Hilja Valtonen: Vaimoke

Kierrätyskeskuksesta eurolla ostettu Hilja Valtosen Vaimoke kiilasi heti luettavaksi, vaikka toinenkin kirja on kesken. Vaimoke oli niin mukaansatempaava, että kun ihan vaan pari sivua alusta vilkaisin, oli pakko ahmia kirja loppuun asti. Booksyn blogista löytyy paljon ansiokasta Valtos-asiaa, sieltä löytyy bloggaus myös Vaimokkeesta. Kirjaa on luettu myös Kirjan nurkkaan -blogissa.

Minulla on epämääräinen mielikuva, että tämä kirja olisi ollut mummin hyllyssä ja että olen joskus kauan sitten tätä lukenutkin. Ansa Ikosen ja Tauno Palon tähdittämä elokuvasovitus on saattanut myös joskus osua telkkarissa silmiin. Ainakin tarttuva tunnuslaulu kuulostaa tutulta, se löytyy Youtubesta.

Booksy linkkasi Tarja Kytösen Valtos-aiheiseen pro graduun, ja se onkin mielenkiintoista luettavaa. Ja niin oli Vaimoke itsessäänkin, sillä epämääräisistä muistikuvistani huolimatta lukukokemus tuntui todella tuoreelta. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1933, eikä se ole vanhentunut pätkääkään. Hurmaavaa ja viihdyttävää luettavaa se on edelleen. Ajan patina näkyy viehättävästi kuvatussa miljöössä, joissakin sanavalinnoissa ("vanhat ihmiset ovat eri hoopoja") ja siinä, että autoajelulla aiotaan käväistä Viipurissa. Tarina sijoittuu pienelle Jokelan paikkakunnalle, ja Viipurin läheisyyden perusteella päättelen, että jossakin Etelä-Karjalassa tämä (fiktiivisen) Jokelan on tarkoitus sijaita. Se näkyy siinäkin, että Jokela-Kuopio-junamatka kulkee halki Savonlinnan ja Pieksämäen. Ja olipas ilahduttavaa, että kirjassa on lyhyt kohtaus joka sijoittuu kotipaikkakunnalleni Paltamoon.

Nimestä ja kansikuvasta saattaa jo päätellä jotain juonestakin. Kirjassa käytetään hömpän yleistä alikaavaa, eli pääparin naittamista toisilleen "järkiliittoon", ja avioliitossa käydään sitten tahtojen ja tunteiden taistelua, kun kumpikaan osapuoli ei haluaisi suoraan näyttää helliä tunteitaan toiselle. (Sama kaava löytyy mm. Barbara Cartlandin kirjasta Kreivin uusi onni  ja Jude Deveraux'n kirjasta Tie unelmiin.) Mutta hömppä on kuin kolmen soinnun blues - vaikka soppaa keitettäisiin joka kerta samoista aineksista, hyvältä se silti maistuu. :)

Melkoista screwball-komediaa Valtonen tarjoileekin. On siis ollut ajan hermoilla, lukekaa vaikka FilmiLiekki-blogin kirjoitus 1930-luvun screwball-elokuvista. Komea sulhanen Esko Latva on ollut kihloissa sankaritar Kirstin kaikkien kuuden isosiskon kanssa peräkkäin. Kirsti keksii hermojaraastavia juonia Eskoa kiusatakseen - karkaa häämatkalta, järjestää noloja tilanteita Eskon ystävien edessä, uhmaa sukulaisten mielivaltaa. Kirsti onkin melkoisen napakka tyttö. Booksy on kiinnittänyt huomiota Valtosen sankarittarien aktiivisuuteen, ja kyllä Vaimokkeessakin nostetaan parrasvaloihin kaikkea muuta paitsi huokailua, empimistä, ujostelua ja arkuutta. Itse asiassa Kirsti päättäväisyydellään runnoo perusteellisesti sellaista naissukupolvien ikiaikaista käyttäytymisihannetta, että pitäisi olla hiljaa, hymyillä ja käyttäytyä hyvin. Railakas Kirsti haluaa jyrätä asiat oman mielensä mukaisiksi, eikä hän emmi käydä taisteluun epämiellyttäviä ihmisiä vastaan, jos sellaisia kohtaa.

Valtonen kuvaa kamalia sukulaisia, piilovittuilevia naapurin rouvia ja muita sosieteetin tyyppihahmoja herkullisesti. Pitäisi varmaan hankkia luettavaksi myös Neekerityttö peilaa, sillä Kirsti ja Esko ovat sivuosassa mukana siinäkin.

Vaimokkeen lukeminen hieman kirkasti minulle myös suomalaista kirjallisuuden historiaa. Kuten vaikkapa Vallan kirjailijoista käy ilmi, takavuosina kirjallisuuden jako "taiteeseen" ja "viihteeseen" oli jyrkkä, sittemmin raja on lientynyt, vaikka vieläkin näitä käsitteitä lyömäaseena kirjallisissa kamppailuissa käytetäänkin. "Painosten herrattareksi" kutsuttu Valtonen sai elinaikanaan melkoista murskakritiikkiä taiteen portinvartijoilta. Nyt, 85 vuotta Valtosen esikoisteoksen jälkeen, näitä kirjoja toivottavasti pystytään lukemaan hieman avarakatseisemmin. Omassa genressään Valtonen on ehdottomasti taitava, osaava, erinomainen kirjailija.

Lue myös nämä:
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi 
Jane Austen: Pride and Prejudice

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Nykyhetken tyttölapsi alkoi tarinansa ilahduttavasti Lappeenrannasta. Nuori Anja saapuu kyläilemään tätinsä luokse, ja juna-asemalla on vilskettä, kun koko ratsurykmentti tuntui tulleen seuraamaan junan tuloa. Anja täteineen suuntaa kohti hotelli Patriaa, ja myöhemmin kirjassa Anja käy tanssimassa Kasinolla.

Pääosa kirjasta sijoittuu kuitenkin kesäiseen Saimaan saareen, 1930-luvun loppupuolelle. Juoni on melkein yhtä älytön kuin näissä "nainen pukeutuu pojaksi" tarinoissa: nainen pukeutuu pikkutytöksi. Anjan tädin saaren nykyinen hallitsija, agronomi Ollikainen kun vihaa syvästi 15-35 vuoden ikäisiä naisia. 20-vuotias pienikokoinen ja siro Anja leikkaa siis hameensa lyhyeksi ja laittaa rusetin tukkaan ja kas, kaikki pitävät häntä 14-vuotiaana. Tuohon aikaan 14-vuotiasta on tämän kirjan perusteella todellakin kohdeltu lapsena: eräässä kohtauksessa Anja saa Ollikaiselta nuken tuliaisiksi!

Mutta kun tämän älyttömyyden hyväksyy, on juoni mitä nautittavin. Anjan leski- ja vanhapiikatädit, naapurihuviloiden asujaimisto sekä rempseä palveluskunta kokevat arkielämän pieniä ja suuria seikkailuja. Anja on ihastuttavan topakka ja napakka sankaritar. Hän ei haikaile eikä surkuttele, vaan järjestää asiat oman mielensä mukaisiksi. Kun tämä kirja on kirjoitettu kymmenkunta vuotta myöhemmin kuin Valtosen esikoinen Nuoren opettajattaren varaventtiili, on eräs kiinnostava seikka järjestetty uusiksi. Varaventtiiliä lukiessanihan ihmettelin, miksi sankaritar luopui työssäkäynnistään yhden vuoden uran jälkee naimisiinmenon myötä. Kun Anjalle koittaa happyend, hän toteaa näin: "Suoritan ensin reppuni. Sitten voin ruveta totuttamaan perhettä avioliittoaikomukseeni. Samalla hankin pätevyyden johonkin ammattiin. Nykyhetken tyttö ei uskalla aseettomana heittäytyä aviomiehen armoille. Luultavasti antaudun talousalalle. Siellä ei ole tungosta. Kärsäpää tarvitsee ammattitaitoisen emännän."

Muutenkin kirjasta suorastaan hyppi silmille erilaisia elämän ilmiöitä, jotka tuntuivat käsittämättömän ajankohtaisilta. Esimerkiksi seuraava, moraalisten rouvien keskustelussa kuultu toteamus:

"Kyllikki: Nykyajan ihminen erittelee liiaksi tunteitaan. Hänellä on siihen aikaa, hänellä on siihen esikuvia. Hän on lapsen kaltainen, joka ei tyydy taittamaan kukkaa, vaan kaivaa sen juurineen ylös, tutkii jokaisen juurikarvan ymmärtämättä, että hän tappaa kasvin."

Ehkä tuon Universumien tomun jälkimainingeissa kiinnitin kenties huomioni herkästi rivien välistä välittyvään uskonnollisuuden käsittelyyn. Tapauskovaisuus on ollut vielä voimissaan, ja varsinkin nuoria on kasvatettu ankarasti synnintuntoon. Mikähän lienee ollut Valtosen henkilökohtainen vakaumus? Ainakin sankaritar Anja kuvailee eräässä kohtauksessa, että hänen "suruton" äitinsä ei kasvattanut häntä uskoon, vaan Jumalastakin hän kuuli ensi kertaa vasta koulussa.

Täm kirja on uusintapainos vuodelta 2006. Eipä haittaisi ollenkaan, vaikka muistakin Valtosista saataisiin taas uusintapainoksia.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan laulu
L.M. Montgomery: The Blue Castle
Kaari Utrio: Rakas Henrietta

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Kirjastosta löytyi taas mahtavia kirjoja. Olisihan noita lukemattomia kirjoja ollut jo valmiina odottamassakin vaikka kuinka, mutta kuinkas sitä ikinä voisi päästä mukavasti polveileville, odottamattomille sivupoluille, ellei lainaamalla kivoja kirjoja silloin kun niitä löytää?

Pari Hilja Valtosen uusintapainosta lähti mukaan. Valtosesta kirjoitin kesällä lyhyen jutun Hömpän helmiin. Suosittelen myös Hiljan huone -sivustoa, josta seuraava lainaus: "Eräästä kirjailijamatineasta Hilja Valtonen kertoo: ”No katsokaas kun muutamat älysivät minut viihdekirjailija Valtosen siinä pöydässään, käänsivät selkänsä ja rupesivat puhumaan ranskaa.” (Riikinsaari 1989, 97 – viittaus: Sormunen 1979)." Painosten herrattareksi tituleerattu Valtonen on edelleen melkoinen menestys kustantajalleen. Suomalaisen kirjakaupan verkkosivujen perusteella tämän Nuoren opettajattaren varaventtiilin vuonna 2006 otettu 16. painos on loppuunmyyty. Kirja on kumminkin ilmestynyt alunperin vuonna 1926, joten ihan hyvin viihdekirja on lukijoita löytänyt 81 vuoden aikana... Mukavaa kuunneltavaa olivat myös Valtosen haastattelut Ylen elävässä arkistossa. Vielä kun ottaisivat siitä Neekerityttö peilaa -kirjasta uusintapainoksen, näkisi senkin että annettaisiinko sille uusi nimi.

Ja kyllähän Valtonen kirjoittaa on osannut. Nuoren opettajattaren varaventtiili oli niin mukaansatempaava, että tällainen lukutoukkakin pitkästä aikaa oikein tempautui menoon, eikä millään olisi malttanut lopettaa lukemista kesken. Jos joku osaisi tänä päivänä kirjoittaa samalla lailla - hyvää ja monipuolista kieltä, hersyvää ja välillä aika pilkallistakin huumoria, napakoita luonnekuvauksia - niin eiköhän hänkin yhtä messevät myyntiluvut saisi. Vaikka varsinkin vanhemmat naiset puhuvat Valtosesta hihittelevään sävyyn, niin ei tässä kirjassa nyt mitään väheksymistä ole. Luettuani tosin mietin, että ollakseen rakkausromaanin maineessa, on kirjassa melko vähän varsinaista rakkaustarinaa. Kirjan alussa Savosta Pohjanmaalle opettajaksi lähtevä vastavalmistunut Liisa Harju muistelee ihastumistaan ja kirjeenvaihtoa hurmaavan Martin kanssa, mutta sitten välit katkeavat ja Liisa saa elellä omin nokkineen. Vasta kirjan viime metreillä Martti tekee näyttävän comebackin ja kihloihin pamahdetaankin saman tien.

Kirjan iässä on se hyvä puoli, että ajan- ja ympäristön kuvaus on muuttunut historialliseksi ja on todella viehättävää. Kyläympäristö, junamatkustelut, seuraintalon näyttämöharjoitukset, koulumaailman kuvaus oli todella mainiota. Nykysankarittarista poikkeavasti parikymppinen Liisa tosin varjelee tiukasti itseään jopa suudelmilta, joita ihastuneet miehet koettavat tyrkyttää. Toisaalta, tähänkin Valtonen taisi ottaa kantaa noissa haastatteluissaan: kovin vapaita suhteita ei kannattanut naisena harrastaa, koska esimerkiksi avioton lapsi olisi ollut nuorelle opettajattarelle täydellinen sosiaalinen itsemurha.

Purevan pirullista kritiikkiä ajan tapakulttuuri saa tässäkin osakseen. Eloisa Liisa joutuu pohjalaisessa pikkukylässä heti silmätikuksi, josta juorutaan estoitta, vaikkei hän mitään tekisikään. Kirjan lopussa tilanne kärjistyy jo inhottavaksi, kun paikallinen rovasti tunkeutuu Liisan kotiin ripittämään tätä siveettömyydestä. Tansseissa juopunut rikas isäntä haukkuu opettajan kaikkien kuullen lutkaksi, kun tämä kieltäytyy tanssimasta. Tämän jälkeen koulun johtokunta yrittää savustaa Liisan tiehensä, pyytää tätä eroamaan ja kirjoittaa tälle ala-arvoisen työtodistuksen. Tuli elävästi mieleen useat samanikäisten tuttujen kanssa käymäni keskustelut. Kukaan koulutettu vastavalmistunut ei ole hinkunut pikkukyliin töihin, ei siksi etteikö viihtyisi luonnon läheisyydessä, vaan siksi että niissä joutuu aina paskanpuhumisen ja utelemisen kohteeksi. Varsinkin nuoret opettajat tai teologit ovat aivan kusessa. Onhan se ehkä surullista, että pikkupaikkakunnille ei saada koulutettuja nuoria ihmisiä töihin, mutta miksi kukaan haluaisi uhrata itseään juoruille, savustukselle ja juonittelulle?

Muutakin tuttua kirjassa oli. Kaikilla lienee hankalia sukulaisia tai työkavereita tai naapureita, tai keitä tahansa tuttavia, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan juoniminen, vittuilu, asioiden hankaloittaminen ja toisten mielen pahoittaminen. Esimerkiksi omassa taloyhtiössäni mummonaapureiden elämäntehtävä tuntuu olevan pyykkituvassa hengailu ja muiden pyykkäämisen vahtiminen. Tungetaan silmille utsimaan, koska sitä pyykkiä pestään ja kuivataan, mitä pestään ja miten, rivien välistä kettuillaan silmät suut täyteen. Näihin tilanteisiin ihmiset reagoivat monella tavalla: joko antavat asian olla, pistävät napakasti vastaan tai pelästyvät juonittelijoita. Kirjassa Liisa kuuluu keskimmäiseen kastiin. Koulun opettajat eivät koulun rehtorin vaimon mielestä saisi käydä rehtorin saunassa, vaikka tämä koulun sääntöjen mukaan koko opettajakunnalle kuuluisi. Kun Liisa ystävällisesti mutta jämptisti järjestää sauna-asian kuntoon, seuraa siitä viikkokausia kestävä henkien taistelu, josta ei puutu niskojen nakkelua, kieroilua ja pahan puhumista rehtorin rouvan taholta. Tai kun Liisa herättää kylän tavoitelluimman poikamiehen, tohtori Korpisen, ihastuksen, hyökkäävät häntä vastaan niin neidit kuin rouvatkin ja alkavat levittää mitä käsittämättömimpiä juoruja Liisasta. Liisan opettajatoveri Rauha ei ole yhtä lujaa tekoa, hän on oppinut väistymään ja astumaan syrjään. Mutta Liisan matkassa hänkin oppii vähän napakkuutta.

Sinänsä kirjan loppuratkaisu on vähän harmillinen, tosin sekin lienee laitettava ajan tapojen piikkiin. Liisalla ei ole kovin kummoista opettajan kutsumusta, hän haaveili näyttelijän urasta kouluaikana. Seuraintalon näyttämöllä hän pääsee näyttämään taitojaan. Mutta kun Martti palaa kuvioihin, kertoo Liisa kirjan lopussa muuttavansa kotirouvaksi Martin talouteen Helsinkiin. Noh, luotan siihen että jos Valtonen eläisi ja kirjoittaisi kirjan nyt, Liisa ei jäisi kotiin vaan hakisi vaikkapa Teatterikorkeakouluun itseään toteuttamaan.

Teenpä taas tahallisen perusvirheen ja opiskelen historiaa kaunokirjallisuudesta. Kun Kaari Utrion 1820-luvulle sijoittuvassa Ilkeissä sisarpuolissa naisten oli lähes mahdotonta opiskella tai tehdä työtä itsenäisesti, on 1920-luvulle sijoittuvassa Nuoren opettajattaren varaventtiilissä jo suorastaan suotavaa, että naiset kykyjensä ja perheen varallisuuden mukaan käyvät ainakin lukion ja mahdollisesti jatkavat opintojaankin opettajaseminaarissa tai yliopistossa. Mutta kun naimisiin mennään, on työssäkäynti lopetettava. Eli Liisakin ehti ylioppilaaksi tulonsa ja opettajaseminaarin käymisen jälkeen olla yhden vuoden töissä, ennen kuin jäi (oletettavasti loppuiäkseen) kotirouvaksi. Melkoista tuhlausta? Noh, onpa sitä nykyäänkin naisia jotka yliopistosta valmistuttuaan jäävät kotiäideiksi. Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, hienoa että on mahdollisuus perhe perustaa, mutta eikö niitä lapsia nyt voisi tehdä peruskoulupohjaltakin? Miksi opiskella, jos ei edes halua töihin? Ei mahda minkään, kyllä se hieman yhteiskunnan varojen haaskaamiselta tuntuu, jos kotiäideilläkin pitää olla korkeakoulututkinto. Ehkä niistä lapsista sitten tulee paremmin kasvatettuja, kun pyllyjä pyyhkii maisteri.

Maisterista tulikin mieleen, että oli ihanaa kun kirjassa puhuteltiin kaikkia maisteritutkinnon suorittaneita maisteriksi. Siis tyyliin "ottaako maisteri kahvia? Mitä maisterille kuuluu?" Ai kun olisi hauskaa jos tällainen tapa vielä nykyäänkin olisi. Mutta sitähän se korkeakoulututkintojen inflaatio teettää, ei se maisterius ole enää ollenkaan niin merkillistä kuin 20-luvulla. Muutenkin kirjasta huokuu hyvin sosiaalisen hierarkian pelien pelaaminen. Pohjalaisessa pikkukylässä nokkimisjärjestys on varsin tarkkaa, ja määräytyy milloin talon varallisuuden, milloin sukulaisten hienouden perusteella. Esimerkiksi mainittu tohtori Korpinen on kylän naisille oikein unelmasaalis, onhan hän sentään lääkäri! Liisalla on onnekseen varakasta kotitaustaa ja hyvässä asemassa olevia sukulaisia, mutta hän on sen verran hienotunteinen ja itsenäinen, ettei näitä etuja hyväkseen käytä ellei ole aivan pakko.

Toisena kirjana Valtoselta lähti kirjastosta mukaan Nykyhetken tyttölapsi. Eiköhän sekin tule jossakin vaiheessa tänne raportoitua.

Lue myös nämä:
Jude Deveraux: Ylämaan lumous
Marian Keyes: Sushi For Beginners
Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja