Vierailulla Eeva Joenpellon kirjailijakodissa #joenpelto100

Viime keväänä Eeva Joenpellon Rikas ja kunniallinen sai minut käynnistämään blogini uudelleen pitkän tauon jälkeen. Lukemisen jälkeen jäin miettimään, että olisipa hienoa päästä vierailemaan Joenpellon kirjailijakotiin. Joskus toiveet toteutuvat, sillä WSOY:n kirjallisuussäätiö kutsui kirjabloggaajia vieraaksi ja pääsin näkemään kiehtovan ja upean Joenpellon talon omin silmin. Eeva Joenpellon syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta ensi viikolla, 17.6.2021.

 

 

 

Vierailu toteutettiin koronaohjeiden perusteella pienryhmissä, kasvomaskit päässä ja ilman tarjoiluja. Turvavälien pitäminen onnistui kohtalaisen hyvin. WSOY:n kirjallisuussäätiön Annaliina Rintala ja Anna Mattila esittelivät taloa ja sen historiaa. Joenpelto rakennutti talon itselleen viisikymppisenä, menetettyään poikansa ja koettuaan vaikean avioeron. Melkoinen voimanainen! 

 

 

Talo oli paitsi taiteen, myös suomalaisen käsityö- ja rakentamisperinteen taidonnäyte. Komeat hirsiseinät, suuri leivinuuni, pitkät lautalattiat ja tunnelmalliset ja tyyliltään vaihtelevat huoneet kiehtoivat. Talon avaruus ja väljyys puhutteli todella, luultavasti ihan erityisen paljon koska korona-aikana varsinkin pääkaupunkiseudun niukasti mitoitetuissa kerrostaloasunnoissa on kökötetty tiiviisti kylki kyljessä kuukausitolkulla. Pystyin ymmärtämään Joenpellon tilantarpeen ja suuret mittakaavat oikein hyvin.

 

 

Pöytäliinat, ikkunaverhot, leivinuunin kylkeen kerätyt vanhat käyttöastiat, taloon varta vasten suunnitellut ja kudotut matot olivat todella kauniita ja laadukkaita. Joenpellon arvostama talonpoikainen historia näkyi.

 

 

Mieleeni on jäänyt kirjailijahaastatteluja, jossa talossa asuneet kirjailijat kehuvat talon kirjoitusrauhaa ja vahvaa tunnelmaa. Onpa jokunen asukas kuvannut kokeneensa kummittelua tai muita yliluonnollisia ilmiöitä talossa. YLEn sivuilta löytyy kirjailijoiden kokemuksia talossa asumisesta.

Eeva Joenpellon veistoksen on tehnyt taiteilija Essi Renvall.

Suomalaiseen tapaan kirjallisuussäätiön väki ei kuitenkaan esitellyt taloa pelkästään markkinoinnilliseen tyyliin, vaan kuulijoiden korviin vuodatettiin kaikenlaisia ongelmia. Mieleeni jäi, että taloa pitää siivota ja remontoida kauheasti, esittelyjä on vaikea järjestää, kukaan ei enää tunne tai tiedä Joenpeltoa tai hänen kirjojaan, mutta hirveästi taloa haluttaisiin tulla katsomaan, mutta kun se ei mitenkään tahdo onnistua. Kirjailijoitakin on vaikea houkutella hakemaan asumisoikeutta ja niillekin, jotka hakevat, varoitellaan että kauhean pimeää tai yksinäistä täällä on ja kun pitäisi se autokin olla.

 

Kävin katsomassa myös WSOY:n kirjailijasivulta Joenpellon tietoja. Sivun perusteella Joenpellon 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi ei ole otettu yhtään uusia painoksia Joenpellon kirjoista. Uusia e-kirjaversioita ja äänikirjoja on näköjään julkaistu.

 

 

Mietin, miksi uusintapainoksia ei ole otettu, ja oma arvaukseni on, että syynä on Joenpellon vanhojen painosten ylitarjonta divareissa ja kierrätyskeskuksissa. Aikanaan Joenpellon romaaneista on otettu kymmenien tuhansien kappaleiden painoksia ja kun suuret ikäluokat dumppaavat kirjahyllyjensä sisällön kierrätykseen, on joka lastissa taatusti mukana muutama Joenpellon kirja.

 

 

Kirjailijan itsensä ja WSOY:n sekä WSOY:n kirjallisuussäätiön kannalta kokonaisuus on kuitenkin vähän epälooginen. Säätiö viettää juhlavuotta ja toivoo, että bloggaajat levittävät Joenpellon ilosanomaa. Mutta jos joku ihminen kiinnostuu Joenpellon tuotannosta ja menee kirjakauppaan tai verkkokirjakauppaan etsimään Joenpellon kirjoja, ei niitä voi paperisena kumpaakaan kautta ostaa.

 

Mielestäni Joenpelto olisi ansainnut 100-vuotisjuhlavuotenaan vaikka uudella visuaalisella ilmeellä suunnitellut uusintapainokset keskeisistä teoksistaan. Onkohan tällaista päätöstä pohdittu ja onkohan lopputulos ollut, että ei nykyajan lukijoita kiinnosta lukea kaunokirjallisesti vaativaa tekstiä, joka sijoittuu maaseutumaisiin olosuhteisiin, kuvaa suomalaista lähihistoriaa ja vieläpä esittää ihmiset melko kyynisessä, välillä turhankin tarkkanäköisessä valossa? Vaikea sanoa, mitä hyötyä bloggaajien hehkutuksista tai säätiön viestintäponnisteluista on, jos Joenpellon kirjojen uusien painosten myymiseen on pantu näin vähän paukkuja.

No, lukeminen on toki tärkeintä ja vaikkapa Antikka.netin haulla Joenpellon kirjoja löytyy pilvin pimein.

 

Saimme mukaan kirjakassit, joissa oli mukana vuoden 1986 painos Jottei varjos haalistu -kirjasta ja vuoden 1990 Suuri suomalainen kirjakerho -painos kirjasta Ei ryppyä, ei tahraa. Silmäilin kumpaakin ja ensivaikutelma oli samanlainen kuin Rikkaan ja kunniallisen lukeminen: nämä kirjat tarvitsevat paneutuvan lukijan, joka jaksaa käyttää kirjaan aikaa. Palkintona arvelen odottavan terävää ihmisluonteen kuvaamista.

Itse kiinnostuin myös hyvästä esilukijasta Joenpellon tuotannon suhteen. Kirjallisuuskriitikko ja tutkija Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi vaikuttaa olevan tähän tarpeeseen täsmäkirja - sen laitoin verkkokaupasta tilaukseen.