Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas

Kuva: Tuuli Hypén / Osuuskumma.

Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen kaipasin jotain kevyempää ja romanttisempaa luettavaa, joten kirjapinoista nousi luettavaksi Kumman rakas. 14 novellin antologiassa on spekulatiivisen fiktion genreen kuuluvia tarinoita "erilaisesta rakkaudesta".
Kyseessä on Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen julkaisu ja sain kirjan arvostelukappaleena joskus loppukesällä. Olisi tosi mukava kehua tuoreen kustantamon esikoisjulkaisua maasta taivaisiin, varsinkin kun tunnen Tarja Sipiläisen, joka on kirjan toinen toimittaja ja yksi antologian novellisteista. Valitettavasti luin kuitenkin kirjaa puoliväliin asti melko ärtyneenä, onneksi loppupuoliskosta löytyi pari valopilkkua, ettei kokonaisuus mennyt aivan mahalaskuksi.

Vaan arviothan ovat aina yhden ihmisen subjektiivisia mielipiteitä. Moni muu on tykännyt Kumman rakkaasta kovasti, lukekaa vaikka Morren, Jorin ja Booksyn mielipiteet.

Ehkäpä tyytymättömyyteeni oli osasyynä huono kirjamiksaus? Kuten usein on todettu, jotkut kirjat korostavat toistensa parhaita puolia peräkkäin luettuna, mutta Dostojevski ja harrastajakirjoittajien genrenovellit saattoivat muodostaa melko kehnon liiton. Mistäpä näistä tietää...

Aloitan kehuista: kaksi novellia täytti odotukseni. Antti Riimuvuoren Nettideitti ja Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa antoivat sitä, mitä takakansitekstin perusteella odotin saavani: ne olivat omaperäisiä, yllättäviä, yliluonnollisesti viritettyjä, huumorilla, romantiikalla tai erotiikalla maustettuja. Lähelle pääsi myös Markku Soikkeli tunnelmallisella tarinallaan Se mikä luonnostaan lankeaa.

Mutta varsinkaan kirjan alkupuolen tarinat eivät kolahtaneet. Kirjan avaa Tuomas Salorannan novelli Diplomaattinen selkkaus. Siinä on hyviä aineksia, kuten murredialogi ja kaksineuvoisia kaunottaria, mutta kokonaisuutena tarina oli jokseenkin kliseistä avaruusoopperaa.

Ehkäpä tässä tulikin ongelmani. Genrekirjallisuushan tyypillisesti hyödyntää ja toisintaa kliseitä. En ole mikään spefispesialisti, mutta riittääkö vieraiden maailmojen luomiseksi se, että pannaan henkilöhahmojen nimiin paljon z- ja x-kirjaimia? Diplomaattinen selkkaus ei tarjoa romantiikan tai erotiikan rintamalla mitään uutta, vaan jää tuikitavalliseksi machopullisteluksi.

Toisena novellina on Kristel Nybergin Saalistaja. Novelli on vain viisi sivua pitkä ja kertoo saalistavasta vampyyristä tai vampyyrinkaltaisesta oliosta. Tämä novelli on klisee alusta loppuun - verenhimoinen saalistaja viettelemässä yökerhokävijöitä on nykyisen vampyyribuumin myötä kertakaikkisen puhkikulunut aihe eikä toteutuskaan tuo teemaan mitään uutta.

Aika monessa muussakin novellissa fiilikseksi jää harrastajamaisuus. No, harrastajiahan lähes kaikki antologian kirjoittajat ovatkin. En kuitenkaan voi olla vertaamatta Kumman rakasta vasta lukemaani Verenhimoon, sillä huomattavan moni kirjailija on mukana kummassakin kokoelmassa: M.G. Soikkeli, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tuomas Saloranta. Miksi Verenhimo onnistuu siinä missä Kumman rakas kompastuu? Onko Juri Nummelin vain ollut osaavampi "tilaaja" kuin Osuuskumman kirjoittajapiiri? Esipuheessa kuvataan, että kirja on syntynyt kirjoittajien yhteisöprojektina.

Ehkä takakannen lupaukset jäävät kohdallani lunastamatta siksi, että moni kirjoittaja tuntuu ohittavan rakkaus-teeman melko hätäisesti ja keskittyy fiilistelemään luomassaan spefi-miljöössä? Minun silmissäni Nettideitti ja Kuuntele Tomppaa nousivat muiden yläpuolelle juuri siksi, että niissä yllätyin lukijana.

Joka tapauksessa toivotan Osuuskummalle menestystä, sillä ei spefi vieläkään Suomessa liikaa näkyvyyttä saa. Seuraavaan julkaisuun toivon kuitenkin rohkeampaa irtiottoa kliseistä.

Lue myös nämä:
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Sari Peltoniemi: Hämärän renki