmisen romaaneissa kuin Arto Mellerin runoissa. Faktapuolelta suosittelen Antti Häkkisen prostituutioaiheista tietokirjaa Rahasta - vaan ei rakkaudesta ja Vanessa Kairulahden ja Karolina Kouvolan kummitusaiheista kirjaa Helsingin henget
 
Yhteenvedon perusteella minun kirjallisessa Helsingissäni näkyvät hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin ääripäät. Kirjallinen Helsinkini löytyy ihmisten rakastamilta viheralueilta, ei kaihda rumuutta mutta on ylpeä historiallisten rakennustensa pitkäikäisyydestä. Vastaako tämä määritelmä 2020-luvun Helsinkiä onkin toinen kysymys.

torstai 20. toukokuuta 2021

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

Kansi: Tuija Kuusela / Tammi.
Sitten äitini tuli siihen tulokseen, että ongelma oli nuoruus eikä vieras veri; tytöt olivat liian nuoria, liian kokemattomia. Meille löytyikin äitiä paljon iäkkäämpi nainen, jota kutsuimme englantilaisittain Auntieksi, tädiksi, koska hän ei ollut sukulainen mutta oli liian vanha teititeltäväksi edes Sisi-etuliitteellä, ja jota mummi huonokuuloisuuttaan kutsui Kauntieksi. Kerran Kauntie nukahti puoleta päivin ja unohti hakea Munyan koulusta, jolloin veljeni meni pyydystämään nuijapäitä Chisipite-joesta, kaatui ja teloi suunsa sillä seurauksella, että hän menetti yläetuhampaansa ja Kauntie työpaikkansa. Ja niin me päädyimme SisiBlandinaan, joka puhui yhtä vahvaa karangaa kuin mummini, ja kahden vuoden kuluttua tuntui kuin hän olisi asunut meillä aina.
 
Petina Gappahin nimi on jäänyt mieleen kiittävistä arvioista. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta osui silmiin kirjaston suositteluhyllystä. Blogeista löytyy Gappah-arvioita: Inahdus on lukenut Tanssimestarin, Kirsin Book Clubissa on luettu Pimeydestä loistaa valo, samoin Lumiomenassa.
 
Kirja ylitti odotukseni - se oli piristävä, mukavan tempoileva, paikoin absurdin hauska. Novellikokoelman punainen lanka on arki diktaattorin hallitsemassa Zimbabwessa, jossa käsistä lähtenyt inflaatio romauttaa monen tavallisen ihmisen arjen. 

Gappahilta on suomennettu muitakin teoksia ja ainakin Pimeydestä loistaa valo vaikuttaa todella kiinnostavalta. Hieman kritisoin Tammen Keltaisen kirjaston painoksiin tehtyjä kuvakansia: Tanssimestarin uudempaan painokseen on pantu seeproja ja kirahveja ja muuta varsin kliseistä Afrikka-kuvastoa. Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta kuvaa kuitenkin pääosin urbaania ympäristöä: suurkaupunkeja, lähiöitä tai edes kyliä. Villieläimet eivät ole missään roolissa novelleissa.
 
Käännöksestä
 
Suomentaja Seppo Loponen on jälleen kerran tehnyt hienoa työtä. Kieli on luontevaa. Rönsyily ja monikielisyys tekevät kielestä rikasta.
 

tiistai 11. toukokuuta 2021

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Kansi: Maria Manner / Atena.
Olen yrittänyt korona-aikana ostaa kirjoja hieman tavallista useammin. Kulttuuriala on kärsinyt hirvittävästi pandemian aikana, eikä tukiaisia ole juuri herunut. Kirja-ala on tosin tainnut olla ilahduttava poikkeus, sillä kirjamyynti on hieman kasvanut pitkään jatkuneen kotoilun aikana. 
 
Maria Petterssonin Historiat jännät naiset oli kirja, jota luin kauan ja hartaasti. Muistelen törmänneeni Twitterissä Petterssonin tarinoihin historiallisista naisista ja kirja meni ostoslistalle heti ilmestyttyään.
 
Populääritietoteos tarjoilee minielämäkertoja, jotka on ryhmitelty teemoittain. Kirja sopii siis mainiosti pätkäluettavaksi ja sitä voi myös selailla sieltä täältä, jos ei jaksa tai halua lukea paksua kirjaa kannesta kanteen.
 
Vaikka inhoan sanaa "voimaannuttava", en keksi parempaakaan sanaa kuvaamaan kirjaa. Fiktion puolella perinteisestä hoivaajan, objektin tai äidin kapeasta roolijaosta poikkeavat naishahmot kokevat usein karmean kohtalon. Tämä on niin tyypillinen ja toistuva tapa fiktiossa, että huomasin Historian jänniä naisia lukiessani oikein odottavani, että kohta tämä seksihurjastelija/rosvopäällikkö/kapinallinen jää kiinni ja kohtaa traagisen kuoleman. Sen sijaan suurin osa elämäkerroista päättyi siihen, että vietettyään hurjaa ja jännittävää elämää nainen eleleekin 90-vuotiaaksi tai peräti satavuotiaaksi ja kuolee rauhallisen kuoleman vanhusiässä. Miten mahtavaa! Ehkä jännittävän seikkailijattaren elämäntavat ovat peräti syynä näiden naisten onnelliseen ja seesteiseen vanhuuteen?

Toinen huomion kiinnittävä seikka on sama, joka sai Petterssonin aloittamaan projektinsa: miksi ihmeessä en ole kuullut suurimmasta osasta näitä naisia koskaan aikaisemmin? Miksei heitä ole esitelty historian kirjoissa, historiallisessa viihteessä tai fiktiossa tai missään muuallakaan? Miksi oman aikansa näkyvätkin julkkikset ovat unohtuneet, siinä missä miesten elämäntarinoita toistetaan, paisutellaan ja muutetaan viihdeteollisuuden raaka-aineeksi?

Ikävä vastaus on varmaankin rakenteet - se, miten miehet suosivat toisia miehiä tai miten miesrahoittajat antavaa tukea ja resursseja miestaiteilijoiden projekteille, joissa usein keskitytään miesten väliseen toimintaan. Mutta jos keskittyy positiivisiin puoliin, on Petterssonin teos ja sen lukeminen jo itsessään näitä rakenteita murtava teos. Kiitos kirjasta!

En osaa päättää, kuka kirjan naisista olisi suosikkini, koska monet elämäkerrat ovat niin vetäviä. Eräs parhaiten mieleen jääneitä oli "Äiti Jones", radikaali ay-aktivisti Yhdysvalloista. Hän ja monet muut kirjan naiset antoivat minulle kunnon tujauksen energiaa - naisena ei tarvitse jäädä kapeiden roolimallien ja odotusten vangiksi, vaan naisena saa ja kannattaa tehdä mitä ikinä haluaa.
 

tiistai 16. helmikuuta 2021

Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

Kansi: Markko Taina / Tammi.
Näyttävä kansikuva tuotti minulle kutsun Monacoon. Pitkät vaaleat hiukset olivat eduksi ja kielitaidosta oli hyötyä, kun minulle tarjottiin rahakasta sopimusta Philip Morris -tupakkayhtiön pr-emäntänä. Olisin kuin lentoemo ja huolehtisin yhtiön vieraista parhaalla mahdollisella tavalla. En siis ollut pit babe, varikkotyttö, jota vähissä vaatteissa kuvattiin varikkopilttuussa kuljettajien vierellä. Olin Marlboro-emäntä, joka formulatapahtumissa edusti työnantajaansa. 

Monella on ystävä, tai edes kaveri tai tuttava, jonka elämässä tuntuu olevan kymmenen kertaa enemmän vauhdikkaita käänteitä kuin muilla. Vuoden 1965 Miss Suomi Virpi Miettinen kuuluu siihen porukkaan, joille tapahtuu enemmän kuin sadalle tavalliselle ihmiselle yhteenlaskettuna.  
 
Tuhma prinsessa oli uudelleenlämmitetyn (etä)lukupiirini kautta tullut lukuvinkki. En olisi itse hoksannut etsiä tätä vuonna 2018 julkaistua kirjaa luettavakseni, vaikka luenkin mielelläni iltapäivälehtiä, naistenlehtiä ja juorulehtiä ja Virpi Miettisen nimi on tullut tasaiseen tahtiin vastaan niiden sivuilta. Miettinen on erityisen ajankohtainen näin alkuvuodesta 2021, sillä hän on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen keulakuva.

Kuva: Yhteisvastuu.

Kirjan toinen tekijä on Iltalehden pitkäaikainen toimittaja Tuula Nieminen, joka kertoo "juorutoimittajan" työstä Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa. Pitääkin etsiä luettavaksi Niemisen viime vuonna ilmestynyt kirja Juorutoimittajan päiväkirjasta. Niemisen nimeä ei ole Tuhman prinsessan kanteen pantu, mutta sisäsivuille toisen kirjoittajan rooliin kyllä. Tuhma prinsessa on kerrottu minämuodossa, ja luontevan, jutustelevan tarinankerronnan tyylin panen Niemisen ansioksi. Oikeastaan hän olisi ansainnut kirjasta Finlandia-palkinnon, niin taitavasti kirja on kirjoitettu. Erityistä kiitosta annan silkinpehmeästä piilovittuilusta valituille henkilöille.

Luin Virpi Miettisen elämäntarinaa paikoin silmät pyöreinä ja kulmakarvat koholla. Hänellä on riittänyt ihailijoita niin eurooppalaisista aatelispiireistä kuin Stadin sekakäyttäjistä. Avioliitot, avoliitot ja seurustelusuhteet seuraavat toisiaan ja valitettavasti lähes jokaisessa nyrkki heiluu ja Miettiseltä menevät milloin kylkiluut, milloin hampaat. Mannekiiniaikoina linjoista on pidetty huolta ajan tavan mukaan lääkärin määräämillä amfetamiinipillereillä. Alkoholi, pillerit ja antabus vaihtuivat kypsemmässä iässä uskoontuloon, evankelistana kiertämiseen ja hyväntekeväisyystyöhön.

Kirjan ansioihin kuuluu kuitenkin se, että näkökulma pysyy Miettisen omana ja turhat moraalisaarnat voi jokainen lukija käydä omassa päässään, jos haluaa. Kaikkihan tekevät virheitä - joidenkin virheet nostetaan lööppeihin ja toiset pääsevät vähemmällä. 

En silti malta olla vähän jossittelematta. Kaikesta päätellen Miettinen teki 1960- ja 1970-luvulla niin paljon rahaa kansainvälisellä malliurallaan, että jos hän olisi säästänyt ja sijoittanut tulojaan omiin nimiinsä, hän olisi nykyään todennäköisesti miljonääri. Tai jos hän edes olisi jättänyt käyttämättä rahojaan miesten hyväksi tai jättänyt painostettuna takaamatta tuhoon tuomittua miljoonalainaa. Fyysisen turvallisuutensa osalta hänelle olisi ollut paljon parempi ratkaisu, jos hän olisi jossakin vaiheessa tietoisesti päättänyt elää itsenäisen sinkkunaisen elämää. Kirjan perusteella hän on vetänyt puoleensa rahanahneita, väkivaltaisia hyväksikäyttäjämiehiä kuin hunaja kärpäsiä. Mies toisensa jälkeen myi hänen omaisuuttaan ja piti rahat tai muuten eleli hänen kustannuksellaan todella härskisti.

Tästä huolimatta en malta olla täältä tylsän taviksen elämästäni käsin pohtimatta, vaihtaisinko osia Virpi Miettisen kanssa, jos saisin kokea kaiken sen loiston, glamourin ja upeat juhlat, joita on hän saanut huippuhetkinään kokea. Jos sellainen pieni aikakonehyppy olisi mahdollinen, voisin kyllä hurvitella ja ottaa vaikkapa viikonloppupestin ylläkuvatussa tehtävässä 1970-luvun formulakisojen Marlboro-emäntänä. Uskon, että värikkäitä ja hyviä muistoja Miettisen vauhdikkaasta elämästä on varmasti jäänyt, aivan kuten kirjassa kuvataan.

Otetaan vielä toinen tekstinäyte, josta kirjan vetovoima ja hienovarainen, lämmin huumori toivottavasti käy hyvin ilmi. Kohtaus kuvaa vuotta 2003:

Olin mukana Kymppitonnissa neljän jakson verran ja voitin ne kaikki. Sain voitoista 2000 euron palkkiorahat. Ostin kunnollisen television ja kaksi satelliittilautasta. Ruotsin-laivalla samaan hissiin osuneet teinipojat sanoivat, että "ootsä Miettisen Virpi, me nähtiin sut telkussa, me rakastetaan sun älyä". Se oli taatusti ensimmäinen kerta, kun älyäni kehuttiin.
 

lauantai 13. helmikuuta 2021

Ääneni Blogistanian Globalia-, Kuopus- ja Tieto-äänestyksiin

Kirjabloggaajien ja nykyisin myös kirjavloggaajien ja kirjagrammaajien järjestämä Blogistania-kirjaäänestys täyttää jo kymmenen vuotta. Olen todella iloinen ja ylpeä siitä, että tämä perinne on jatkunut näin pitkään. Vaatimaton alku oli omassa blogissani 10 vuotta sitten ja ensimmäinen yhteinen äänestys oli tosiaan Sallan lukupäiväkirjassa yhdeksän vuotta sitten vuoden 2011 kirjoja koskien. 
 

Harmikseni huomasin, etten voi osallistua Finlandia-äänestykseen, koska en ole blogannut yhdestäkään viime vuoden kotimaisesta uutuudesta. Mutta muihin kategorioihin kyllä löytyy ääni - tässä tulevat minun ehdokkaani:
 
Blogistanian Tieto
 
Annan kolme (3) pistettä Jari Lindströmin kirjalle Syvään päähän. "Osa kirjan jaksoista sopisi sellaisenaan vaikkapa yhteiskuntaopin tunneille lukuläksyksi, niin selkeästi ja havainnollisesti Lindström poliittista päätöksentekoa kuvaa."

Blogistanian Kuopus
 
Annan kolme (3) pistettä J.S. Meresmaan kirjalle Dodo. "Säeromaanin tekniikka taitaa palvella tässä erinomaisesti tarkoitusta: teksti on ilmavaa ja kevyttä ja paikoin runollista."

Blogistanian Globalia
 
Annan kolme (3) pistettä Jane Austenin kirjoittamalle ja Kersti Juvan suomentamalle kirjalle Järki ja tunteet. "Juvan suomentamana Järki ja tunteet on kuin taidokkaasti restauroitu arvokas maalaus. Sen ikä näkyy, mutta värit hehkuvat tuoreina ja raikkaina. Juva kirjoittaa puhdasta, kaunista suomea, joka saa Austenin tarinan leijumaan kepeänä."
 
Annan kaksi (2) pistettä Sayaka Muratan kirjoittamalle ja Raisa Porrasmaan suomentamalle kirjalle Lähikaupan nainen. "Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa." 

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Alan Moore - Dave Gibbons: Vartijat

Kansi: Egmont.
Kuvittelin bloganneeni Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijoista jo vuosia sitten, mutta löysin blogistani vain hajanaisia mainintoja. En myöskään lainkaan muista, mistä olen Vartijoiden vuoden 2006 painoksen hankkinut omaan hyllyyni - olisinko ostanut sen joskus sarjakuvafestivaaleilta? Arvelen lukeneeni tämän ensin kirjastolainana ja hankkineeni oman kappaleen vasta sitten.

Vartijat on sarjakuvaromaanien järeimmästä päästä: tunnustettu, palkittu ja kiitetty klassikko. Se on ilmestynyt alun perin kaksitoistaosaisena DC Comicsin sarjakuvalehtenä vuosina 1986-1987. Lehden numeroista pyydetään tällä hetkellä eBayssa useiden tuhansien eurojen summia - siinäpä oiva keräilykohde jollekin riittävän varakkaalle sarjakuvien ystävälle. Vuoden 2006 suomalaispainos perustuu jenkkilässä vuonna 2005 digitaalisesti käsiteltyyn ja uudelleenväritettyyn painokseen.
 
Klassikon tunnistaa siitä, että sen teemat tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka ajat muuttuisivat. Käsikirjoittaja Alan Moore on osunut suorastaan pirullisen oikeaan monessa yksityiskohdassa tässä vaihtoehtohistoriaan kuuluvassa dystopiassaan. Tässä joitakin esimerkkejä:
 
- Sähköautoilla ajaminen
- Jatkuva itsensä kehittäminen erilaisten self help -oppaiden avulla - "ole paras versio itsestäsi" -hengessä
- Suuryritysten kansainvälinen valta: brändit pystyvät ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä tavalla, johon kansallisvaltiot eivät enää pysty
- Henkilöbrändin merkitys
 
Vartijoiden juonta on vaikea tyhjentävästi tiivistää, mutta yritän kuitenkin: se sijoittuu vuoden 1985 Amerikkaan, jossa kylmän sodan hengessä ydinsota Neuvostoliiton kanssa on puhkeamaisillaan. Presidentti on Nixon, naamioidut supersankarit olivat jännittävä muoti-ilmiö 1930-luvulta 1970-luvulle. Erotuksena oikeasti supervoimaisesta Tohtori Manhattanista monet "supersankarit" olivat tavallisia ihmisiä, jotka olivat ryhtyneet käyttämään itse valitsemiaan asusteita ja salanimiä. Nyt näitä eläköityneitä supersankareita tuntuu uhkaavan vaara: aggressiivinen lihaskimppu Koomikko löydetään kuolleena ja epäluuloinen Rorschach ryhtyy tutkimaan asiaa omin päin.
 
Dave Gibbonsin piirrostyyli on yhtä aikaa rujohkoa ja tarkkaa. Väritys on tarkoituksellisen synkkää. Kovin hämärässä valossa tätä albumia ei kannata lukea, vaan kunnon valaistus ja sopivat silmälasit ovat tarpeen, että saa pienistä yksityiskohdista selvää. Yksityiskohtiin paneutuminen kuitenkin kannatti, sillä koin saavani tarinasta paljon enemmän irti kuin vuosien takaisella ensilukukerrallani. Tarinankuljetus on viimeisen päälle priimaa: on merkityksettömän oloisia yksityiskohtia, jotka osoittautuvat ratkaisevan tärkeiksi, on kaikissa harmaan sävyissä liikkuvaa moraalipohdintaa, on pieniä silmäniskuja niille, jotka tuntevat supersankarisarjakuvien historiaa ja paljon muuta.

Naishahmojen kuvaamista jäin pohtimaan. Ikääntynyt Silkkiaave ja hänen tyttärensä, joka myös käytti seikkailu-urallaan nimeä Silkkiaave, ovat joiltakin osin harvinaisen rehellisen ja osuvan tuntuisesti kuvattuja realistisia naishahmoja, toisaalta hirvittävän ärsyttäviä miesten jatkeita. Aivan kuin Moore olisi ajatellut, että naisen tärkein ominaisuus tarinassa on olla jonkun tyttöystävä tai vaimo, mutta toisaalta hän on kuitenkin tunnistanut sen, että naiset ovat ihmisiä ja on osannut kirjoittaa naiset moniulotteisen, realistisen ihmisen rooliin.

Vartijoista on tehty albumin tapahtumia myöhemmäksi sijoittuva tv-sarja HBO:lle, joka vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että voisin itsekin harkita katsovani. TV-sarjasta ja sen linkittymisestä alkuperäisteokseen kannattaa lukea Nyt-liitteen arvio.

lauantai 6. helmikuuta 2021

Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby

Kansi: Virago.
It was from Conrad's character Marlow, who narrates Heart of Darkness, Lord Jim and Youth, among others, that Fitzgerald discovered how an unreliable narrator might improve his novel.

Innostuin Kultahatusta eli The Great Gatsbysta niin paljon, että jatkoin aiheen parissa kirjallisuudentutkija Sarah Churchwellin kirjan kautta. Careless People: Murder, Mayhem and The Invention of The Great Gatsby olikin mahtavaa luettavaa. Olen lukenut Churchwellilta aikaisemmin Marilyn Monroen monta elämää ja luottamus hänen tyyliinsä oli korkealla.

Kirjassa Churchwell vyöryttää häkellyttävän kiehtovia yksityiskohtia 1920-luvun amerikkalaisista taiteilijapiireistä ja läpivalaisee Fitzgeraldin tekstiä huiman taitavasti. Erityisen ansiokasta on tapa, jolla hän taustoittaa kirjan kirjoitusajan maailmaa. Vaikka 1920-luvun maailma tuntuu tutulta autoineen, mainoksineen ja pörssikursseineen, on erottavana tekijänä sääntelyn puute. Nykyisten liikennesääntöjen, tekijänoikeussääntöjen ja sijoitussääntelyn rinnalla 1920-luvun meininki on ollut melkoista hurlumheita.

Kirjassa kulkee rinnan romaanin juoni ja vuoden 1922 lööpeissä ollut murhamysteeri: Hall-Millsin kaksoismurha. Kaiken kruunaa Churchwellin pistämätön tyyli: yhdistelmä asiallista, perinpohjaista, analyyttista tutkijaa ja iskevää huumoria.
 
Kun kiittelin The Great Gatsbya ajattomuudesta, oli jännittävää lukea, että aikalaiskriitikkojen mielestä kirjan ongelmana oli liika ajankohtaisuus: se kuvasi vuoden 1922 ajankohtaisia asioita niin tarkasti, että joiden mielestä se oli vanhentunut jo ilmestyttyään. Kirjan aiheet olivat kuulemma sanomalehdistä jo tuttuja eikä mielikuvitusta ollut tarpeeksi. Lisäksi vuonna 1940 kuollutta Fitzgeraldia muisteltiin muistokirjoituksissa "lahjakkuutena, jonka lupaukset jäivät lunastamatta".  
 
Kultahatun matka klassikoksi alkoi siis vasta Fitzgeraldin kuoleman jälkeen. Niille, jotka pohtivat, miksi niin monet taiteen merkkiteoksista ovat valkoisten miesten tekemiä, on hyvä muistutus, että osaselitys on valkoisten miesten rooli myös kriitikoina ja kansakunnan portinvartijoina. Kultahatun maineenpalautusta ja klassikoksi paaluttamista olivat tekemässä monet miehet.

Churchwellin taustoituksen ansiosta ymmärrän myös, että osa "ajattomaksi" kokemastani tekstistä onkin hyvin tulkinnanvaraista. Esimerkkinä kirjan minäkertoja Nickin ammatti: hän myy joukkovelkakirjalainoja (bondeja) Wall Streetilla. Nykylukijan korviin tällainen ammatti kuulostaa vastuulliselta ja vaikuttavalta. Mutta ilmestymisaikanaan tällainen työ lienee muistuttanut enemmänkin verkostomarkkinointia tai pyramidihuijausta: koska sääntelyä oli niin vähän ja alalla oli paljon upouusia toimintatapoja, oli sijoittaminen melkoista villiä länttä. Nickin työ pikemmin heikentää hänen uskottavuuttaan ja luotettavuuttaan kertojana kuin lisää sitä.

Äärimmäisen kiinnostavia olivat Churchwellin koostamat sanalistat ja slangi-ilmaisut. Fitzgerald hyödynsi niin taitavasti tuoreita ilmaisuja, että joihinkin hänen kirjojensa brittipainoksiin lisättiin sanaselitysosio, koska arveltiin että englantilaiset eivät muuten ymmärrä lukemaansa.

Merkitsin muistiin pitkän listan todellisia henkilöitä, joista kirjoitettuja tai joiden kirjoittamia kirjoja voisin lukea:

- Kirjailija ja juhlien kuningatar Zelda Fitzgerald
- Runoilija ja toimittaja Dorothy Parker
- Kolumnisti Lois Long
- Näyttelijä Tallulah Bankhead
- Näyttelijä Texas Guinan
- Kolumnisti Sheilah Graham
 
Ryhdyin myös seuraamaan Facebookin "Dorothy Parker Society" -ryhmää ja nappasin sieltä yhden kirjavinkin lisää. Yhdysvaltalaiskustantamo Doubleday julkaisee syksyllä Debby Applegaten kirjan Madam, joka kertoo bordellinomistaja Polly Adlerista. 
 

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Kansi: Francis Cugat / Charles Scribner's Sons
Wikimedia Commons
Every one suspects himself of at least one of the cardinal virtues, and this in mine: I am one of the few honest people that I have ever known.

Latasin F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanin The Great Gatsby (suomennettu nimellä Kultahattu) viime vuoden puolella Project Gutenbergista. Meni kuitenkin tämän vuoden puolelle, ennen kuin sain tartuttua klassikkoon, jonka juonesta minulla oli ennakkoon vain hajanaisia mielikuvia. Osallistun kirjalla kirjabloggaajien kahdenteentoista Klassikkohaasteeseen

Näin korona-aikana, arkisten ympyröiden rajauduttua fyysisesti varsin pieniksi, olen huomannut eläytyväni kirjojen maailmaan jotenkin tavallista voimakkaammin. Eskapismi on tarpeen. Vuonna 1925 ilmestynyt dekadenttia newyorkilaiselämää kuvaava The Great Gatsby sai minut oikein kihisemään innosta. Tämä kirja ei ole syyttä klassikko - sen jokainen sana ja lause tuntuu ladatun täyteen merkityksiä ja sen luettuaan tekee mieli ahmia vino pino analyysejä, jotka selittäisivät, miten romaania oikein voi tulkita. Samaan aikaan se on juonellisesti melko yksinkertainen, henkilögallerialtaan suppea ja sen keskiössä ovat yleisinhimilliset tunteet, joihin voi samastua kaikkina aikoina kaikissa paikoissa. Olenko suosittu? Miten saisin vastarakkautta? Sulaudunko joukkoon? Onko minulla todellisia ystäviä? Mikä on identiteettini?

Klassikoiden kohdalla juonipaljastuksiin suhtaudutaan yleensä sallivammin kuin uusien kirjojen kohdalla, mutta varoitan silti, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia - siis SPOILERIVAROITUS!

Tykästyin erityisesti minäkertoja Nick Carrawayn ääneen. Rakastan epäluotettavia kertojia ja Nick vaikutti sellaiselta monin tavoin. Jo kirjan nimi on monitulkintainen: Gatsbyn nimi ei oikeasti ole Gatsby eikä hän myöskään ole erityisen suuri ja ansiokas mies. Nick vaikuttaa olevan kuin häilähtelevä varjo, porukan jatke, joka ei kiinnitä suurta huomiota. Hänellä on oma rakkaustarinansa, mutta kuinka aito se on? Hän pyrkii urallaan eteenpäin, mutta saavuttaako hän mitään? Hän kuvaa, miten ihmiset herkästi uskoutuvat hänelle ja erilaisia uskoutumisia hän todella kerää, mutta onko hän sittenkin jotenkin lypsänyt nämä tunnustukset muista esiin?
 
Toisaalta kirjan miljöö on myös kuin yksi päähenkilöistä. Long Islandin huvilamiljöö Atlantin rannalla on täynnä latausta: siellä viettävät kesää vanhan rahan perheet ja nousukkaat ja osansa kesäisestä merituulesta saavat myös palvelijat, taksikuskit, siipeilevät kesävieraat ja Nickin kaltainen varaton ensimmäisen maailmansodan veteraani etsimässä uutta uraa. Ehkä näkyvin teema kirjassa on se, meneekö Gatsby seurapiireissä läpi aitona herrasmiehenä vai jääkö hän tähdenlennoksi. Kenet hyväksytään joukkoon ja millä perusteella - miten perhetausta ja peritty raha vaikuttavat myös vapaamielisellä 1920-luvulla?

Nykylukijan huomion kiinnittää kirjan näkyvä antisemitistinen ja rasistinen ilmapiiri. Toisaalta Fitzgerald myös ohjaa lukijan huomion tähän kirjan alussa, kun hän antaa aggressiivisen Tom Buchananin paasata rotusodasta.

Jatkolukemiseksi nappasin Sarah Churchwellin Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby, josta kannattaa lukea The Guardianin arvio.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Minna Rytisalo: Rouva C.

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.
Toisaalta sitten eiväthän ihmiset olleet varmoja päätöksistään, ja jokaisen risteyksen jälkeen alkoi mietintä ja ihmettely: valitsinko väärin, olisiko sittenkin pitänyt päätyä toiseen ratkaisuun? Vain itselleen valehteleva sanoo ettei ole koskaan miettinyt kaikkia mitäjossia, jotka Minnankin päässä olivat juosseet laidalta toiselle mutta nyt pysähtyneet. He joivat teetä.

Ihan ensimmäiseksi pieni jääviysvaroitus: olemme kirjailija Minna Rytisalon kanssa Facebook-kavereita. Suhtaudu kehuihin sen mukaisesti. ;)
 
Luin kaksi vuotta sitten Minna Rytisalon esikoiskirjan Lempi, josta kannattaa lukea vaikka Kulttuuri kukoistaa -blogin arvio. Ihailin lukiessani tapaa, jolla Rytisalo loi elävää historiallista miljöötä ja tunnelma ilman infodumppausta. Sama taito herättää myös 1800-luvun Kuopion ja Jyväskylän lukijan mielessä eloon Rouva C.:ssä. Hienovaraisilla sanavalinnoilla ja yksityiskohdilla syntyy uskottava ja elävä historiallinen ajankuva, jossa ihmisen tunteet ovat ikiaikaisia ja tunnistettavia. Upeaa!

Kirja kertoo nuoresta Minna Johnsonista, joka pääsee opiskelemaan Jyväskylän upouuteen seminaariin, tutustuu siellä lehtori Ferdinand Canthiin ja päätyy tämän kanssa naimisiin. Hykertelin, kun viimeksi Pietarinsuomalaisissa tapaamani Uno Cygnaeus oli kirjassa mukana, oikein roiston roolissa. Arvostin erityisesti uhkaavansävyistä monitulkintaista ristiriitaa, jossa Cygnaeuksella oli keskeinen rooli.

Eläydyin voimakastahtoiseen, vahvasti tuntevaan ja rohkeasti heittäytyvään Minnaan vahvasti. Niin nuorta neiti Johnsonia kuin elämää nähnyttä rouva Canthia ahdistavat naiselle asetetut käytösnormit: vaatimattomuus, vetäytyvyys, itsensä vähättely. Minnalla on mielipiteitä ja hän haluaa tuoda ne esiin. Hän haluaa kehittää maailmaa parempaan suuntaan. Hän haluaa kokea miesten kanssa tasavertaista toveruutta. Todella herkullinen on myös Minnan ja hänen ystävänsä Floran monimutkainen ystävyys, jossa vuorottelevat samastuminen ja etäisyyden ottaminen.

Olen oikean Minna Canthin tuotantoa lukenut suorastaan hävettävän vähän, mutta onneksi tilanne on helppo korjata. Project Gutenbergista voi ladata Canthin teoksia luettavaksi. Ehkä aloitan vaikkapa Lehtori Hellmanin vaimon, joka sijoittuu myös seminaarin opiskelijapiireihin.

Ainoa pieni nillitys tulee anakronistisesta karjalanpaistista. Minna maistelee häissään karjalanpaistia, mutta ryhdyin miettimään, että ruokalajin nimityshän on myöhäisempää perua. Karjalanpaistin kaltainen ruoka on kyllä vanhastaan tunnettu, mutta etuliite yleistyi käsittääkseni vasta sotien jälkeen, kun karjalaisia evakkoja asutettiin ympäri Suomea. Samalla tavalla pelkästä piirakasta tuli sotien jälkeen karjalanpiirakka.

Suosittelen kirjaa kauniin kielen ystäville, monipuolisista henkilöhahmoista pitäville ja historiallisista romaaneista ja suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Kustantajan sivuilta voi tutkia, mitä kaikkia palkintoja kirja on ansaitusti voittanut. Romaanista on dramatisoitu myös näytelmä, jota on esitetty ainakin Porin kaupunginteatterissa ja Seinäjoen kaupunginteatterissa.