Turkka Hautala: Salo

Kuva: Sanna-Reeta Meilahti / Gummerus.

Turkka Hautalan Salon lukemisesta kiitos menee kirjablogeille. Salo tarttui kirjastosta matkaan, kun muistin siitä tykätyn blogeissa. Erityisesti Kirsin kirjanurkan Hautala-kehut olivat jääneet mieleen.

Kustantamoesittely muistuttaa, että vuonna 2009 ilmestynyt Salo voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli ehdolla Finlandia-kisassa. Erinomainen alku kirjailijanuralle siis, onhan Salo Turkka Hautalan esikoisromaani. Sittemmin Hautalalta on julkaistu myös Paluu ja Kansalliskirja. Kirjoista löytyy niin paljon blogiarvioita, että sanon vain LMGTFY.

Aika profeetallisen aloituksen Hautala onkin Saloon saanut. Kirja on episodiromaani, jossa jokainen luku kuvataan eri minäkertojan kautta. Ensimmäisenä ääneen pääsee salolaisen kännykkätehtaan isopomo, joka tietää, että muutaman päivän päästä hänen täytyy kertoa tehtaan sulkemisesta. Vuonna 2012 sitten uutisoitiinkiin Salossa toimivan Nokian tehtaan lopullisesta sulkemisesta.

Mutta ei ajankohtainen aihe eivätkä blogikollegoiden kehut ole syynä siihen, että haluan hehkuttaa kirjaa maasta taivaisiin. Salo on ihan älyttömän hyvä kirja, koska Hautala kirjoittaa aivan mahtavia henkilöhahmoja. Näiden suulla hän pääsee käyttämään rikasta, mehevää, kaunista ja monipuolista kieltä ja siinä samalla vangitsee jotain olennaista suomalaisen pikkukaupungin mentaliteetista:

"Menin pöytään selailemaan paikallislehteä. Uuden ostoskeskuksen avajaisissa oli sattunut pienimuotoinen tragedia. Liukuportaiden yläpäässä oli jaettu ilmaisia sateenvarjoja, mikä oli aiheuttanut väentungoksen. Lopulta uudet tulijat eivät olleet enää mahtuneet siirtymään portaista tasanteelle, eikä kukaan ylettänyt painamaan tungoksessa pysäytysnappia. Liukuportaallinen sateenvarjonhimoisia ihmisiä oli kaatunut taaksepäin toistensa päälle. Loukkaantuneita oli useita, muttei sentään kuolonuhreja."

Episodimaisuuden ja vaihtuvien kertojanäkökulmien vuoksi mieleen nousi verrokkina Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen - varsinkin, kun myös Salossa on mukana värikäs ambulanssikuskikaksikko. Suurin osa minäkertojista on miehiä, mutta kyllä naisiakin mukaan mahtuu. On suuri houkutus ryhtyä tulkitsemaan Saloa mieskirjallisuuden kautta - jonkinlaista henkistä isänmurhaa Hautala kun tuntuu tekevän. Niin suuri on kirjan miesten sukupolvien välinen kuilu. Suurten ikäluokkien edustajat ovat kovia paiskimaan töitä, käsistään käteviä rakennusmiehiä tai muuten vaan tolokun äijiä. Useimmat kirjan nuorista miehistä taas ovat aika kaukana perimaskuliinisista ihanteista. Karri pöllii polkupyöriä pirikoukussa. Eetu on paennut pikkukaupungista Helsingin yliopistoon opiskelemaan filosofiaa, mutta on palannut maitojunalla takaisin. Milfhuntero on omaan huoneeseen jumittunut tietokonenörtti, joka katsoo yöt pornoa ja haaveilee kauniista postinjakajatytöstä.

En oikein tiedä, kuka kertojista nousi suosikikseni, sillä Hautalan henkilöhahmot ovat toinen toistaan parempia. Hattuleidi säksättää salolaismurteella haukkuja kadulla kulkijoiden päälle. Mekaanisen työn leipiinnyttämä rasvanahkaduunari viettää ankeaa poikamiehen krapulasunnuntaita. Sympaattinen grillikioskiemäntä Tiina näkee yöelämän hyvät ja huonot puolet. Ehkäpä äänestän silti suosikikseni Milfhunteron, sillä hänen sisäisen maailmansa Hautala kuvaa hervottoman hykerryttävästi. Hän kääntää nörttistereotypian ympäri: Milfhuntero ei suinkaan pidä itseään syrjäytyneenä, vaan ihmiskunnan edelläkävijänä. Hänellä on jo jotain, minkä muu maailma saavuttaa vasta vuosikymmenten päästä: virtuaalinen elämä.

Ainoan pienen miinuksen annan kebabkuski Nasun hahmosta. Nasu on lähtökohtaisesti hyvä ja osuva hahmo - Salossa nelivuotiaasta asti asunut kurdipoika, joka opiskelee ammattikorkeakoulussa ja haluaa oikeisiin töihin. Mutta hivenen alleviivaavasti Hautala Nasun kautta monikulttuurisuusteemaa peilaa. Esimerkiksi tyttöystävän sukujuhlien kuvauksessa ensin todetaan, minkä ikäisenä Nasu on Suomeen saapunut, ja seuraavalla sivulla Nasu toteaa näin: "Jos mä johonkin en tässä maassa tottunut niin sukujuhliin." Siis miten niin tottunut, jos juuri on kerrottu, että Nasu on asunut Irakissa ainoastaan nelivuotiaaksi asti?

Alleviivaavuus jää onneksi kuitenkin melko vähäiseksi, kokonaisuus kyllä toimii. Hautalalla tuntuu olevan paljonkin sanottavaa suomalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta, ja pääsääntöisesti hän onnistuu oivallisesti sijoittamaan sanottavansa hahmojensa suuhun. Näin vältetään kirjailijan oma henkilökohtainen julistus tai pamflettimaisuus. Osuvia ja teräviä havaintoja kirjassa kyllä riittää. Tämä oli niitä kirjoja, joiden lukemisessa julkisella paikalla on riskinsä - luin tätä jonkun matkaa kirjastossa ja pyrskähtelin nauruun niin usein, että aloin jo pelätä häiritseväni kanssalukijoita. Ja aika monet pistoista osuivat tunnistettavasti myös minuun.

Tea With Anna Karenina -blogissa oli vähän aikaa sitten keskustelua siitä, miksi esikoiskirjoista puhutaan usein nimenomaan esikoiskirjoina eikä kirjoina. Tämän tiedostaen totean, että Salo on mielestäni kypsä, hallittu, jopa mestarillisuuteen vivahtava esikoisromaani. Se säilyttää nämä laatusanat myös ilman etuliitettä, ihan vaan romaanina. Onkin mukavaa, että kun nyt pääsin Hautalan lukemisen makuun, on valmista kamaa odottamassa lisääkin. Paluu kuulostaa vetävältä, sen sijaan Kansalliskirja on saanut vähän ristiriitaisia kommentteja.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
Mooses Mentula: Musta timantti
Antti Leikas: Melominen