lauantai 19. marraskuuta 2022

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansi: Otava.
Vaahtoutunut vesi kiehnäsi jaloissamme, päivä oli pilvetön ja aurinko valtava, oli kuuma ja ylhäältä kuului lintujen ujellusta, rantaa ympäröivät rakennukset ja etäämmällä kohoavat vuoret hengittivät hiekkaa kuin keuhkot sateenjälkeistä kosteutta.
 
Pajtim Statovci on nero. Sanon näin, vaikka keski-ikäisenä feministina tiedostan, että on todella ärsyttävää, kun uusia "kirjailijaneroja" odotetaan kehittyvän ensisijaisesti nuorista mieskirjailijoista. Statovci on nuori - syntynyt vuonna 1990 - ja hänen tähänastinen tuotantonsa kattaa kolme romaania, joista Tiranan sydän on toinen. Se on ilmestynyt vuonna 2016.
 
Jos nero-sanaa haluaisi karttaa, voisi Statovcin tyyliä luonnehtia myös runolliseksi ja ajattomaksi. Hän on tehnyt läpimurron kansainvälisillä kirjamarkkinoilla ja saanut osakseen gloriaa, joka tuntuu häkellyttävältä, kun tietää millaisessa mediakatveessa suurin osa suomeksi julkaisevista kirjailijoista elää vuodesta toiseen. Tuorein palkinto tuli Italiasta: kuukausi sitten hänet julistettiin Premio Grinzane -kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. 

Olen lukenut Statovcin Finlandia-palkitun Bollan kaksi vuotta sitten ja olin vaikuttunut. Tiranan sydän nousi lukulistalle HelMet-lukuhaasteen kohtaa 44 varten: "Kirjan nimessä on kaupungin nimi." Täytyy ehdottomasti lukea myös esikoinen Kissani Jugoslavia jossakin vaiheessa.

No mikä tekee Statovcista niin hyvän? Useampikin seikka, joista vähäisin ei ole upea kieli. Olen hioutunut vuosien varrella aika vaativaksi hyvän kielen suhteen ja rakastan taidokkaasti ja monipuolisesti käytettyä suomen kieltä. Statovcin kielessä yhdistyy niukkaeleisyys lennokkaisiin metaforiin tavalla, jossa ei ole aina helppoa onnistua. Tyylillisesti häntä voisi pitää samankaltaisena Riikka Pulkkisen ja Joel Haahtelan kanssa, mutta Pulkkisen ja Haahtelan kohdalla eleettömyyden ja lennokkuuden yhdistelmä tuntuu minusta teennäiseltä ja ärsyttävältä. Statovcin kirjat voisivat olla jonkun 1950-lukulaisen sivistysporvarin kirjoittamia - hän ei esimerkiksi kirjoita "opiskelijabileistä" vaan "yliopiston opiskelijayhdistyksen omistamassa talossa järjestettävistä juhlista". Mutta vähän väliä lukijalta vedetään matto jalkojen alta yllättävillä, raaoilla, omaperäisillä ja mieleenjäävillä kielikuvilla.
 
Keksin nillittämistä vain parista vähäisestä detaljista, joista eräs on sormien vertaaminen "vasta poimittuihin perunoihin". Perunat tavataan nostaa eikä poimia. Kokonaisuutena romaani on todella hiottu ja viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiseksi puleerattu.

Toinen Statovcin vahvuuksista on tapa rakentaa maailmaa. Tiranan sydämen kronologisesti varhaisimmat jaksot alkavat 1990-luvun alun Albaniasta ja albanialainen historia, kulttuuri ja tarusto kuvattiin niin kiinnostavasti, että rupesin kesken lukemisen googlaamaan kuvia ja lisätietoja Albaniasta. Kirja kasvaa vaeltamisen ja siirtolaisuuden teemoissa niin vahvaksi, että sydäntä kylmää kun miettii, miten monet miljoonat ihmiset elävät Tiranan sydämen kaltaista elämää tälläkin hetkellä ja miten välinpitämättömästi hyväosaiset - itseni mukaan lukien - heihin suhtautuvat.

Kolmas vahvuus on tarinankerronta ja draaman rakentaminen. Esimerkiksi kahden aikatason käyttämisessä Statovci pyyhkii pöytää keskinkertaisemmilla yrittelijöillä. Rikottu aikataso on niin usein käytetty kirjallinen tekniikkakeino, että välillä tuntuu että kirjailijat käyttävät sitä miettimättä lainkaan, mitä haluavat sillä sanoa. Jos rikotun aikajanan palaset voisi koota uudelleen kronologiseen järjestykseen ja mikään ei kirjassa muuttuisi, olisi aivan sama kertoa tarina alusta loppuun. Statovci osaa kirjan edetessä luoda aikatasojen välille jännitteen, joka imee mukaansa kuin musta aukko. Aloin aavistella, mikä voisi olla tarinan kulminaatiopiste ja jännite kesti upeasti kirjan loppuun asti.
 
Kirjan voi ajatella kertovan seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisluonnosta. Mihin voi uskoa, mitä voi toivoa, voiko luottaa toimivansa moraalisesti oikein? Voiko aloittaa alusta, voiko määritellä itsensä uusiksi? Tätä vasten Statovcin kansainvälinen suosio on oikein ymmärrettävää, sillä Statovcin tyylissä on paljon universaalia. Vaikka vain harvan ei-albanialaisen yleissivistykseen kuuluu albanialaisen tapakulttuurin ja lähihistorian tuntemus, kertoo Statovci tarinan niin taitavasti, että samastumispintaa löytyy taatusti kautta maailman.

Tiranan sydän sai siis pudotettua minut polvilleni jonkinlaiseen hurmioituneeseen fanityttötilaan, mikä kuulostaa todella nololta. Onko mitään kliseisempää kuin keski-ikäinen kulttuuritantta palvomassa silmät yksiteholasien takana säihkyen nuorta, valokuvauksellista ja menestynyttä mieskirjailijaa? No, hyvä kirjallisuus on pienen nolostumisenkin arvoista. Pajtim Statovci on suomalaisen nykykirjallisuuden aarre.

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Kansi: Tuuli Juusela / Otava.
Kun astun takaisin pihalle ja katson pihalla leikkiviä ekaluokkalaisia, tunnen, etten enää kuulu tänne, olen tukevasti matkalla aikuisuuteen.
 
Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit ilmestyi vuonna 2020. Teos ei ole Vuoksenmaan ensimmäinen kirja, sillä vuotta aikaisemmin häneltä julkaistiin kirja Vesiystäviä. Olen sitä joskus plaraillut kirjakaupassa ja se vaikutti hyvältä: uimatarinoita ja valokuvia erilaisista järvistä.
 
Pimeät tunnit sai ainakin minun muistikuvieni mukaan kiinnostuneen vastaanoton ja medianäkyvyyttä ilmestymisvuonnaan. Blogiarvioitakin löytyy: tarkkanäköiset ja kriittiset lukijat ovat käsitelleet kirjaa mm. Kirsin kirjanurkassa, Kirsin Book Clubissa ja Tuijatassa. Ensin mainittu Kirsi kiteyttää jotain olennaista omistakin lukufiiliksistäni: "Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan."
 
Tämä ei ole moite, sillä kirja on mainiota luettavaa, huomattavasti parempi kuin etukäteen odotin. Ehkä olin ajatellut, että koska Vuoksenmaa on jo tunnettu nimi kulttuurialalla, hänen kohdallaan julkaisukynnystä oli madallettu? Näin ei vaikuta olleen, sillä Pimeät tunnit on sellainen kirja, jonka tasoon läheskään kaikki esikoiskirjailijat eivät yllä. 
 
Kirja kuvaa vuoden 1977 sähkölakkoa Hämeenlinnassa ja keskiössä on nelihenkinen Ojalan perhe. 12-vuotias Pauliina on kovaa vauhtia matkalla murrosiän kautta aikuisuuteen, Esa-isää taas työllistävät sähkön säännöstelyn lisäksi haaveet kuvataideharrastuksen elvyttämisestä ja karjalaisten vanhempien perään katsominen. Kanta-Hämeeseen tuli sodan jälkeen paljon karjalaisevakoita ja karjalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen monin tavoin. 

Viime aikoina nostalgia on ollut kova sana ja olen ehtinyt jo hieman kyllästyä kirjoihin tai tv-sarjoihin, jotka on tehty ensisijaisesti nostalgiassa piehtarointiin. Nostalginen tunnelmointi tuppaa usein unohtamaan kaikki ne ikävät asiat, joita kuvattuun vuosikymmeneen kuului. Tässäkin suhteessa Vuoksenmaa erottuu edukseen: Pimeät tunnit ei ole nostalgiaa vaan tarkkaa ajankuvaa. Eikä se makeile, vaan vaikkapa Pauliinan kautta mukana on paljon kirpeää. Myös vaaraa, sillä vaikka Pauliinan elämänkokemus ei vielä riitä kaikkien vaaran merkkien tunnistamiseen tai luokitteluun, lukijana jää pohtimaan vähän sydän syrjällään, mihin suuntaan kirjan henkilöiden elämä mahtaa jatkua viimeisen luvun jälkeen.

Pauliinan hahmo on mainio: hän on toisaalta itsevarma ja itsenäinen 12-vuotias, toisaalta lapsellinen hyvin tunnistettavalla tavalla. Pauliinan äitiä tarkkaillaan sekä tyttären että miehen silmin ja jää lukijan päätettäväksi, millaisena ihmisenä hänet haluaa tulkita. 
 
Henkilöiden käyttäytymiseen vaikuttava sähkölakko on nyt, energiakriisiuutisoinnin keskellä, hyvinkin ajankohtainen. Mediassa on vähän väliä ohjeita siitä, kuinka toimia jos sähköt katkeavat, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti.

Vuoksenmaa onnistuu siinä, että vaikka Pimeät tunnit on muodoltaan melko tavanomainen - kronologisesti etenevä kasvukertomus - on se kuitenkin mieleenpainuva ja pohdituttava kirja. Vuoksenmaan ammattitaito esittävien taiteiden parissa näkyy siinä, että tuntuu kuin henkilöitä seuraisi aivan vieressä ja visuaaliset mielikuvat ovat vahvoja. Kirja ei onneksi ole kuitenkaan käsikirjoitus, vaan vahvasti romaani, jossa esimerkiksi henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan väkevästi.

Mahtaakohan Vuoksenmaa jatkaa kirjallista uraansa? Pimeiden tuntien perusteella lukisin mieluusti häneltä lisääkin kirjoja.