Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

Kansi: Martti Ruokonen / WSOY.

Jumalan kiitos, tuo kurja nuoruus on ohi. Rakkauden kiihkot, tunnelataukset, mustasukkaisuudet, tärinät, hengenahdistus -, tuskin he edes pystyvät pitämään veistä ja haarukkaa käsissään. Ja tuon heleän pinnan alla monenlaiset pelot ja epävarmuudet, joita kaikkia eivät onnekseen edes tajua.

Vaan mepä tajuamme, tiedämme, että tuosta tänne on hankala matka.

Lainaus on Eeva Joenpellon Jaana-lehdessä julkaisusta pakinasta vuodelta 1977 ja sekin löytyy Suvi Aholan kirjasta Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? Kaipailin osaavaa esilukijaa johdattamaan minua syvemmälle Joenpellon maailmaan ja tähän tarpeeseen Aholan kirja vastasi loistavasti.

Pohdiskelin viimeksi, miksi Joenpeltoa ei enää lueta kovin paljon. Teen Aholan kirjan luettuani rohkeita oletuksia perustuen nykyajan megatrendeihin ja Joenpellon kirjojen ominaislaatuun.

Avoimuus vs. porvarilliset kulissit

 

Nykyajan eräs keskeinen trendi on oman elämän avaaminen kaikkien nähtäville. Esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttajien tunnettuus ja ansaintamalli perustuu tähän. Tuoreessa Helsingin Sanomien haastattelussa Suomen kenties menestynein somevaikuttaja Sara Sieppi kuvasi elämäänsä näin: ”Minusta tuntuu, ettei minulla ole sitä yksityistä Saraa. Olen laittanut koko elämäni sosiaaliseen mediaan enkä pysty erottamaan niitä kahta.”

Vaikka Eeva Joenpelto oli aikanaan näkyvä julkisuuden hahmo, hänellä oli voimakas tarve pitää kulissit kunnossa ja hallita julkisuuskuvaansa. Hänen romaanihenkilöilläänkin on usein tarve pitää pää pystyssä ja suu supussa vaikeinakin aikoina ja huolehtia siitä, että ihmiset eivät vaan pääse säälittelemään tai juoruamaan. Tällainen käytös oli 1900-luvun aikana yleinen ihanne Suomessakin. Vaikeuksista ei pidä liikaa valitella ja perheen sisäiset sotkut selvitellään itse. 

Tällainen ajattelu ei kenties oikein istu nykyajan ihanteisiin, joissa somepeukkuja ja näkyvyyttä saa sitä enemmän, mitä kipeämpiä ja intiimimpiä asioita itsestään internetiin kertoo. Avautumista pidetään hyveenä, joka terapiankaltaisella tavalla hyödyttää niin itseä kuin muita. Eeva Joenpelto taas piti itsehillintää kypsän ihmisen hyveenä.

Kirjallisuuden puolella tähän avoimuuden vaatimuksiin Kari Hotakainen otti kirpeästi kantaa vuoden 1997 romaanillaan Klassikko.

 

Onnellisuus vs. "onnettomuuksien metamorfoosi"
 

Toinen nykyajan keskeinen trendi on onnellisuuden tavoittelu. Tämäkin osittain kärjistyy sosiaalisessa mediassa, jossa viljellään ahkerasti tähän liittyviä aihetunnisteita, kuten #kiitollinen, #siunattu tai #onnellinen. Joenpelto tutki kirjoissaan mieluummin "onnettomuuksien metamorfoosia". Kun ihmisluontoa kuvataan rehellisesti ja jopa kriittisesti, onko onnellisuus se ominaisuus, joka ensimmäisenä nousee pintaan? Tuskinpa.

Jos onnellisuuden tavoittelu muuttuu ns. toksiseksi positiivisuudeksi, jossa katse käännetään pois elämän ikävistä asioista, eivät Joenpellon kirjat varmaan ole kovin houkuttelevaa luettavaa karuine ihmiskohtaloineen ja vaikeine tunteineen.

Yksilöllisyys vs. yhteisön normit

Joenpellon kirjat sijoittuvat usein pienen paikkakunnan tiiviisiin yhteisöihin, joissa luokkajako, sukulaisuussuhteet ja muut ennalta syntyneet normit sanelevat monin tavoin ihmisen asemaa. Nykyään iso trendi on yksilöllisyys, jossa ajatellaan että yksilö voi rakentaa oman elämänsä täysin omannäköisekseen ja päättää itse, millaisia unelmia itse tavoittelee. Mielestäni emme suinkaan ole vieläkään vapaita yhteisönormeista, vaikka varmasti esimerkiksi suuressa kaupungissa asuvan sinkun elämä on huomattavasti vapaampaa kuin naimattoman kanssaihmisensä arki 1900-luvun maaseudulla.

 
Osana onnettomuuksien vaikutusten läpivalaisua Joenpellolla on mukana moraalin ja eettisten kysymysten arviointi. Mitä on velvollisuudentunto, mitä ovat hyvät ja pahat teot? Individualistinen onnellisuuden tavoittelu on liudentanut tällaisetkin termit vähän vanhanaikaisen tuntuisiksi, sillä kaikki halutaan nykyään punnita yksilöllisen ajattelun kautta. Ketään ei haluta tuomita tai syyllistää, vaan jokaisella pitää olla oikeus puntaroida itse, milloin jokin asia on hyvä tai paha. Eräs esimerkki tällaisesta ajattelusta tuli myös vastaan Hesarin Somevaikuttajien paratiisi -jutussa, johon haastateltiin Dubaissa asuvia sosiaalisen median vaikuttajia:

Jenni Ukkonen sanoo, ettei hän halua puhua liikaa ihmisoikeusasioista, koska hänellä ei ole niistä tarpeeksi tietoa. "Mielestäni et voi matkustaa mihinkään, missä kaikki on täydellisen hyvin. Aikuinen ihminen tekee sen ratkaisun itse, että haluaako mennä jonnekin ja tukea sen maan toimintaa.

Olen varma, että jos Eeva Joenpelto olisi kirjoittanut Dubaista, hän todellakin olisi kirjoittanut ihmisoikeusasioista eri näkökulmista. Mahdollista tietämättömyyttään hän olisi paikannut ottamalla asioista selvää.

Trendeillä on kuitenkin tapana muuttua. Arvelen, että jossain vaiheessa trendit taas vaihtuvat ja voi olla, että silloin Joenpellon kirjailijanlaatua aletaan uudestaan laajalti arvostaa ja hänen romaanejaan luetaan sankoin joukoin.

Suvi Ahola on tehnyt upeaa työtä lukiessaan, tulkitessaan, koostaessaan ja jäsentäessään Eeva Joenpellon tekstejä. Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? sopii niillekin, jotka empivät Joenpellon romaaneihin tarttumista mutta ovat kiinnostuneita 1900-luvun kotimaisen kulttuurielämän kuvauksista. 

 

Lue myös nämä:
Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen
Kari Hotakainen: Klassikko
Vierailulla Eeva Joenpellon kirjailijakodissa