sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Tämä kirja on roikkunut henkisellä "pitäisi lukea" -listallani jo kuukausia. Syksyllä jaksoin jopa ilmoittautua Helsingin kaupunginkirjaston varausjonoon, missä taisin olla jossain sijalla 250. Onneksi kyläreissulla perheystävä Sirkan luona kirja-asiat tulivat puheeksi, ja sain kirjan lainaksi.

Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut hyvin vähän. Lapsena sentään luin kokoelmaa nimeltä Afrikkalaisia satuja. Muuten en pysty muistamaan nimeltä mitään afrikkalaista kirjaa jonka olisin lukenut. Eipä afrikkalaista kirjallisuutta kauhean paljon suomennetakaan, mutta onhan ainakin Wole Soyinkan ja Chinua Acheben kirjoja suomeksi saatavilla. Ja englanniksi tietenkin vaikka mitä.

Chimamanda Ngozi Adichie on siinäkin mielessä kiinnostava tapaus, että hän on nainen ja samanikäinen kuin minä, syntynyt vuonna 1977. Englanniksi kirjoittava Adichie asuu Nigeriassa ja Yhdysvalloissa ja kirjoittaa kirjansa englanniksi eikä igboksi. Netin tietojen perusteella myös nigerialainen Wole Soyinka kirjoittaa suoraan englanniksi. Miksihän näin on? Eipä ole kauheasti suomalaisia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat ensisijaisesti englanniksi eikä suomeksi.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Biafra on sanana tuttu, mutta vasta nyt, kirjaa lukiessani, sain kunnollisen mielikuvan mistä sodassa oli kysymys. Noloa mutta totta! Biafra mainitaan usein, kun puhutaan suomalaisesta 1960-luvun yhteiskunnallisesta keskustelusta. Ilmiö oli yleismaailmallinen: 1960-luvun lopulla televisio oli jo sen verran levinnyt kapistus länsimaissa, että Biafra oli ensimmäisiä "tv-sotia": kuvat sodan kauhuista ja nälänhädästä levisivät tehokkaasti. Suomen Punaisen Ristin sivuilla kerrotaan suomalaisten Biafra-suhteesta enemmän. Adichie viittaakin kirjassaan siihen, että Biafran vuoksi länsimaissa levisi kehotus syödä lautanen tyhjäksi, koska Afrikassa lapset näkevät nälkää.

Kirjan tapahtumat alkavat Nsukkan yliopistokaupungista. Maalaispoika Ugwu pääsee palvelijaksi yliopistotutkija Odenigbon leipiin. Ugwu seuraa isäntänsä ja tämän kauniin avovaimon Olannan elämää ja oppii tuntemaan myös englantilaisen Richardin, joka osallistuu Odenigbon illanviettoihin. Richard rakastuu Olannan kaksoissiskoon Kaineneen. Olanna ja Kainene ovat kasvaneet varakkaassa keskiluokkaisessa perheessä, ja kuvaukset heidän elämästään olivat kiinnostavaa luettavaa. Noloa myöntää itselleen, että taisin olettaa kirjan kertovan alkukantaisesta savimajaelämästä, mutta mitä vielä: Nsukkan yliopistoympyröissä eletään hyvinkin länsimaisella tavalla. Radiossa soi Beatles, varakkaat nigerialaiset lennähtävät ostosmatkoille milloin Lontooseen, milloin Milanoon, työtovereina saattaa olla amerikkalaisia tai eurooppalaisia.

Päähenkilöt kuuluvat igbo-heimoon. Igbojen välit jorubojen ja hausojen - Nigerian kahden muun pääheimon - kanssa kiristyvät, ja lopulta igbojen asuttama Kaakkois-Nigeria julistautuu itsenäiseksi Biafran valtioksi. Ugwu, Odenigbo, Olanna, Kainene ja Richard joutuvat sodan pyörteisiin: jättämään kotinsa, kamppailemaan niukkenevien ruokavarojen sekä väkivaltaisuuksien keskellä. Sota muuttaa jokaisen elämää.

600-sivuinen kirja oli mukaansatempaava ja nopealukuinen. Adichien kertomistyyli on eeppinen - hän vyöryttää lavealla skaalalla henkilöiden tunnetiloja, tapahtumia, miljöökuvausta. Aikajanaa ei oikeastaan ole - vaikka kirjan tapahtumat kattavat monta vuotta, ajan kulumiseen ei oikeastaan oteta kantaa. Tapahtumilla on suurempi merkitys kuin ajan kulumisella.

Kirja jakautuu osiin, ja kirjan alkuluvut etenevät 1, 3, 2 -järjestyksessä. Aikarakenteen rikkominen on itse asiassa mielestäni tarpeetonta. Yhtä hyvin olisi voitu edetä suoraan oikeassa järjestyksessä. Hullua kyllä, intensiivinen ja tiheä tunnelma vähän lätsähtää, kun sotatapahtumat alkavat raaistua ja arkipäiväistyä. Kirjaan tulee enemmän läpijuoksun makua. Loppua kohti intensiteetti nousee taas, onneksi.

Jäin miettimään, oliko kirja todella hyvä vaiko vain melko hyvä. Kirjahan on voittanut mm. Orange Prize -palkinnon vuonna 2007, ja on muutenkin kerännyt lavealti kiitoksia. Vertaisin tätä kirjaa Sofi Oksasen Puhdistukseen - kirjasta tärkeän tekee sen aihe. Puhdistus kertoo virolaiskohtaloista neuvostovallan alla, Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Biafran sodasta. Molemmista aiheista on puhuttu ja kirjoitettu laajalti, mutta vasta tunnetasolla puhutteleva romaani tekee asiasta monen kohdalla ymmärrettävän ja tärkeän. Lisäksi näin suomalaislukijalle jo kirjan nigerialaismiljöö tekee lukukokemuksesta kiinnostavan ja eksoottisen. Vaihtelu virkistää.

YouTubesta löytyi monia Chimamanda Ngozi Adichien haastatteluja. Todennäköisesti tämän kirjan voisi lukea sujuvasti myös englanniksi. Muuta Adichien tuotantoa ei ilmeisesti olekaan suomennettu, joten vaikka hänen esikoiskirjansa Purple Hibiscus voisi olla kiinnostava lukuvalinta englanniksi.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Jude Deveraux: Ylämaan lumous

Hyvää joulua kaikille blogin lukijoille! Helsingissäkin on sen verran lunta ja pakkasta, että ne riittävät jouluiseen tunnelmaan. Aattoaamuna kävin kylpemässä Kotiharjun saunassa - enpä ole ikinä nähnyt naisten puolella niin paljon väkeä kuin nyt joulun aikaan!

Kaikenlaisia paksuja ja tärkeitä opuksia tuossa sängyn vierellä on pyörinyt, mutta päädyin hakemaan rentoa tunnelmaa laatuhömpän parista. Ja sitäpä löytyikin! Tämä Jude Deveraux'n Ylämaan lumous on juurikin se taannoinen divarilöytö, josta joskus mainitsin. Kirja on vuodelta 2001 (alun perin kirja on ilmestynyt vuonna 2000 nimellä Temptation) ja vaikuttaa siltä, että kukaan ei ole lukenut tätä nimenomaista kappaletta ennen minua, sen verran uudenkarhealta kirja käteen tuntui. Eikä maksanut kuin vitosen!

Kirjan nimen suomennos on hieman harhaanjohtava. Suomentajasta on varmaan tuntunut loogiselta nimeltä kirja "Ylämaa-jotain" tyyppisesti, onhan kirjailijan neljästä kirjasta koostuva Ylämaa-sarja ollut varsin suosittua luettavaa. Tällä kirjalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sarjan kanssa ja lisäksi kirja on aivan eri tyylillä kirjoitettu. Muuten täytyykin antaa suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille kehut: kirja oli hyvin suomennettu. Joitakin pilkkuvirheitä esiintyi, mutta enpä ole itsekään maailman tarkin pilkuttaja, joten mitä sitä nillittämään.

Voisi sanoa, että tämä kirja on feminististä hömppää. Bloggaamisen ja muiden blogikirjoittajien mielipiteiden (ks. esim. Hömpän helmet) perusteella olen toki ehtinyt muutenkin pohdiskella naisille suunnatun romanttisen viihdekirjallisuuden merkitystä. Merkittävä ja tärkeä kirjallisuudenlaji kyseessä on, ja huomattavasti moniulotteisempi kuin yleensä "harlekiineista" ajatellaan. Feministinen pohjavire Ylämaan lumouksessa on mielenkiintoinen, vaikka juonen puolesta kirja on täysin uskollinen hömpän peruskaavalle. Nainen kohtaa miehen, kissa-hiiri-leikkiä leikitään kirjan ajan ja lopussa pari saa toisensa. Mukaan mahtuu oikutteluja, väärinymmärryksiä, mustasukkaisuutta, mykkäkoulua ja muuta vastaavaa. Aiemmassa Deveraux-kirjoituksessani määrittelemäni hömppäsäännöt pätevät tässäkin.

Mutta tekstiin ja rivien väleihin Deveraux on uittanut naisten välisen solidaarisuuden, naisen itsekunnioituksen ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden sanomaa. Kirja alkaa vuonna 1909 New Yorkista. 29-vuotias Temperance O'Neil on kuvankaunis perijätär, jolla on kastanjanruskeat kiharat ja räiskyvä luonne. Temperance on omistautunut huono-osaisten naisten auttamiseen: hän harrastaa varainkeruuta ja palopuheita naisten elämän parantamiseksi.

Kun Temperancen äiti menee yllättäen uusiin naimisiin skotlantilaisen Angus McCairnin kanssa, joutuu Temperance lähtemään Edinburghiin isäpuolensa kotiin. Siellä hän saa tehtävän: Angus lähettää vastahakoisen Temperancen pieneen McCairnin kylään. Hänen täytyy löytää sopiva vaimo klaanin perilliselle, komealle mutta jääräpäiselle James McCairnille.

Niinpä Temperance ja James käyvät tahtojen taistelua ja tietenkin kokevat kuumia lemmenhetkiä ja huimia tunteja Skotlannin idyllisissä maisemissa. Niitä feministisiä seikkoja löytyy mm. seuraavista kirjan asioista:

Mustasukkaisten kilpakosijattarien ja sankarittaren suhde. Yleensähän mustasukkaisuusdraamoista rakennetaan hirmuisia kissatappeluja. Temperance on kuitenkin toista maata. Hän kohtaa sekä Jamesin rakastajattaren että ensirakkauden. Molempien naisten kanssa Temperance luo loppujen lopuksi hyvät ystävyyssuhteet sekä laajemmatkin yhteistyökuviot.

Miehen pauloihin lankeaminen ja naisen itsekunnioitus. Loppukäänteissä Temperance tekee esimerkillisen päätöksen: pitääkö rakkauden vuoksi uhrata kaikkensa vai onko joskus viisaampaa suojella itseään ja lähteä pois epämiellyttävästä tilanteesta, vaikka ei voisi miehen kanssa yhdessä sen jälkeen ollakaan?

Naisten asema työelämässä. Miten nainen voi menestyä työelämässä, ansaita oman elantonsa, hankkia koulutuksen? Miten tämä vaikuttaa siihen, miten miehet suhtautuvat naiseen vai vaikuttaako mitenkään?

Neitsyyden menetys. Epäilen, että hömppäkirjoja sijoitetaan historialliseen miljööseen osittain myös sen vuoksi, että silloin on perusteltua tehdä sankarittaresta neitsyt. Nykyisiä chick lit -kirjoja tämä neitsytolettama ei enää koske, niissä on luontevaa että sankarittarella on ollut seksikokemuksia jo ennen kirjan tapahtumien alkamista. Mutta perinteisemmässä hömpässä sankaritar on neitsyt ja kohtaa intohimon aallot vasta kirjan sankarin jyhkeiden käsivarsien syleilyssä. Temperance on jotain tältä väliltä: hän pohtii itse aktiivisesti, pitäisikö hänen hankkia ensimmäiset seksikokemuksensa juuri Jamesin kanssa. Vanhan ajan hömpässähän neitsyyden menetys ja seksikuvaukset esitetään niin, että nainen joutuu kamppailemaan kaikin voimin inhoamansa sankarin lihallisia himoja vastaan ja vasta puolipakolla antautuu syntisten halujen valtaan. Tällä tavalla esitettynä kun saadaan sankaritar sekä vaikuttamaan hyveellisen siveältä että saadaan hänelle seksikokemuksia. Uudemmassa hömppäkirjallisuudessa seksuaalinen aktiivisuus ja seksikokemusten haluaminen ei ole enää paha asia vaan normaali ja hyvä juttu.

Itse asiassa Jude Deveraux voisi olla sellainen ihminen, joka olisi mielenkiintoista tavata. En ole oikein ikinä keksinyt mitä voisi vastata kysymykseen "kenet julkkiksen haluaisit tavata", mutta ehkäpä Deveraux voisi olla minulle sopiva vastaus. Ensinnäkin, nainen on ollut erittäin ahkera kirjailija yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Eipä ole tainnut "writer's block" paljoa vaivata! Lisäksi englanninkielisellä alueella menestyvä kirjailija pystyy ihan oikeasti myös rikastumaan kirjoillaan, toisin kuin pienen kielialueen kirjailija. En löytänyt uusinta tietoa siitä, paljonko Deveraux'n kirjoja on yhteensä myyty, mutta kymmeniä miljoonia niitä joka tapauksessa on. Miettikää. Se vastaa jo keskikokoisen valtion asukasmäärää - ja oikeasti lukijoita Deveraux'lla on ollut toki paljon enemmän, koska esimerkiksi kirjaston kirjoja lukee useampi kuin yksi ihminen. Tunteisiin vetoavalla kirjailijalla on mielestäni paljon vaikutusvaltaa ihmisten elämään - erittäin moni nainen (ja eiköhän mukaan mahdu jokunen mieskin) on saanut kirjailijan teoksista rentoutumista, iloa, hyvää mieltä arkeensa. Lisäksi minua kiinnostaa se, että netistä löytyy melko vähän kuvia kirjailijasta. Samaa promokuvaa käytetään eri sivuilla paljon, mutta koska rouva Deveraux on jo yli 60-vuotias, lienee ulkomuotokin jo muuttunut. Hieman mielikuvaa kirjailijan persoonasta saa vaikkapa tästä kustantamon sivuilla olevasta haastattelusta.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Juhani Aho: Helsinkiin

Tämänkertainen blogimerkintä käsittelee äänikirjaa. Tutkailin uuden kännykkäni toimintoja, ja sieltä löytyi podcast-nappi. Kokeilin tehdä hakuja kirja-podcasteista, ja kohdalle osui Juhani Ahon Helsinkiin. Latasin pari jaksoa ja kuuntelin kiinnostuneena, sitten pitikin loppujaksot ladata suoraan tietokoneelle ja siirtää datakaapelin avulla kännykkään, niin sai koko tarinan nopeasti kuunneltavaksi.

Äänikirjan on lukenut Tuhat sanaa -blogin Tuija Aalto. Kirjan voi ladata vaikka Librivoxin sivulta. Librivox on mielenkiintoinen hanke - vapaaehtoiset lukijat tekevät äänikirjoja nettiin. Ehtona on luonnollisestikin tekijänoikeusvapaus, käytännössä tämä rajaa lähes kaikki uudet kirjat hankkeen ulkopuolelle. Kaikki sivulta löytyvät suomenkieliset kirjat löytyvät tästä listasta. Pitäisiköhän ladata seuraavaksi Aaro Hellaakosken Liian paha sappi vai Alexandra Gripenbergin Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa?

Lukuja on kuusi, ja ne ovat kestoltaan noin 15-45 minuuttia. Varsin sopivaa kuunneltavaa vaikka bussissa matkalla töihin. Innostuin sen verran, että loppuun päästyäni aloitin kuuntelun jo alusta uudelleen. Tuija Aalto ei ole ääneenlukijana samanveroinen kuin näyttelijät, jotka kaupallisia äänikirjoja yleensä lukevat, mutta rauhallinen ja miellyttävä-ääninen kyllä. Lisäksi tarinan kuuntelemisessa on oma viehätysvoimansa. Pidin jo lapsena äänikirjoista ja radiokuunnelmista, silloin kun sellaisia sattui kuulemaan. Kaipa kerrotun tarinan kuuntelemiselle antautuminen on niin syvällä ihmissielussa, että kertojan lumoon lankeaminen on helppoa.

Helsinkiin-tarina on herkullinen, lämmin ja inhimillinen, kuten muutkin Ahon tekstit joihin olen tutustunut. Ahon käyttämä kieli on erittäin hienoa, viehättävällä tavalla vanhahtavan kuuloista, savon murteen poljento kuuluu mukavasti läpi. Tarina on universaali: nuoren ihmisen valtava kokemusten hankkimisen nälkä, kodista irtautuminen, itsenäisen elämän haparoivat ensiaskeleet. Kirjassa kuvataan Antti-nimisen nuoren kuopiolaisen ylioppilaan matkaa Helsinkiin. Kuopiosta lähdetään laivalla Lappeenrantaan, siellä vaihdetaan Helsingin-junaan. Antti tilittää tuntojaan kuin rakkauden ensikolaukset saanut nuori mies vain voi. Matkaseurana on "ärsyttävän sileänaamainen" Pekka, Antin sisaren salakihlattu, jolla on jo kokemusta Helsingin yliopistosta ja papin opinnot hyvässä vauhdissa. Laivalta löytyy kuitenkin mieluisampaakin matkaseuraa: pitkän linjan tieteenharjoittajat Kalle ja Nieminen, joiden kanssa Antti pääsee alkoholin, naisseuran ja ravintolaelämän makuun.

Onko mikään muuttunut? Samalla lailla tuoreet fuksit edelleen janoavat elämänkokemusta irtautuessaan lapsuudenkodistaan ja aloittaessaan opinnot. Antin mietteistä saa myös tietoa ajan poliittisista kysymyksistä: kieliriidoista, ruotsinkielisen herrasväen ja suomenkielisen talonpoikaisväestön opintomahdollisuuksista. Varakkaan perheen poikana Anttia ei huoleta opintojen rahoitus, sen sijaan velaksi opiskellut Pekka kaivaa heprean kieliopin kirjan esiin heti laivan lähdettyä. Aho vihjailee hienovaraisesti myös prostituoiduista, sanomatta kuitenkaan suoraan mistä on kysymys. Lienee ajan hengen mukaista, lukijalle viesti menee rivien välistä toki perille.

Itäsuomalainen paikallisväri ja elävä miljöökuvaus viehätti minua erityisen paljon. Lappeenrannassa matkustavaiset pitävät taukoa Seurahuoneella. Yritin googlettaa tietoja Lappeenrannan Seurahuoneesta, mutta en löytänyt tietoa siitä, missä päin kaupunkia tämä hotelli on ollut. Olisikohan ollut nykyisen Kasinon liepeillä, sataman välittömässä läheisyydessä?

Jaa mitenkäs tämmöinen podcastin kuunteleminen onnistuu? Tietokoneella se on helppoa: klikkaa tuolta Librivox-sivulta mp3-päätteisen tiedoston auki, ja avaa tiedoston (joku soitinohjelma käynnistyy todennäköisesti ihan itsestään) tai tallettaa tiedoston ja kuuntelee myöhemmin. Kännykän tai mp3-soittimen voi kytkeä piuhalla (pitäisi löytyä kännykän ostopakkauksesta tai sitten voi ostaa uuden datakaapelin kaupasta) tietokoneeseen ja tallettaa tiedoston suoraan esimerkiksi kännykän musiikkikansioon tai johonkin muuhun sopivaan kansioon. Bluetooth-yhteyskin saattaa toimia, jos toimii. Tai sitten voi kännykällä ladata näitä podcasteja suoraan netistä, on helppoa varsinkin jos on uusi puhelinmalli, jossa on valmis podcast-namiska. Silloin puhelin tietenkin tarvitsee internet-yhteyden, oman liittymän tiedoista näkee datasiirron tiedot.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Raija Oranen: Isorintainen nainen

Olisikohan tämä ollut ensimmäinen kerta ikinä, kun Raija Orasta luin? Ehkä olen joskus selaillut, mutta ensimmäinen kokonainen kirja tämä ainakin oli. Tuntematon tekijä Oranen ei silti missään nimessä ole, katselinhan ahkerasti Ruusun aika -sarjaa telkkarista lapsena. Sen sijaan Puhtaat valkeat lakanat -sarja jäi minulta vähälle katselulle, sehän oli toinen suosittu Orasen käsikirjoittama tv-sarja.

Huomiotaherättävästi nimetty Isorintainen nainen tarttui mukaan Rikhardinkadun kirjaston "suositteluhyllystä". Kirja on ilmestynyt vuonna 1992. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivinen yllätys. Jostain syystä minulla on ollut melko negatiivinen mielikuva Orasesta kirjailijana. Nyt se mielikuva koheni kertaheitolla. Vaikka ei Isorintainen nainen mikään maailmankirjallisuuden klassikko ole. Mutta parhaimmillaan Oranen on Jari Tervoa muistuttava virtuoosimainen vyöryttäjä. Huonoimmillaan teksti insestiaineksineen liippaa läheltä sosiaalipornoa. Kokonaisuus on siis tasapainossa: vetävä tarina, jota 17 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen huomaa tarkkailevansa myös ajankuvana.

Eräs melko ilmeinen lähestymistapa on tutkailla kirjaa tissifetissin kannalta. Vielä vuonna 1992 ei ihan jokainen julkisuustyrkky saanut Hymyltä silikonileikkausta tallinnalaisklinikalla ja päätynyt vastalahjaksi lehden alastonkuviin esittelemään (yleensä järkyttäviä) keinohinkkejään. Kaipa tuolloin vallitsi, ainakin Suomessa, vielä luonnonlakien valta: isot rinnat täytyi saada syntymälahjaksi, ja häveliäämpi mediakulttuuri sai aikaan sen, että avara kaula-aukko oli jo kova kiihotin. Tällaisia ajatuksia mieleen nousee kirjaa lukiessa. Nimihenkilö on henkisesti epävakaa näyttelijä Eija Elo, joka kuvataan koko Suomen miesväestön päiväunien kohteena, massiivisista luomuryntäistä tunnettuna hauraana näyttelijäkaunottarena. Kirja alkaa kohtauksella, jossa ikääntynyt, kauneudeltaan rapistunut ja henkiseltä tasapainoltaan murentunut Eija meikkaa itseään kuntoon. Oranen tavoittaa tehokkaasti päihderiippuvuutta ja henkisiä ongelmia vastaan taistelleen naisen tunnelmat.

Toinen päähenkilö on juopporenttu toimittaja Tapani Holopainen. Hän käy kuvauskeikalla kaljatehtaan edustusasunnossa, minne on kokoontunut kulttuurikermaa ja tehtaan väkeä - sekä työhommiin tilattu Eija. Kesken juhlien Eija putoaa alasti parvekkeelta. Tapani ryhtyy selvittämään, mitä tähän liittyy.

Juoni on melko polveileva, ja tietyssä vaiheessa ainakin minut onnistuttiin yllättämään. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen mukava. Oranen kuvaa Eijan päiväkirjojen kautta melko inhottavallakin tavalla seksuaalitraumoja, mutta noista ajoittaisista sosiaalipornosävähdyksistä huolimatta hän pysyy kuitenkin tekstinsä suhteen pinnalla. Tapani on toisaalta kliseinen, toisaalta omaperäinen ja tuoreestikin kuvattu hahmo. Eipä voi olla vetämättä biografisia johtopäätöksiä - lehtijuttujen perusteella Oranen muistaakseni on itse kertonut olleensa alkoholisti ja nykyään raitis, joten hän kuvaa varsin uskottavasti juopon huuruista ja onnetonta elämää.

Yritin haistella kirjasta tunnelmia suuren laman alla elämisestä. Hieman niitä olikin, kirjassa viitataan esimerkiksi kulttuuriväen rahapulaan koska työt ovat vähentyneet - no, tämä ei ehkä sinänsä riitä lamatodisteeksi vaan on melko universaali aihe. Sen sijaan ajankuva näkyi siinä, että homoseksuaaliset suhteet esitetään tässä kirjassa julkisuuden kannalta huippupaheksuttavana asiana, ei trendikkäinä kuten nykyään.

Lukukokemus oli piristävä, vaihtelu virkisti. En puhkea ylistäviin suitsutuksiin tämän kirjan kohdalla, mutta kuten sanoin, minun silmissäni se nosti Orasen mainetta.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Noniin, nyt sain loppuun Larssonin trilogian. Kolmas osa, Pilvilinna joka romahti, tuntui aluksi samanlaiselta läpihypittävältä kuin kakkososa, mutta yllättäen kirjan puolivälissä iso vaihde nytkähti taas päälle. Minun mielipiteeni on, että ykkösosa on sarjan paras, ja kolmososan jälkipuolisko on samaa tasoa. Kakkososa ja kolmososan alku taas on melko hajanaista ja epäuskottavaakin luettavaa. Kolmososan lopussa solmittiin langanpäitä ja julistettiin tuomioita hyviksille ja pahiksille mukavaan tahtiin.

No mistä se huonous tulee - ehkäpä siitä että Larssonilla mielestäni monessa kohdassa on hyvät ainekset käsillä mutta hän tarttuu sekundäärisiin aiheisiin. Esimerkiksi kylmän sodan agenttitoiminnasta saisi vaikka mitä jännittävää, mutta sen sijaan kirjassa jankataan vaikka sovinistipoliisin ajatuksia. Samoin kakkososa alkaa lupaavasti ihmiskaupan ja seksirikosten puimisella, mutta ei niistäkään oteta kunnon tehoja irti. Kohtuuttomasti aikaa menee myös milloin kenenkin henkilöhahmon kahvinkeittoon ja voileipien tekoon. Olin lukion jälkeen Pohjois-Karjalan opistolla yhden lukukauden ajan kirjallisuuslinjalla, ja muistan että jo silloin kirjoitusharjoituksissa oli toistuva vitsi, että kun tarinoissa alkoi esiintyä kahvinkeittoa tai kahvinjuomista, niin se kertoi siitä ettei kirjoittaja oikein keksinyt mitä olisi laittanut hahmonsa tekemään.

Osa jaksoista olisi siis kaivannut jatkotyöstämistä, mutta eipä se tietenkään ole ollut mahdollista jos Larsson on ollut jo vainaa siinä vaiheessa kun kirjoja on alettu julkaisemaan. Usein on mainittu, että Larssonilla oletetaan olleen mielessään 10-osainen sarja. Ihan uskottava teoria, koska kyllä näissä kolmessa kirjassa heitellään sen verran täkyjä, joista hyvinkin olisi saanut aineksia myöhempiin osiin. Onneksi näissä kolmessa kirjassa kuitenkin ehditään aloittamaan ja lopettamaan pääjuoni kunnolla.

Moni kirjabloggaaja on ärsyyntynyt päähenkilö Mikael Blomkvistin menestyksestä naismaailmassa ja pitänyt sitä epäuskottavana. Hassua kyllä, minun mielestäni taas siinä ei ole mitään epäuskottavaa. Onhan Larssonin kestoteema se "miehet jotka vihaavat naisia", joka olisi oikeastaan sopinut ihan yhtä hyvin koko sarjan pääotsikoksi eikä pelkästään ykkösosan. Monen naisvihamielisen ja sovinistisen mieshahmon rinnalla Mikael on sympaattinen, naisia arvostava ja naishahmoihin avoimen myötämielisesti suhtautuva hahmo. Häntä myös kuvataan melko komean näköiseksi. Joten onko ihme, että kirjoissa esiintyvät lämpöä ja lempeä kaipaavat naishahmot kääntyvät juuri Mikaelin puoleen kaipauksessaan? Tosin hieman ärsyttävää on se, että kaikki itsenäiset ja vahvat naishahmot muuttuvatkin heti mustasukkaisiksi ja läheisriippuvaisiksi kun alkavat suhteeseen Mikaelin kanssa.

No mikäs sitten on minun yhteenvetoni Larssonin hehkutetusta trilogiasta? On tämä ehdottomasti parempi kuin muutaman vuoden takainen kirjallinen superhitti, Da Vinci -koodi. Mutta ei aivan niin tasokas kuin kehuista olisi voinut päätellä. Oikeastaan tästä OLISI voinut saada todella hyvän ja vetävän dekkaritrilogian, mutta se olisi vaatinut kustannustoimituksellista otetta ja joidenkin jaksojen uudelleenkirjoitusta. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista jos kirjat on julkaistu postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen.

Lisbeth Salander on kuitenkin piristävä ja vetävä hahmo, joka jää mieleen pyörimään. Huolimatta noista tietotekniikkakuvausten ärsyttävistä ylilyönneistä, joista nillitin jo aiemmissa kirjoituksissani. Ja tosiaan, ykkösosassa sekä kolmososan jälkipuolikkaassa on niin vetäviä juonikuvioita, että sivuja ahmii eteenpäin hirmuista vauhtia saadakseen tietää, miten tässä oikein käykään.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Viime aikoina olen lukenut erityisesti arvostelukappaleita lehteä varten. Käykääpä lukemassa arvioni Laura Honkasalon ja Hilkka Ravilon uutuuksista.

Lisäksi tuli vetäistyä kakkososa Stieg Larssonin trilogiasta. Kävin sitten lueskelemassa muiden kirjabloggaajien mielipiteitä Larssonista, joihinkin olen ehtinyt kommentoidakin jo kauan sitten. Kirjatohtori kehuu erityisesti tätä kakkososaa, Koskikara löysi myös epäröintiä. Yritin etsiä jonkun oikein nörttiytyneen atk-asiantuntijan mielipidettä kirjasta, mutta sellaista ei tähän hätään löytynyt. Voi kunpa vaikka LTKY:n atk-kerho Ruutin aktiivit lukisivat ja arvostelisivat kirjan. Saattaisivat Larssonin tietotekniset näkemykset saada hieman höykytystä.

Harmillista, mutta minulle tämä kakkososa oli pettymys ykkösosaan nähden. Eri puolilla Internetiä muistutettiin, että Larssonin kirjat on julkaistu postuumisti. Kustannustoimittajan kanssa kirjailija ilmeisesti ei päässyt tekemään yhteistyötä. Sääli. Tyttö joka leikki tulella on monelta osin harhaileva ja jäsentymätön. Lisäksi minua alkoi ärsyttää hahmojen kärjistys. Ykkösosassa Larsson onnistui tasapainoilemaan vielä uskottavuuden paremmalla puolella, vaikka hieman ylilyöntejä ykkösosaankin mahtui. Mutta tässä kakkososassa hahmot ja tilanteet kärjistetään niin voimakkaasti, että mustavalkoisuus alkoi syödä kiinnostustani. Tyhmät poliisit ovat sikoja ja hölmöjä, Lisbeth on supersankarimaisen ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltä taidoiltaan, Mikael Blomkvist on epärealistinen töytäilijä.

Juonenkulku oli vetävää edelleen, mutta osittain tuon pienen ärsytyksen vuoksi luin kirjan lopun melkoista pikavauhtia ja jonkin verran hypin kohtauksia yli. Lisäksi välillä kirjan teksti on melkoisen kökköä, tähän tyyliin: "Lisbethin bootsin kärki osui liike-energiaksi muutetulla voimalla miehen haaroihin, iskun paine oli suunnilleen 120 kilopondia per neliösentti." Osa kökköydestä menee suomentajan piikkiin, kiireessä on taidettu tämäkin kääntää, mutta suurin osa johtuu ihan kirjailijasta itsestään.

Mutta voiko mikään kirja olla kovin huono, jos se suorastaan pakottaa lukijansa tarttumaan jatko-osaan? Huolimatta tästä pikkumaisesta nillityksestäni ehdin jo aloittaa Millennium-trilogian kolmososan innokkaasti.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kirjaston sarjakuvahyllystä löytyi kiintoisa opus: sarjakuvasovitus Kotiopettajattaren romaanista. Version on tehnyt englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sarjakuviksi sovittanut Classical Comics Ltd. Piirtäjänä on John M. Burns ja käsikirjoituksen on tehnyt Amy Corzine. Ilmeisesti näitä klassikkosarjakuvia käytetään paljon esimerkiksi kouluopetuksessa. Mielenkiintoista on, että sarjakuvista on toteutettu eri tason versioita: "Original Text" ja "Quick Text" -versiot. Edellisessä sarjakuvan dialogi on suoraan alkuperäisteoksesta, jälkimmäisessä repliikkejä on lyhennetty ja helpotettu. Luin itse tuollaisen "original text" -version, josta 30-sivuisen näytteen pdf-muodossa voi lukea täältä.

Minulle tämä sopi luettavaksi paremmin kuin hyvin. Olen lukenut Kotiopettajattaren romaanin kerran, lukioikäisenä. Juoni ei jäänyt kauhean hyvin mieleen, muistelen että lukukokemus tuntui raskaalta ja pitkäveteiseltä. Koska Kotiopettajattareen romaaniin viitataan kirjallisuudessa paljon ja usein, on minua välillä hieman häirinnyt se epäselvä mielikuva, joka kirjasta jäi. Viimeksi näin kävi Virginia Andrewsin yhteydessä, kun tuli lueskeltua netistä "hullu nainen ullakolla" -teemasta. Kuitenkaan raskassoutuiseen klassikkoon ei ole tehnyt mieli tarttua uudestaan - ennen kuin nyt.

Sarjakuvasovitus oli varsin miellyttävää luettavaa - piirrosjälki oli kaunista, joskin välillä ehkä jopa hieman kaunisteltua, ja värit olivat ihania. Ainoa hieman häiritsevä asia oli sellainen ylikorostettu boldauksen käyttö tekstauksessa - joka repliikissä oli boldattu ihan liikaa yksittäisiä sanoja, se aiheutti välillä hieman hassuja korostuksia. Mutta koska nyt pääsi kunnolla tarinaan sisälle, se korvasi nämä pikku puutteet. Orpo Jane kasvaa julman tädin hoivissa, kunnes hänet lähetetään köyhien lasten kouluun. Koulun päätyttyä Jane hakeutuu kotiopettajattareksi Thornfieldin kartanoon, jota hallitsee salaperäinen herra Rochester. Lempihän siinä leiskahtaa, mutta monet yllättävät esteet pitää voittaa, ennen kuin pari saa toisensa.

Kunnon goottiromantiikkaa siis, eikä tarina ole syyttä klassikko. Kotiopettajattaren rooli on itsessään kiehtova. Kotiopettajatar oli erikoinen väliinputoaja sääty-yhteiskunnassa: hän ei kuulunut ylhäisöperheeseen mutta oli kuitenkin muun palveluskunnan yläpuolella. Tehtävä oli usein epäkiitollinen. Kuitenkin se oli lähes ainoa tapa, jolla nuori, köyhä, hieman koulutusta saanut nainen pystyi elättämään itsensä. Aiheesta löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa netistä, esimerkiksi tämä artikkeli käsittelee kotiopettajattaren roolia 1800-luvun kirjallisuudessa. Sinänsä Jane Eyren ja herra Rochesterin romanttinen rakkaustarina on melko asetelmallinen ja ihannoitu - joskaan nämä seikat eivät tee siitä yhtään vähemmän kiehtovaa. Paljon kyynisemmin ja julmemmin samanlaista tilannetta kuvasi William Makepeace Thackeray Turhuuden turulla -kirjassaan. Itse asiassa Charlotte Brontën mainitaan olleen Thackerayn suuri ihailija.

Ajan kirjallisuudelle tyypillisesti päähenkilö Janella on voimakkaat kristilliset ihanteet ja vahvat moraalikäsitykset. Mieleen tulee vanha suosikkini L.M. Montgomery - hänen päähenkilönsä viittaavat usein kristinuskon käsitteisiin ja kirjoissa puhutaan Jumalasta ja rukoilemisesta. Kuitenkin vain harva henkilöhahmo on uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä pätee myös Jane Eyreen. Mistään ei voi päätellä hänen kokeneen mitään henkilökohtaista uskoontuloa tai uskonratkaisujen tekoa, kuitenkin hän viittaa usein Jumalan johdatukseen, Jumalan tahtoon ja rukoiluun. (Ok, tietenkin sarjakuvaversio on tiivistetty, en yhtään muista mahtaako alkuperäisromaanissa olla syvällisemmin kuvattu Janen hengenelämää.) Nyt 2000-luvulla on selvästi nähtävissä että Euroopan kristillisyys on rapautumassa ja vaihtumassa tai vaihtunut monimuotoisempaan uskonnollisuuteen. Moni eurooppalainen ei pidä itseään minkään uskonnon kannattajana, vaan lukeutuu agnostikoksi tai ateistiksi. Voimmeko odottaa kirjallisuudentutkijoilta analyysia siitä, miten voimakas kristillinen tapakulttuuri on näkynyt vanhassa kirjallisuudessa ja miten uskonelämän murros taas heijastuu kirjallisuuteen ja taiteeseen? Koska siitä minun mielestäni on kysymys niin Jane Eyren kuin L.M. Montgomeryn kohdalla: vaikka Jumalasta usein kirjoissa puhutaankin, kyseessä ei niinkään ole uskonnon harjoittaminen tai uskonnollisuus, vaan kulttuuri-ilmapiiriin erittäin voimakkaasti vaikuttanut tapakristillisyys. Sinänsä tietysti Janen raudanluja, ylevä moraali on varsin virkistävää luettavaa nykyihmiselle. Väkivaltaisuus, ihanteettomuus ja ylenpalttinen seksin korostus on tietenkin kiinnostavaa monen nykykirjailijan tuotannossa, mutta kyllä tällainen puhdashenkinen Jumalan huomaan jättäytyminen on oikein mukavaa vastapainoa. Tämänkin vuoksi on ihanaa voida lukea eri aikakausien kirjallisuutta vuoron perään.

Sarjakuvaversio teki siis minun kohdallani tehtävänsä: sain hyvän käsityksen siitä, mistä Kotiopettajattaren romaanissa olikaan kysymys, sekä kipinän tarttua kirjaan uudestaan. Kunhan sopiva tilaisuus tulee, luen kyllä romaanin uusiksi, ja toivottavasti se ei tällä kerta tunnu raskaalta tai pitkäveteiseltä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrisoniin tarttumista olin meinannut jo jonkun aikaa, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea Minun kansani, minun rakkaani (engl. Beloved) suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

21.1.10. PS. Katso myös Kirjapedon erinomainen bloggaus tästä kirjasta.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Sofi Oksanen: Puhdistus

torstai 10. syyskuuta 2009

Virginia Andrews: Pimeyden kukat

Terveisiä lomamatkalta Saksasta. Matkalukemisena minulla oli mukana Virginia Andrewsin esikoisteos Pimeyden kukat. Vaikka Andrewsin kirjat ovat olleet huiman suosittuja takavuosina, ei tätä kirjaa ollutkaan saatavilla noin vaan. Helsingin kaupunkinkirjaston varausjärjestelmä kertoi, että ainoa kappale kirjasta oli korjattavien jonossa. Kun kyselin kirjasta virkailijalta, hän kertoi että voi olla että korjattava kirja on niin huonossa kunnossa, että se pistetään poistoon. Niinpä hankin tämän kirjan luettavaksi Huuto.netistä. Hyväkuntoinen kappale löytyi halvalla.

Kuten Pimeyden vankeja lukiessa kerroin, kiinnostus lukea alkuperäistä Andrewsia heräsi, vaikka tuo haamukirjailijan tehtailema Pimeyden vangit olikin aika huonoa luettavaa. Tämä Pimeyden kukat sen sijaan oli aitoa tavaraa. Ei tämäkään missään nimessä mikään kirjallinen mestariteos ole, mutta onpahan sen verran vetävä ja mukaansatempaava kumminkin, että ymmärrän hyin kirjan 30 vuotta kestäneen huiman suosion.

Kirjan minäkertoja on nuori Cathy, neljästä sisaruksesta toiseksi vanhin. Tarina alkaa 1950-luvun Amerikassa. Cathyn perhe elää onnellista elämää, kunnes perheen isä kuolee tapaturmaisesti. Äiti kääntyy vanhempiensa puoleen - rikkaat vanhemmat ovat hylänneet hänet nuorena hänen uhmattuaan heitä. Nyt Cathyn isovanhemmat suostuvat ottamaan nuoren perheen vastaan - tai siltä ainakin näyttää. Kun päästään Virginiaan, rikkaaseen Foxworthin kartanoon, lapset teljetään ullakon salahuoneeseen. Syyksi sanotaan, että isoisä täytyy lepyttää ottamaan tyttärensä taas testamentissaan huomioon, ja vasta sen jälkeen hänelle voidaan paljastaa lasten olemassaolo.

Tekisi mieli leimata koko juoni epäuskottavaksi ja epäloogiseksi, mutta valitettavasti reaalimaailman uutiset ovat olleet jopa näitäkin juonenkuvioita hurjempia. Viimeaikaiset uutiset kaapatuista ja vangituista lapsista, jotka ovat eläneet pitkälle aikuisikään milloin missäkin salahuoneissa, ovat olleet niin raakoja, että jopa Pimeyden kukkien juonenkäänteet häviävät faktoille.

Ehtaa melodraamaa ja kärsimystä kirja kuitenkin tarjoilee. Paikoitellen kirjan lukemisesta tulee aika inhottava olo, joten jos haluaa hyvän mielen lukemista, ei ehkä kannata tähän tarttua. Goottilaista kauhua annostellaan reippaalla kädellä. Kirjat lienevät teini-ikäisen lukijakunnan suosiossa juuri siksi, että niissä puretaan perhe-elämän tabuja. Foxworthin perheessä riittää sukurutsaisia vaiheita, ja lisäksi toistuvasti näytetään, kuinka omat vanhemmat ja sukulaiset voivat kääntyä lapsiaan vastaan ja kohdella heitä kaltoin. Näkyvässä roolissa on myös muodollinen, sadistisia piirteitä saava tapauskonnollisuus.

Ei-toivotun perheenjäsenen piileskely ullakolla on vanha teema, jota tunnetuimmin on hyödyntänyt Charlotte Brontë Kotiopettajattaren romaanissaan. Tämä Carol Townendin erinomainen blogikirjoitus pureutuu syvemmin "Hullu nainen ullakolla" -teemaan.

Vaikka Pimeyden kukat on ohuehko kirja, minulla sen lukemiseen meni monta päivää, sillä kirjaa tuli luettua eestaas-tekniikalla. Halusin tietää miten kaikki päättyy (ja myös kurkkia etukäteen kaikkia iljettävimpiä juonenkäänteitä), joten hypin vähän väliä kirjassa eteenpäin ja luin tulevia tapahtumia. Sitten palasin kiltisti takaisinpäin ja luin kirjaa pikkuhiljaa eteenpäin. Houkuttelevan lopetuksen Andrews on tarinalle saanut, ja tekisi mieli lukea myös jatko-osia. Niiden juonekäänteitä on netissä kuvattu siihen malliin, että pitänee niihinkin joskus tarttua - siitä mainitsemastani inhottavasta olosta huolimatta.

PS. Tein Andrewsista jutun vielä Hömpän helmiin.

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Kävin päivänä muutamana viemässä ylijäämäkirjoja Kampintorin divariin ja löysin vaihtareiksi varsin laadukasta kamaa: Kaari Utriota, Jude Deveraux'ta ja legendaarisen klassikon: Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin hyväkuntoisena vuoden 1986 painoksena. Untinen-Auelin kirjasarjan merkityksen puberteetti-ikäisille tyttölukijoille tiivisti erittäin osuvasti Grezen tässä sarjakuvastripissään, jonka olen tainnut aiemminkin blogiini linkata. Tässä sarjan avausosassa ei vielä niitä päälleliimattuja, kiihkeitä seksikohtauksia ole. Ehkä sarjan alkuperäinen kustantaja totesi, että bestsellerit myyvät vielä enemmän, jos väliin ympätään hekuman hurmaa, ja vaati kirjailijaa lisäämään kirjoihinsa enemmän seksiä? Koska Luolakarhun klaanin jatko-osissa, joissa sankaritar Ayla kohtaa sankarinsa Jondalarin, hekumaa kyllä riittää.

Siitä onkin todella pitkä aika, kun olen Luolakarhun klaanin edellisen kerran lukenut. Yläaste- ja lukioikäisenä kirjaa ja sen silloin ilmestyneitä jatko-osia - Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat - luin monet kerrat. Sarjaan ilmestyi pari vuotta sitten vielä viides osa, Luolien suojatit, mutta sitä en ole lukenut. Sen verran hyvän fiiliksen Luolakarhun klaanin lukeminen jätti, että ehkä tulee Hevosten laakso haettua kirjastosta tässä taas joskus.

Jos joku ei tiedä mistä kirjassa on kysymys, tässä pieni tiivistelmä. Kirja sijoittuu esihistoriallisen ajan Eurooppaan, aikaan jolloin neandertalinihmiset ja cro magnon -ihmiset elivät vielä rinnakkain. Ryhmä neandertalilaisia löytää pienen, ulkomuodoltaan oudon tytön ja ottaa hänet kasvatikseen. Tyttö saa nimen Ayla ja hän kasvaa klaanin jäseneksi. Aylan kasvatusäiti Iza on klaanin parantaja, ja niinpä Aylakin oppii parantajan taidot. Samalla tulisijalla elää myös mahtava Mog-ur eli tietäjä Creb, joka myös kiintyy Aylaan kovasti. Päällikkö Brunin poika Broud taas ei voi sietää Aylaa, ja tekee kaikkensa hankaloittaakseen tämän elämää. Kasvaessaan pikku Ayla rikkoo monia totuttuja tapoja, kuten opettelee salaa metsästämään lingolla, vaikka metsästys oli klaanin naisilta kielletty jyrkästi.

Juoni on sinänsä tyypillinen kasvutarina, jossa päähenkilö on poikkeuksellisen lahjakas, kyvykäs ja sisukas ja voittaa jatkuvasti vastoinkäymiset, joilla häntä koetellaan. Kirjasta tekee kiehtovan siinä kuvatut tavat. Yritin etsiä netistä kriittistä arviota kirjan historiallisuudesta, mutta en löytänyt - linkatkaa tänne, jos jotain kiinnostaa aiheesta löytyy. Täytyy siis lukiessa pitää mielessä että kyseessä on fiktiivinen teos, mutta esimerkiksi ruoan ja metsästyksen kuvaukset ovat varsin kiinnostavia. Korkealentoisempi aihe on vaikkapa klaanin jäsenten kollektiivinen muisti - Aylalta tämä kyky puuttuu, mutta vaikkapa Creb mahtivoimillaan pystyy palauttamaan mieleensä kaikki esi-isiensä kokemukset, tiedot ja taidot, jotka ovat periytyneet hänelle asti.

Sen sijaan oli järkytys huomata, kuinka kehnosti varsinkin kirjan alkupää on suomennettu. Pitkiä, puuroutuvia, epätarkkoja virkkeitä riittää. Sitten tarina tempaa mukaansa eikä epätarkasta kielenkäytöstä enää niin välitä.

Kirja lienee tyypillinen bestseller - vetävä tarina ja kiehtova ympäristönkuvaus pitävät lukijan tyytyväisenä. Sen sijaan henkilöiden kuvaus tai suurempien teemojen rakentelu jää vaatimattomaksi. Mikään suuri tyylitaituri ja ihmissielun syväluotaaja Untinen-Auel ei ole. Melko tyypillisesti hän on päähenkilöönsä niin ihastunut, että rakentaa tästä melkein ylivoimaisen osaavan ja nokkelan. Muut henkilöt jäävät hieman varjoon, niin ikään yhden ominaisuuden vangeiksi. Nämä rajoitukset eivät kuitenkaan ole niin suuria, että ne estäisivät hyvästä kirjasta nauttimisen.

tiistai 18. elokuuta 2009

Sarah Waters: Yövartio

Ostin Sarah Watersin Yövartion edulliseen hintaan Kirjatorilta. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Yövartio houkutteli pariinsa – olen Watersilta lukenut aiemmin Silmänkääntäjän. Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen ja mielestäni kirja oli huomattavasti parempi kuin Silmänkääntäjä, joka ei huono ollut sekään. Ehkä Yövartio muistui mieleen myös hiljattain lukemastani, erinomaisesta Alison Bechdelin sarjakuvasta Hautuukoti, jossa niin ikään käsiteltiin homoseksuaalisuutta. Arvion sarjakuvasta kirjoitin Etelä-Saimaaseen – vielä sitä ei nettisivuilla näy, mutta lukekaa Hesarin arvio sen sijaan.

Yövartio jakaantuu kolmeen jaksoon: vuoteen 1947, jolloin sota on jo ohi, ja sotavuosiin 1945 ja 1941. Lukijalle siis esitellään ensimmäisessä jaksossa nykytilanne ja seuraavissa jaksoissa kerrotaan, mitä sitä ennen tapahtui. Lukiessa tuntee olevansa arvoituksen ratkaisija, jolle annetaan vinkkejä ja keritään salaisuuksia pikku hiljaa auki. Mysteereistä ei ole kyse, vaan tavallisten ihmisten tavallisista salaisuuksista – tai ainakin melkein.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Yövartioon tuovat homoseksuaaliset henkilöhahmot, enimmäkseen lesbot. Waters käsittelee teemaa erittäin taitavasti. Aiheella ei mässäillä eikä saarnata. Seksikohtaukset on vähennetty minimiin, vaikkakin eroottista latausta löytyy tunteista, katseista ja tapahtumista. Lesbous on mukana ennen kaikkea toiseutena: millaista elämä on, kun jotain omasta itsestä pitää salata ympäristöltä. Salattavaa riittää myös kirjan heteroilla.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä. Tarinankertojan viestikapulan ottaa ensimmäisenä Kay Langrish, varakkaan perheen jälkeläinen, joka asuu sodan jälkeen pienessä vuokramurjussa ja vaeltaa yksin Lontoon katuja. Kay on butch-tyyppinen lesbo, joka pukeutuu miesmäisiin vaatteisiin, pitää tukkansa lyhyenä ja kaipaa rinnalleen vaaleaa kaunotarta. Kayn pään sisälle lukijaa ei kovin usein päästetä, mutta silti hänestä muodostuu karismaattinen, vahva ja vaikuttava kuva. Levoton ja mustasukkaisuuden repimä Helen rakastaa Juliaa, valovoimaista ja viehättävää dekkarikirjailijaa. Helenin ja Julian historiassa ihmissuhteet risteilevät yllättävällä tavalla.

Lisäksi seurataan Viviä, joka on päätynyt Helenin kanssa samaan toimistoon työskentelemään. Viv on salaa seurustellut sota-ajasta asti naimisissa olevan perheellisen Reggien kanssa ja lisäksi käynyt vankilassa tapaamassa pikkuveljeään Duncania, joka on kaikkien mielestä tuottanut perheelleen suurta häpeää. Duncanin kautta päästään kokemaan, miltä Lontoon pommitukset tuntuivat vankilan ikkunoiden takaa seurattuna.

Lukukokemus toi mieleen, kuinka kollektiivinen kokemus toinen maailmansota on ollut, nimensä mukaisesti. Lieneeköhän se tämän bloginikin yhdistävin aihe eri kirjailijoitten välillä? Toisen maailmansodan jyräävästä, vanhan hävittävästä ja uutta tilalle tuoneesta vaikutuksesta on kirjoittanut moni: Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Veikko Huovinen... Me suomalaiset ehkä välillä unohdamme talvisotamuisteluiden keskeltä, että on sitä sodittu muuallakin. Lontoon suurkaupungissa sota oli läsnä myös, vaikkakin toisella lailla kuin Karjalan rajoilla. Kaikki Yövartion päähenkilöt ovat siviilejä, mutta silti mukana sodassa tavalla tai toisella, eivät vähiten kärsijöinä. Kay työskentelee sodan aikana ambulanssisisarena ystävänsä Mickeyn kanssa: ajaa autoa, kantaa ruumiita, toimittaa haavoittuneet sairaalaan. Waters kuvaa kaupungin aavemaista raunioitumista, pimeyttä ja tavarapulaa. Ihmiset viettävät öitään pommisuojissa tai metroasemilla, jatkuvat pommitukset romahduttavat kodit ympäriltä, ihmisiä kuolee tai haavoittuu. Kaikki eivät halua sotaan osallistua: Duncanin sellitoveri Fraser on joutunut vankilaan aseistakieltäytymisestä.

Waters kuvaa miljöötä ja ulkoisia tapahtumia pikkutarkasti, mutta onnistuu välittämään henkilöistään elävän kuvan, vaikkei heidän kaikkia sielunliikahduksiaan analysoikaan. Erityisen taitavaa on kirjailija Julian kuvaus: hänelle on kirjoitettu pisimmät repliikit, joista välittyy Julian tunteikas ja analyyttinen luonteenlaatu todella taitavasti.

Sota näyttäytyy poikkeustilana, jolloin epätavalliset asiat muuttuvat sallitummiksi. Viv ei jaksa muistaa Reggien perheellisyyttä silloin kun intohimo ottaa vallan. Kayn ja Mickien kaltaisille naisille ambulanssisisaren tehtävä antaa hyväksytyn syyn pukeutua pitkiin housuihin ja toimia maskuliinisessa roolissa. Sodan jälkeen roolin ylläpito on vaikeampaa, mutta paluuta vanhaan ei ole, kun moni haluaa pitää kiinni sota-aikana opituista uusista tavoista.

Waters ei kirjoita puhtaaksi, mitä Kaylle, Helenille, Julialle, Viville ja Duncanille täsmällisesti ottaen käy kirjan kronologisten tapahtumien jälkeen. Muutoksen mahdollisuutta ja omasta kehästä ulos murtautumista väläytellään monen kohdalla. Kirja oli niitä, joiden kohdalla harmittaa kun viimeinen sivu päättyy. Olisin halunnut vielä jäädä pimeään, raunioituneeseen Lontooseen seuraamaan kiehtovia ihmiskohtaloita. Mutta Waters jättää lempeästi kirjansa tapahtumat hautumaan lukijan mieleen ja antaa loppuratkaisujen kypsyä siellä.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Jude Deveraux: Tunteiden talo

Hömpännälkään luin vanhan tutun kirjan, Jude Deveraux'n Tunteiden talon. Ja oli taas kerran ihana lukukokemus! Pari kolme kertaa ennenkin olen kirjan lukenut, joten nyt maltoin lukea kiirehtimättä. Tosin lukeminen vei silti mukanaan niin, että luin suurimman osan kirjasta yhden illan aikana.

Tämä on todellista laatuviihdettä - taattua hyvän mielen lukemista, jossa kuitenkin on todellisia tunteita ja tosielämän asetelmia niin paljon mukana, että samaistumispintaa löytyy jokaiselle. Pintaa on kuorrutettu sen verran luksuksella ja mystiikalla, että lukija viihtyy. Kirja kertoo kolmesta nelikymmenvuotispäiväänsä lähestyvästä naisesta, Madisonista, Elliestä ja Lesleystä, jotka kokoontuvat syntymäpäivän aattona kertomaan kuulumisiaan. Kuvankauniista Madisonista piti nuorena tulla malli, sutjakasta Lesleystä tanssija ja älykkäästä ja taiteellisesta Elliestä taidemaalari. Mutta oliko kukaan saavuttanut unelmiaan - ja jos ajassa voisi palata taaksepäin, toisiko toinen yritys onnen?

Deveraux kääntää hömppäkirjallisuuden kliseet taitavasti ympäri. Madison on kultahiuksinen kaunotar, jota katsoessa miehet sekoavat, mutta kauneus onkin taakka eikä etu. Ellie taas on ollut onnekas ja saanut huiman omaisuuden, mutta rikkaus aiheuttaakin paljon huolta ja päänvaivaa, kun petollinen aviomies nylkee hänet putipuhtaaksi avioero-oikeudenkäynnissä. Eikä Lesleystäkään tanssijaa tullut, vaan periamerikkalainen kotirouva, joka leipoo lähiötalossa pikkuleipiä ja koettaa pärjätä välinpitämättömän aviomiehen ja teini-ikäisten lasten kanssa.

Kirjassa seurataan monia aikatasoja, ensin siten, että naiset muistelevat nuoruuttaan. Sitten pistetään pakka sekaisin - naiset tapaavat meedion, joka pystyy lähettämään heidät menneisyydessä taaksepäin ja jokainen saa toisen mahdollisuuden. Kukin käyttää tämän omalla tavallaan.

Pinnan alta löytyy lempeää kritisointia esimerkiksi naisille tyypillistä uhrautuvuutta kohtaan. Jokainen lahjakas nuori nainen on omalla tavallaan hukannut lahjansa miehen vuoksi. Madisonista oli tullut halvaantuneen, kiukkuisen aviomiehen omaishoitaja. Ellie yritti tasoittaa tietä lahjakkaan, mutta itseään väärinymmärrettynä pitävän muusikkomiehen tieltä ja Lesley oli päätynyt naimisiin ensimmäisen lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa ja pohti, olisiko nuorena pitänyt hankkia edes hieman muita kokemuksia. Samoin Deveraux leikittelee Ellien kohdalla kirjailijakliseillä: millaista on nousta Amerikassa huiman suosituksi bestseller-kirjailijaksi, miten taas käy jos suosion huipulta putoaa yhtä nopeasti alas?

Kirjan suomentaja Leila Koivukangas tekee kohtalaisen hyvää jälkeä, muutamassa kohdassa kieli hieman onnahtaa. Aivan hyvin tämän voisi lukea englanniksikin, kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2001 nimellä Summerhouse. Vuonna 2008 on näköjään julkaistu eräänlainen jatko-osa, Return to Summerhouse, jossa on kylläkin eri päähenkilöt mutta sama idea kolmesta menneisyyteen lähettävästä naisesta. Amazon.comin lukija-arvostelut olivat suurimmaksi osaksi hieman pettyneitä, joten en taida hinkua mitenkään kiireellä tuota jatko-osaa lukemaan. Tätä Tunteiden taloa sen sijaan voin suositella enemmän kuin lämpimästi sydämeenkäypää lukemista kaipaaville!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Lukukierros oman kirjahyllyn parissa jatkuu. Lähes Pyhiesi yhteyteen vieressä oli Miss Farkku-Suomi, jonka olen joskus napannut priimakuntoisena divarin aarteena talteen. Kirjastokappaleena olen kirjan kerran aiemmin lukenut, ja siitä suuresti nauttinut.

Yhtä paljon ellei enemmänkin nautin nyt. Kirja on todella hauska ja samalla riipaiseva. Röyhkä onnistuu tasapainoilemaan komiikan ja myötähäpeän välimaastossa. Tarina sijoittuu 1970-luvun loppupuolelle. Päähenkilö on melkoisen omaelämäkerrallisen tuntuinen oululainen Välde. Kirjaa lukiessa muistaa riipaisevan hyvin, millaista tuonikäisen ihmisen tunne-elämä on. Koululuokan hierarkia on jyrkkä ja lähestulkoon ennaltamäärätty. Omien kokemuksien vähäisyys ja välillä olemattomuus ahdistaa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, itsensä tuntee kohtalokkaan erilaiseksi. Mielenkiintoista on, että nykynuoria varmasti hämmästyttäisi, millaista nuoruus oli ennen Internetiä ja kännyköitä. Jos nykyään kuka tahansa peräkylän kaunosielu voi hankkia tietoa itseään kiinnostavista asioista ja tutustua samanhenkisiin kanssaihmisiin netissä, tuli 70-luvun Ouluun ulkopuolista tietoa vain hitaasti ja harvakseltaan. Nyt voi netistä kuunnella mitä tahansa maailman musiikkia saman tien, ennen piti kiertää harvoja levykauppoja, kirjastoja ja tutkia postimyyntilistoja, että saattoi päästä käsiksi uusiin kulttuurikokemuksia. Väldellä, vähävaraisen yksinhuoltajaäidin pojalla, ei ole kotonaan edes puhelinta.

Näin sujuu Välden elämän ensimmäinen ilta nuorisotalon illanvietossa:

"Ilta menee siinä eteisessä. Pike ja muut hyvännäköiset tytöt pysyvät sentään erillään Ekdahlin ja Tipin pöydästä. Mutta silti jokin yhteys on olemassa: Marjaleena ja Pikekin pysähtyvät välillä vessareissullaan juttelemaan Jussin tai Kaivolan kanssa. Minulle ne eivät sano edes heitä."

Pike on Välden tunteiden kohde, koulun kaunotar joka valitaan Suosikin kilpailussa Miss Farkku-Suomeksi ja joka pääsee voiton jälkeen Helsinkiin ja Lontooseen. Yksinäisenä takapenkin hihittelijänä Väldellä ei ole Pikeen saumaa, mutta kuinka käy, kun Välde alkaa päättäväisesti tunkea mukaan bänditouhuihin. Vähitellen kokemusta karttuu sekä musiikin että naisten parista: Piken lisäksi tunteita herättelevät kaunis kolmekymppinen boheemitaiteilija Kara sekä Piken vain 13-vuotias sisko Katja.

Välden tarina etenee mainiosti. Nuoren ihmisen sielunmaiseman lisäksi kyytiä saa 1970-luvun lopun kulttuuri-ilmasto ja "uuden aallon" voima. Ainoastaan viimeinen luku on epilogimaisuudessaan hieman turhan selittelevä, mutta saapahan tarina pisteen kuitenkin. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi!

Kirjalle on julkaistu vastinpari levynä: Röyhkän levy Miss Farkku-Suomi pitää näköjään sisällään useita samoja kappaleita joita kirjassa mainitaan. Valitettavasti en ole itse levyä kuunnellut, täytynee jostain bongata sekin.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Pyhiesi yhteyteen löytyi omasta kirjahyllystäni. Leffakantinen painos on vuodelta 1999. Tarvitsin eräänä päivänä viihdyttävää lukemista puistoon, ja olin kirjastosta lainannut kasan kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän kovin vetävästi. Pikakelaus omien kirjojen parissa ja tämä Jari Tervon kolmas, alunperin vuonna 1995 ilmestynyt romaani lähti mukaan. Ja hyvä kirjahan tämä olikin, taas kerran. Ehkä kolmas tai neljäs lukukerta oli minun kohdallani kyseessä, tosin edelliskerrasta on varmasti 5-10 vuotta aikaa.

Kirja on huipputaidonnäyte vaihtuvien kertojannäkökulmien käytöstä. Moni suomalainenkin nykykirjailija tätä tekniikkaa suosii (Hannu Raittila, Juha Itkonen muun muassa) ja usein olen blogissani antanut sapiskaa heille, jotka pistävät lukijan pään sekaisin kirjoittamalla eri kertojille liian samanlaiset äänet. Olenpa tainnut juuri tähän kirjaan viitata ja käskeä ottamaan tästä oppia. Mahtavasti Tervo hanskaakin erilaisten henkilöhahmojen äänenpainot. Loppua kohti tahti sen kun kiihtyy. Huiman hyviä jaksoja ovat vaikkapa eläkeläinen Manta Solsken tuonpuoleisten näkyjen loihtiminen, kieroon poliisikuulusteluun joutuvan Aurora Arhipovan katukieli tai ylihoitaja Lahja Kaakkurin muodollisuus ja kireys.

Kirjan tapahtumat kestävät vapusta juhannukseen, hieman kuin Jere Karalahden ryyppyputki. Aloituslausetta on siteerattu eri paikoissa: "Minut tapettiin vappuviikolla." Kirjan alussa piintynyt taparikollinen Marsipaani Räikkönen kertoo elämänsä viimeisen päivän vaiheet Rovaniemellä, mutta sitä hän ei osaa lukijalle kertoa, kuka hänet tappoi. Koska Marsipaanilla oli epämääräisiä pimeän viinan kauppoja venäläisen rikollisliigan kanssa sekä ystäviä, sukulaisia ja vihollisia ympäri Rovaniemen, käynnistää hänen kuolemansa melkoisen show'n.

Tervo irrottelee sanataituruudellaan sekä tyylilajien vaihdoksilla: hän tavoittaa kotirouvan, puliukon, lasten, hyvien ja pahojen poliisien äänet. Melkein kaikki liittyy kaikkeen: koska olin kirjan aiemminkin lukenut, tunnistin nyt vanhasta muistista hieman paremmin kaikki nokkelat pikku yksityiskohdat, joita kirjaan on siteeksi henkilöiden välille ripoteltu.

En ole kaikkia Tervon Rovaniemi-kirjoja lukenut, mutta lukemistani Pyhiesi yhteyteen on mielestäni paras. Siinä nokkeluus ei ole vielä kääntynyt itsetarkoitukseksi, vaan tarinalla on sielu. 14 vuotta vanha kirja tuntuu tuoreelta edelleen. Minun veikkaukseni on, että tämä kirja tulee kestämään aikaa hyvin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

V.C. Andrews (tm): Pimeyden vangit

Kiinnostus V.C. Andrewsin lukemiseen heräsi Hömpän helmistä, jossa Andrewsia sivuttiin tämän keskustelun kommenttiosiossa. Perustietoa Andrewsista saa Guardianin jutusta, johon linkkaan myös tuolla kommenteissa. Muistini tuntuu pettävän, sillä olin aivan varma että Hömpän helmissä on julkaistu myös oma juttunsa V.C. Andrewsista, mutta ilmeisesti näin ei ollut, kun google-haullakaan sellaista ei löytynyt. Päällisin puolin tuttuja nämä kirjat silti ovat, sillä vaikka en itse näitä ole lukenutkaan ennen, muistan että nämä olivat minun kouluvuosinani erittäin suosittua luettavaa tyttöjen keskuudessa. Näköjään ensimmäinen suomennos Pimeyden kukat on julkaistu vuonna 1986, ja sen jälkeen uusi Andrews-suomennos ilmestyi joka vuosi, joten ei ihme että tuolloin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa meidän luokkalaiset lukivat näitä paljon.

Vaikka itse asiassa tämä Pimeyden vangit ei suinkaan ole V.C. Andrewsin kirjoittama, vaan V.C. Andrews Trademarkin kirjoittama. Jossakin vaiheessa kirjailija kuolla kupsahti, ja hänen perikuntansa päätti ettei hyvää ja tuottavaa kirjailijanuraa pidä moisen pikkuseikan takia keskeyttää. Perikunta valitsi haamukirjoittajan (tai kirjoittajia?) ja niinpä tällä V.C. Andrews (tm) merkillä on julkaistu kirjoja vaikka kuinka paljon. Minun täytyy etsiä kirjastosta tuo Andrewsin esikoisteos Pimeyden kukat, sillä näköjään tämä Pimeyden vangit oli vain tämän haamukirjailijan tehtailema halpakopio. Niinpä en voi sen perusteella vielä sanoa oikean Andrewsin tyylistä juuta enkä jaata.

Kirjana tämä oli hirveintä roskaa, mitä olen aikoihin lukenut. :) Tosin kirja tuli luettua loppuun varsin sutjakasti, joten kyllä siinä vetovoimaa silti oli, kun ei kesken jäänyt. Kirjassa yhdistyy melodraama, romanttinen viihde, "historiallisuus", ja perverssi kauhistelu. Kirja olevinaan sijoittuu Yhdysvaltain vanhan ajan Etelävaltoihin. Sieltä tuo "historiallisuus" tuleekin, sillä minkäänlaista realismia tai aidon ajankuvan luomista tässä ei tavoitella, vaan miljöö on pelkkä kulissi. Etelän tunnelmaa tavoitellaan lähinnä niin, että sinne tänne on ripoteltu sivuhenkilöiden nimiksi Tuulen viemän hahmojen nimiä, kuten Calvert, Wilkes ja jopa O'Harakin. Päähenkilönä on Lillian, suloinen kultakutrinen pikkutyttö, jonka kasvua kirjassa seurataan. Lapsuuskuvauksiin on haettu jotain etäisesti samaa kuin L.M. Montgomeryn kirjoissa, vaikka onkin lähes pyhäinhäväistys mainita Montgomery samassa yhteydessä kuin tämä kirja.

Lillianin elämä tuntuu olevan pelkkiä vastoinkäymisiä, ja loppujen lopuksi lukijaa alkaa jo melkein huvittaa se, kuinka paljon toinen toistaan hirveämpiä kamaluuksia hänen kohtalokseen keksitään. Ensinnäkin isosisko Emily on ilkeä kiusaaja. Emily on ruma, luiseva ja kiihkouskovainen, siis täysin mustavalkoisen paha hahmo. Isä on välinpitämätön, äiti rakastava, pikkusisko Eugenia sairaalloinen mutta suloinen. Emily paljastaa Lillianille, ettei tämä olekaan perheen oikea tytär, vaan hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja Lillianin äidikseen luulema nainen onkin vain hänen oikean äitinsä sisko. Eugenia kuolee, äiti sekoaa, naapurin poika Niles rakastuu Lillianiin ja kuolee. Alkuperäisen Andrewsin tavaramerkkinä tuntuu olleen jonkinlaisten insestisuhteiden sekoittaminen tähän kauhuromantiikkaan, ja sellaista tässäkin tapahtuu: kasvatusisä raiskaa Lillianin ja hän synnyttää lapsen.

Lopulta ilkeä uhkapeluri menee naimisiin Lillianin kanssa ja hän muuttaa pois. Kirja loppuu jokseenkin lässähtäen ja päämäärättömästi, ainut ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä Lillian ei häipynyt sukutilaltaan jo silloin, kun kaikki vastoinkäymiset alkoivat.

Henkilöt ovat hyvin mustavalkoisia, Lillianin itsensä tunne-elämää kuvataan hyvin ulkokohtaisesti, ja kirjan tärkeimmät päämäärät tuntuvat olevan lähinnä Lillianin uhkeiden, varhain kehittyvien muotojen kuvailu sekä hänen "pahojen aavistustensa" ja kovan onnensa lietsominen. Kuten alussa sanoinkin, melkoista roskaa. Mutta sen verran kiehtovaa roskaa kuitenkin, että jokin ihan oikean V.C. Andrewsin kirjoittamista kirjoista pitää kyllä joskus vielä lukea.