L.M. Montgomery: The Blue Castle

The Blue Castle - suomennettu nimellä Sininen linna - on yksi ihanimpia kirjoja, mitä koskaan olen lukenut. Kyseessä on L.M. Montgomeryn "ainoaksi aikuisromaaniksi" väitetty teos - noh, Mistress Pat -postauksesta voi kurkata, mitä mieltä olen tästä lastenkirja/ nuortenkirja/ aikuisten kirja -jaottelusta Montgomeryn osalta. Sininen linna sopii ihan kaikille - suosittelen lämpimästi alkukielellä luettavaksi niille, jotka englantia sujuvasti lukevat, ja suomennosta kaikille muille. Suomennos löytyy varmasti kirjastosta - jos ei hyllystä niin varastokokoelmista, jostakin käsittämättömästä syystä kirjasta ei kai ihan vähään aikaan ole otettu uutta painosta. Olen lukenut kirjan suomeksi pariinkin otteeseen, ja nyt ensimmäisen kerran alkukielellä luettuna suomennos hiukan vanhahtavalta ja osin lyhennetyltä tuntuu. Koska itse ymmärsin kirjassa käytettyä englantia riittävän kattavasti, pystyin myös nautiskelemaan Montgomeryn herkullisesta tyylistä ja mukavista, itselleni uusista sanonnoista (esim. "rich as wedding-cake". s. 202). Englanninkielisen pokkariversion tilasin itselleni jälleen kerran sieltä Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta - halpaa kuin saippua, taisi olla seitsemisen euroa kirjalla hintaa.

Muistelen törmänneeni Sinistä linnaa koskeviin viittauksiin muualla kirjallisuudessa, joten voi olla että kirja on angloamerikkalaisessa maailmassa huomattavasti tunnetumpi kuin suomalaisen lukijakunnan keskuudessa. Periaatteessa viittaukset ovat kyllä voineet koskea perusjuonta, joka ei niin omaperäinen ole etteikö sitä ole käytetty monissa muissakin paikoissa. Päähenkilö - 29-vuotias harmaahiirulainen vanhapiika Valancy Stirling - saa tietää olevansa parantumattomasti sairas ja kuolevansa vuoden sisällä. Tästä järkyttyneenä hän päättää käyttää jäljellä olevat hetkensä niiden kokemusten hankkimiseen, joita vaille on jäänyt: hän uhmaa inhottavia sukulaisiaan, muuttaa pois kotoa ja hankki töitä, ja vieläpä kosii reippaasti pahamaineista Barney Snaithia. Elämä Barneyn kanssa Mistawis-järven pikkuisella saarella on luonnonläheistä, rentoa ja kaikin puolin ihanaa, mutta ennen tarinan loppua ehtii tietysti tapahtua melkoisia yllätyksiä...

Kirjan ehdottomasti tärkein anti on sen perussanoma: lakkaa pelkäämästä elämää ja ryhdy elämään sillä tavalla kuin itse haluat. Tätä perustotuutta jokainen varmasti välillä kaipaa muistutuksekseen. Kirjan toiseksi parasta antia on ihmiskuvaus ja huumori. Montgomerylla on mahtava psykologinen silmä ja ihana huumorintaju, harvoin päällekäyvä, enemmänkin sellainen joka pikkuhiljaa värittää jonkin kohtauksen koomiseen valoon. Esimerkiksi Valancyn sukulaiset ovat aivan kamalia ja samalla tunnistettavan todellisia. Hyvä esimerkki tästä on ärsyttävä Benjamin-setä, joka loputtomasti hokee typeriä vitsejä ja on omasta mielestään mahdottoman hauska. Rahanahneus, silmänpalvonta, juoruilu ja ihmisten arvottaminen omaisuuden ja sosiaalisen statuksen perusteella on universaalin tuttua. Tekopyhät tädit ja serkut nokkivat vanhapiika-Valancya jatkuvasti ja palvovat suvun kaunotarta Olivea.

Toki kirja on myös ihanan romanttinen ja tarjoaa upeaa luonnonkuvausta ja helliä tunteita. Kenties puhuttelevinta on kirjan alku: Valancy pohtimassa 29-vuotiaan elämänsä käänteitä (vähäisiä), omaa yksinäisyyttään, syrjäytetyksi tulemistaan, omia pelkojaan, nöyryytyksiään... Ne ovat todellisia, lopun happy end jo huomattavasti enemmän fantasiaa. Mutta hyvän kirjailijan tunnistaa siitä, että fantasiankin uskoo mielellään, eikä vain usko vaan tuntee myös, että happy endit voivat oikeastikin olla mahdollisia.

Otetaanpa tekstinäyte sukupäivällisiltä, joilla ujo, arka ja nujerrettu Valancy ensi kertaa elämässään päättää sanoa sen mitä mieleen juolahtaa. Tekisi mieli copypastettaa koko luku tänne, koska lyhyt katkelma ei mitenkään anna täyttä kuvaa kohtauksen hillittömyydestä. Sen huumori kun on vähän kuin farssinäytelmästä: alkaa normaalilla tilanteella, ja pikkuhiljaa vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kuviot toistavat itseään muuttuen kerta kerralta mielettömämmiksi. Tässä siis vain pikku makupala:

"Uncle Benjamin was not so prudent. He rashly rushed in where Mrs. Frederick feared to tread.

"Doss", he chuckled "what is the difference between a young girl and an old maid?"

"One is happy and careless and the other is cappy and hairless", said Valancy. "You have asked that riddle at least fifty times in my recollection, Uncle Ben. Why don't you hunt up some new riddles if you must? It is such a fatal mistake to try to be funny if you don't succeed."

Uncle Benjamin stared foolishly. Never in his life had he, Benjamin Stirling, of Stirling and Frost, been spoken to so. And by Valancy of all people! He looked feebly around the table to see what the others thought of it. Poor Mrs. Frederick had shut her eyes. And her lips moved tremblingly - as if she were praying. Perhaps she was. The situation was so unprecedented that nobody knew how to meet it. Valancy went on calmly eating her salad as if nothing out of the usual had occurred."

Lue myös nämä:
L.M. Montgomery: Mistress Pat
Marian Keyes: This Charming Man
Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili