Virpi Miettinen: Tuhma prinsessa

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Näyttävä kansikuva tuotti minulle kutsun Monacoon. Pitkät vaaleat hiukset olivat eduksi ja kielitaidosta oli hyötyä, kun minulle tarjottiin rahakasta sopimusta Philip Morris -tupakkayhtiön pr-emäntänä. Olisin kuin lentoemo ja huolehtisin yhtiön vieraista parhaalla mahdollisella tavalla. En siis ollut pit babe, varikkotyttö, jota vähissä vaatteissa kuvattiin varikkopilttuussa kuljettajien vierellä. Olin Marlboro-emäntä, joka formulatapahtumissa edusti työnantajaansa. 

Monella on ystävä, tai edes kaveri tai tuttava, jonka elämässä tuntuu olevan kymmenen kertaa enemmän vauhdikkaita käänteitä kuin muilla. Vuoden 1965 Miss Suomi Virpi Miettinen kuuluu siihen porukkaan, joille tapahtuu enemmän kuin sadalle tavalliselle ihmiselle yhteenlaskettuna.  

 

Tuhma prinsessa oli uudelleenlämmitetyn (etä)lukupiirini kautta tullut lukuvinkki. En olisi itse hoksannut etsiä tätä vuonna 2018 julkaistua kirjaa luettavakseni, vaikka luenkin mielelläni iltapäivälehtiä, naistenlehtiä ja juorulehtiä ja Virpi Miettisen nimi on tullut tasaiseen tahtiin vastaan niiden sivuilta. Miettinen on erityisen ajankohtainen näin alkuvuodesta 2021, sillä hän on tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen keulakuva.

Kuva: Yhteisvastuu.

Kirjan toinen tekijä on Iltalehden pitkäaikainen toimittaja Tuula Nieminen, joka kertoo "juorutoimittajan" työstä Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa. Pitääkin etsiä luettavaksi Niemisen viime vuonna ilmestynyt kirja Juorutoimittajan päiväkirjasta. Niemisen nimeä ei ole Tuhman prinsessan kanteen pantu, mutta sisäsivuille toisen kirjoittajan rooliin kyllä. Tuhma prinsessa on kerrottu minämuodossa, ja luontevan, jutustelevan tarinankerronnan tyylin panen Niemisen ansioksi. Oikeastaan hän olisi ansainnut kirjasta Finlandia-palkinnon, niin taitavasti kirja on kirjoitettu. Erityistä kiitosta annan silkinpehmeästä piilovittuilusta valituille henkilöille.

Luin Virpi Miettisen elämäntarinaa paikoin silmät pyöreinä ja kulmakarvat koholla. Hänellä on riittänyt ihailijoita niin eurooppalaisista aatelispiireistä kuin Stadin sekakäyttäjistä. Avioliitot, avoliitot ja seurustelusuhteet seuraavat toisiaan ja valitettavasti lähes jokaisessa nyrkki heiluu ja Miettiseltä menevät milloin kylkiluut, milloin hampaat. Mannekiiniaikoina linjoista on pidetty huolta ajan tavan mukaan lääkärin määräämillä amfetamiinipillereillä. Alkoholi, pillerit ja antabus vaihtuivat kypsemmässä iässä uskoontuloon, evankelistana kiertämiseen ja hyväntekeväisyystyöhön.

Kirjan ansioihin kuuluu kuitenkin se, että näkökulma pysyy Miettisen omana ja turhat moraalisaarnat voi jokainen lukija käydä omassa päässään, jos haluaa. Kaikkihan tekevät virheitä - joidenkin virheet nostetaan lööppeihin ja toiset pääsevät vähemmällä. 

En silti malta olla vähän jossittelematta. Kaikesta päätellen Miettinen teki 1960- ja 1970-luvulla niin paljon rahaa kansainvälisellä malliurallaan, että jos hän olisi säästänyt ja sijoittanut tulojaan omiin nimiinsä, hän olisi nykyään todennäköisesti miljonääri. Tai jos hän edes olisi jättänyt käyttämättä rahojaan miesten hyväksi tai jättänyt painostettuna takaamatta tuhoon tuomittua miljoonalainaa. Fyysisen turvallisuutensa osalta hänelle olisi ollut paljon parempi ratkaisu, jos hän olisi jossakin vaiheessa tietoisesti päättänyt elää itsenäisen sinkkunaisen elämää. Kirjan perusteella hän on vetänyt puoleensa rahanahneita, väkivaltaisia hyväksikäyttäjämiehiä kuin hunaja kärpäsiä. Mies toisensa jälkeen myi hänen omaisuuttaan ja piti rahat tai muuten eleli hänen kustannuksellaan todella härskisti.

Tästä huolimatta en malta olla täältä tylsän taviksen elämästäni käsin pohtimatta, vaihtaisinko osia Virpi Miettisen kanssa, jos saisin kokea kaiken sen loiston, glamourin ja upeat juhlat, joita on hän saanut huippuhetkinään kokea. Jos sellainen pieni aikakonehyppy olisi mahdollinen, voisin kyllä hurvitella ja ottaa vaikkapa viikonloppupestin ylläkuvatussa tehtävässä 1970-luvun formulakisojen Marlboro-emäntänä. Uskon, että värikkäitä ja hyviä muistoja Miettisen vauhdikkaasta elämästä on varmasti jäänyt, aivan kuten kirjassa kuvataan.

Otetaan vielä toinen tekstinäyte, josta kirjan vetovoima ja hienovarainen, lämmin huumori toivottavasti käy hyvin ilmi. Kohtaus kuvaa vuotta 2003:

Olin mukana Kymppitonnissa neljän jakson verran ja voitin ne kaikki. Sain voitoista 2000 euron palkkiorahat. Ostin kunnollisen television ja kaksi satelliittilautasta. Ruotsin-laivalla samaan hissiin osuneet teinipojat sanoivat, että "ootsä Miettisen Virpi, me nähtiin sut telkussa, me rakastetaan sun älyä". Se oli taatusti ensimmäinen kerta, kun älyäni kehuttiin.

 

Lue myös nämä:
Raija Oranen: Isorintainen nainen
Mirja Tervo: Huimaavat korot
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa